Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Hyvät aikeet (nro 52–53), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 17 euron hintaan (ei postikuluja).
Tuukka Sandström kirjoittaa Tappio tai kuolema -esseekokoelmansa esipuheessa: ”Silloinkin kun taidetta sanotaan eskapistiseksi, se pakenemisellaan paljastaa jotain siitä, mitä yritämme paeta. Siksi taideteoksen epäonnistuminen on usein kiinnostavampaa kuin onnistuminen.”
Nämä kaksi virkettä kokoavat paljon kirjan muodosta ja tematiikasta. Tappio tai kuolema edustaa populäärikulttuuriesseistiikkaa, ja epäonnistuminen, häviäminen on läsnä sen jokaisessa kirjoituksessa. Kaksi esseistä on nähty aiemmin Nuoressa Voimassa, ja yksi, Miten n-sana toimii? perustuu Särössä julkaistuun esseeseen Maustetyttöjen jälkikoloniaalinen kertosäe.
Kirjan sisäänheittokirjoitus, Judo kid, tarttuu lukijaan lujalla, henkilökohtaisella otteella ja tarjoaa samalla jokseenkin ohittamattoman lähtökohdan koko teoksen lukemiselle. Teksti käsittelee koulukiusaamista, kollektiivista väkivaltaa ja kamppailua Karate Kid -elokuvassa sekä sen jatkoksi vuosikymmeniä myöhemmin tehdyssä Kobra Kai -televisiosarjassa. Ja ennen kaikkea todellisuudessa.
Kirjoituksen ja oikeastaan koko esseekokoelman peruskivet on heitetty jo kolmekymmentä vuotta sitten, kun tulevaa kirjailijaa Tuukka Sandströmiä kiusattiin alakoulussa. Kokemus toimii kirjan tekstejä yhdistävänä kiintopisteenä, jonka liepeillä Sandström tuntuu myöhemmin kiertelevän silloinkin, kun ei viittaa siihen suoraan.
Sandström huomauttaa, että kiusaamista selitetään helposti kiusatun erilaisuudella: kiusattu on lihava, rillipäinen – ihan mitä tahansa. Sandströmin lapsena taakakseen saama haukkumanimi, ”Kaislaneekeri”, on yksi niistä asioista, joihin selitys ei täsmää. ”Kuvitteellisella toisrotuisuudella” ei ollut mitään tekemistä hänen habituksensa kanssa. Hän ei ollut sen tummempi kuin kiusaajansakaan. Yhtä lailla pieleen menivät opettajien psykologisoinnit: ”[…] minäkin kuulin opettajien suusta, että minua kiusataan, koska suutun niin helposti.”
Kiusaaminen ei ylipäätään selity sen paremmin kiusatun kuin kiusaajankaan ominaisuuksilla. Sandströmin tulkinnassa kiusaaminen ei ylipäätään ole yksilöllinen vaan yhteisöllinen ongelma, eikä sitä ratkaista yksittäistapauksiin puuttumalla.
Koulussa, lasten maailmassa, aikuiset ovat usein kyvyttömiä lopettamaan yhteisöllistä väkivaltaa. Joskus lasten omat keinot ovat tehokkaampia. Karate Kid -elokuvassa kiusaaminen loppuu, kun kiusattu alkaa puolustaa itseään. Sandströmin kiusaaminen päättyi vastaavasti, kun hän harjoitteli judoa; väkivaltaan hänen ei tarvinnut turvautua. Riitti, kun hän oli kykenevä siihen.
Mutta jos aikuisten keinot eivät aina toimi lasten maailmassa, ovat myös lasten tavat hoitaa asioita kelvottomia aikuisten maailmassa. Voivatko ne johtaa muuhun kuin häviöön?
Kobra Kai -televisiosarja palaa Karate Kid -elokuvan henkilöiden pariin näiden aikuistuttua. Vanhat ratkaisumallit johtavat kuitenkin eri karatekoulujen väliseen ikuiseen kilpailuun ja koston kierteeseen, jossa erot lopulta hälvenevät ja viholliset alkavat muistuttaa toisiaan.
Sandström on aiemmin kääntänyt ja julkaissut René Girardin tekstejä Idiootti-kustantamonsa kautta suomeksi, ja ranskalaisajattelijan tekemä vaikutus näkyy esseissä. Hahmotelmat mimeettisestä halusta sekä yhteisöä koossa pitävästä syntipukki- ja uhriajattelusta tarjoavat teoreettisen kehyksen, jota vasten Sandström tarkastelee Kobra Kain lisäksi Game of Thrones -sarjan päättymätöntä väkivaltaa. Game of Thronesissa mahtisukujen verikostot seuraavat toisiaan. Kierteen katkaisevaa uhria ei löydy, ja sarja epäonnistuu, koska sitä ei osata lopettaa.
Iida Rauman palkittua Hävitys-romaania analysoivassa esseessään Sandström esittää, että jos yksilölliset erot eivät olleetkaan kiusaamisen syy, ei erilaisuuden leimakirves siltikään ole pelkkä kiusaamisongelman satunnainen piirre.
Koulu- ja muut pakkolaitokset aloittavat ”kasvatustyönsä yksilöiden välisten erojen poistamisella: tähän asti elitte erillänne ja eri tavoin, tästä lähtien teette kaiken samalla tavalla. Yhteisön näkökulmasta erojen poistaminen on tasa-arvoa, yksilön näkökulmasta yksilöllisyyden hävittämistä, siis identiteetin negatoimista. […] Ja jos ette kestä tätä samuutta ja merkityksettömyyttä, sanoo koulu, teidän on kilpailtava erottuaksenne […]. Juuri tätä kauhistuttavaa, kilpailuun pakottavaa identiteetittömyyttä vasten kiusaaminen tuottuu. Siksi kiusaajien väite on aina väite kiusatun erilaisuudesta.”
Yhteisö tarvitsee syntipukkia. Rauma on ymmärtänyt tämän girardilaisen tulkinnan, mutta silti hän on Hävityksessä epäonnistunut, Sandström väittää, sillä Rauma on juuttunut symmetriseen vihaan ja kostoon. Rauma pitää kiinni uhripositiostaan ja turvautuu itse kiusaajien välineistöön, kuten kiusaajaopettajansa ruumiin kerronnalliseen häpäisemiseen.
Girard on läsnä myös Joker-elokuvan analyysissä. Sandström näkee hullussa rikollisessa nietzscheläisen kaunan ja yli-ihmisyyden välisen jännitteen.
Aavistelen Sandströmille käyneen niin kuin itselleni kävi, kun aikoinani luin Väkivallan ja pyhän: Girardin kokonaisnäkemys on väkevyydessään ja kokonaisvaltaisuudessaan niin viettelevä, että se muuttuu helposti sellaiseksi vasaraksi, jonka edessä kaikki alkaa näyttää nauloilta. Se ei välttämättä ole haitta, sillä näkökulma onnistuu tuottamaan tarkastelujensa kohteista mitä kiehtovimpia tulkintoja.
Tappiossa tai kuolemassa ei vellota ja tunnelmoida kielessä, vaan Sandströmin tyyli on tiivistä ja asiallista. Hyvin rytmitetty kerronta, selkeä argumentaatio ja väitelauseiksi muotoillut ajatukset kuljettavat lukijan sujuvasti oivalluksesta toiseen. Sitä on mukava seurata silloinkin, kun on kirjoittajan kanssa eri mieltä. Jos kirjallisuudessa voi puhua hyötysuhteesta – ja miksi ei voisi? – on näissä teksteissä sanat ja ainakin lukijan aika käytetty hyvin.
