Maustetyttöjen jälkikoloniaalinen kertosäe

Kun Maustetytöt jäi syksyllä 2019 vaille Emma-ehdokkuuksia Tein kai lottorivini väärin -kappaleen demoversiossa esiintyneen rasistisen sanan vuoksi, raadilta ja yleisöltä jäi huomiotta, että kappale kertoo poikkeuksellisen tietoisesti jälkikoloniaalisesta taloudellisesta epätasa-arvosta. Mistä koko keskustelussa oli oikeastaan kyse?

*

[dropcap]M[/dropcap]austetyttöjen Emma-kohu toi mieleeni Christopher Dardenin, miehen, jota ehkä enemmän kuin ketään saamme kiittää n-sanasta – enkä tarkoita sanaa auki kirjoitettuna vaan juuri tuota amerikkalaisperäistä eufemismia: n-sana, n-word.

Darden? Kuka Darden?

Kerron kohta, mutta ensin pari sanaa Maustetytöistä. Eikä siksi, että yritys sulkea Gösta Sundqvistin perinnöstä ammentava pop-duo ulos musiikkiteollisuuden myynninedistämiskilpailusta olisi maailman kohuista merkityksellisin – varsinkaan kun kriitikkoraati sen lopulta yhteen kategoriaan ehdolle nimesi. Mutta kohu on havainnollinen.

Kerrataan: Anna ja Kaisa Karjalaisen Maustetytöt on saavuttanut tänä vuonna huiman suosion, mutta osa Emma-raatilaisista katsoi, että heidän ehdokkuutensa ”normalisoisi rasismia”.  Syynä se, että Tein kai lottorivini väärin -hitin demoversiossa laulettiin ”neekeripoikia”. Julkaistussa ja radioissa soineessa versiossa kiistanalaiset pojat oli toki muutettu ”pieniksi”:

Kun pallot pyörivät ränniin,
mietin Sudanin pieniä poikia,
jotka haluaisivat känniin,
niillä on ongelma sentään oikea,
kun niiden banaanipuista on
hedelmät tuotu alakertani Alepan hyllyille,
niiden pensaista kahvit juotu,
pantu piiskaa paljaille pyllyille.

Erikoista kohussa on se, että laulu itse asiassa käsittelee aivan suoraan jälkikoloniaalista taloudellista epätasa-arvoa ja sen tiedostamisen vaikutusta länsimaisen luuserin elämään. Kun Sudanin pojat haluavat känniin, kappale ilmaisee Maustetyttöjen tyylitellyllä junttikielellä sen, että hedonistisesti itseään toteuttavan länkkärin elämäntapa ei ole pojille mahdollinen – ja syykin on selvä, ylikansallinen riisto, jota merkitsevät Alepan hyllyille tuodut banaanit. Samalla laulun puhuja paljastaa vaivihkaisen kateutensa ja itseinhonsa: hänen oma masentunut ja halpojen päihteiden täyttämä elämänsä (”tupakankin käärin / mummon flunssalääkettä rännitin / Pirkka-olutta juodessain”) on ikään kuin väärää kurjuutta, sillä pohjimmiltaan hänen ongelmansa eivät ole ”oikeita” vaan pelkkiä ”ensimmäisen maailman ongelmia”. Pirkka-olutta ryystävä puhuja voi olla länsimaiden sisäisessä menestyshierarkiassa ala-askelmalla, mutta kehitysmaan asukin rinnalla hän on pakotettu kokemaan elämänsä etuoikeutettuna, jolloin valitukseen tulee koomisenkaunainen sivuvivahde. Jo ”on lottovoitto syntyä Suomeen” -kliseetä varioiva nimi kihisee itseivailevaa katkeruutta.

Kotimaisen pop-musiikin kentässä Maustetyttöjen hitti on siis poikkeuksellisella tavalla tietoinen monista rasismiin kytkeytyvistä logiikoista, mutta sitä on tuskin ollenkaan huomattu. Tätä taustaa vasten on erityisen kiinnostavaa, että sensuroidun ”neekerin” kaiku riitti ikään kuin saastuttamaan koko laulun ja sen esittäjät. Myöskään Renaz Ebrahimi, joka Ylen sivuilla julkaistussa puheenvuorossaan sanoo aloittaneensa Maustetyttöjä koskevan keskustelun Emma-tuomaristossa, ei puhu tästä.

He edustavat klassista suomalaista rappioromantiikkaa ja kosiskelevat yleisöjä, joille halvasta kaljasta, lääkkeistä ja elämän vaikeudesta kertovat kappaleet ovat hienointa taidetta, mitä tässä maassa on pitkään aikaan tehty.

Bändin esittelemä kuvasto on sellaista, johon moni erityisesti valkoinen kantasuomalainen musadiggari samaistuu.

Ebrahimi sanoo identifioituvansa ”ruskeaksi”, katsoo olevansa ”valmiiksi sorretussa asemassa” ja antaa ymmärtää, että identiteetti tarjoaa hänelle ikään kuin erityisen näkökulman ymmärtää rasismia. Miksi hän sitten ei huomaa laulun aihetta? Eikö jälkikoloniaalisen riiston kohteena olevia ei-länsimaisia ihmisiä ole hänellekään olemassa?

Onko tässä käsityksessä rasismista jotakin pielessä? On palattava Christopher Dardeniin.

Darden oli Yhdysvalloissa vuosina 1994–1995 äärimmäistä mediahuomiota keränneen O. J. Simpsonin murhatapauksen syyttäjä, jolla on outo kaksoisrooli rasismin historiassa. Juuri Darden ensimmäistä kertaa käytti eufemismia ”n-word” tavalla, joka herätti laajaa julkista huomiota ja johti lopulta uudenlaisen kielellisen tabun syntymiseen. Erikoista ja häiritsevää Dardenin tapauksessa on kuitenkin se, että hän ei käyttänyt ilmaisua paljastaakseen rasismia vaan kätkeäkseen sitä.

Tarkastellaan aikalaistodistusta. Näin kirjoitti Kenneth B. Noble New York Timesissa 14.1.1995 julkaistussa jutussaan ”Issue of Racism Erupts in Simpson Trial”:

Poikkeuksellisen kiihkeä sananvaihto käytiin, kun puolustuksen asianajajat anoivat lupaa esittää oikeudenkäynnissä todistusaineistoa, jonka mukaan Mark Fuhrmanilla, rikosetsivällä, joka oli eräs ensimmäisistä tutkijoista rikospaikalla, on rasistisia taipumuksia. He haluavat esittää useita tapauksia, joissa etsivä Fuhrmanin sanotaan käyttäneen sanaa ”neekeri”.

– –

Christopher Darden, apulaispiirisyyttäjä, joka on musta, sanoi, että se mitä hän nimitti ”n-sanaksi” oli niin halventava, että se väistämättä herättäisi enimmäkseen mustassa valamiehistössä ennakkoluuloja herra Fuhrmania kohtaan sekä kenties niitä muita valkoisia poliiseja kohtaan, joiden odotettiin todistavan oikeudenkäynnissä.

”Jos annatte herra Cochranin käyttää tätä sanaa ja pelata rotukortilla”, hän sanoi, ”tämän oikeusjutun suunta ja fokus muuttuvat: nyt se on rotujuttu”.

”Siitä tulee ihonvärikysymys” ja ”siitä tulee kysymys siitä, kuka täällä on mustin mies”, sanoi herra Darden viitaten itseensä ja herra Cochraniin, joka myös on musta.

Ääni väristen syyttäjä lisäsi, että ”n-sana” oli niin inhottava, ettei hän sanoisi sitä.

”Se on saastaisin, likaisin, iljettävin sana englannin kielessä”, herra Darden sanoi. ”Se saa aikaan yhden asian. Se järkyttää mustia valamiehiä. Se sanoo: kenen puolella olet, ’miehen’ [”the man”, valtioon viittava eufemismi] vai ’veljien’?”

Nyt luettuna jutussa kiinnittää huomiota se, miten liberaalina tunnetun New York Timesin afroamerikkainen toimittaja Noble tuntuu rivien välissä kummastelevan Dardenin liki manausmaista yritystä siirtää saastainen, likainen, iljettävä sana uskonnollisen epäpuhtauden piiriin. Darden ei niinkään pyri kieltämään Fuhrmanin ”rasistisia taipumuksia” vaan estämään näiden taipumusten paljastumisen tekemällä rasistisesta ilmauksesta niin epäpuhtaan, ettei sitä voi julkisesti esittää.

Noble epäsuorasti vastustaa Dardenin pyrkimystä kirjoittamalla sanan auki kahteen kertaan ja jatkamalla Simpsonin puolustusasianajajan Johnnie L. Cochranin kommenteilla:

Herra Cochran otti ilmeisesti herra Dardenin huomautukset henkilökohtaisena haasteena ja vastasi apulaispiirisyyttäjään kohdistuneella kirvelevällä hyökkäyksellä sanoen olevan loukkaus vihjata, että mustat valamiehet eivät voisi kuulla todistajanlausuntoa sanalleen ja säilyttää suhteellisuudentajuaan.

”On alentavaa valamiehistöämme kohtaan”, herra Cochran sanoi, ”väittää, että afroamerikkalaiset, jotka ovat eläneet alistettuina yli kaksisataa vuotta tässä maassa, eivät voi työskennellä valtavirrassa. Loukkaavat sanat, loukkaavat katseet, loukkaava kohtelu ovat osa afroamerikkalaisten jokapäiväistä elämää. Ja silti he uskovat tähän maahan.”

Oikeudenkäynnissä Darden hävisi taistelunsa: esimerkit Fuhrmanin rasistisesta kielenkäytöstä esiteltiin valamiehistölle, ja ne vaikuttivat merkittävästi Simpsonin vapauttavaan tuomioon. Silti laajemmin amerikkalaisessa kulttuurissa Dardenin lähestymistapa voitti. Nykyisin n-sanan auki kirjoittaminen tai lausuminen nähdään yleisesti rasistisena sellaisissakin yhteyksissä, joissa kuvaillaan jonkun toisen kielenkäyttöä. Asia on aina ilmaistava eufemismilla: hän sanoi n-sanan.

Mielenkiintoista on se, että tällaisessa rakenteessa näkyy edelleen sama funktio kuin Dardenin alkuperäisessä käytössä: kenellekään ei ole epäselvää, mistä sanasta on kyse, mutta eufemismia käyttämällä puhuja pyrkii ikään kuin etäännyttämään itsensä ja yhteisönsä tuosta sanasta ja sitä kautta myös rasismista, jota sana olennoi. Rasistinen ilmaus on lausuttu jossain toisaalla, ja tuolla toisaalla on myös rasismi, ei suinkaan meidän keskuudessamme ja meidän yhteisössämme.

Tabun rakenne on oudon täsmällisesti sama kuin monissa kulttuureissa tavattu kielto lausua saatanan tai muun pelätyn olennon – itämerensuomalaisessa kulttuuripiirissä esimerkiksi karhun – nimeä ääneen. Jos pelätystä olennosta on pakko puhua, se on tehtävä etäännyttävin kiertoilmauksin, sillä varsinaisen nimen lausuminen kutsuu olentoa paikalle. Ja kutsuttuna saatana tietenkin todella voi saapua, sillä pohjimmiltaan saatana ja vastaavat olennot eivät tietenkään ole mitään muuta kuin yhteisön omaa pahaa, yhteisön sisäistä väkivaltaa, jonka se on projisoinut ulkopuolelleen, kuten René Girard on esittänyt saatanamyyttiä käsittelevässä teoksessaan Je vois Satan tomber comme l’éclair (eng. I See Satan Fall Like Lightning).

N-sanan – eufemismin – käyttöpakossa ja sanan auki lausumista koskevan tabun valvonnassa tämä maaginen logiikka palaa moderniin, näennäisen rationaaliseen yhteiskuntaamme. Tabun kautta tosiasiallisen rasismin ja epätasa-arvon läpäisemä yhteiskunta pyrkii rajaamaan rasismin jonkinlaiseksi poikkeamaksi ja epäpuhtaudeksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Vahvin todiste tästä on n-sanan jatkuvasti kasvava voima: aidosti postrasistisessa yhteiskunnassa n-sanan auki kirjoittaminen ja lausuminen tuntuisi yhtä merkityksettömältä kuin saatanan hokeminen useimmista meistä nykyisin tuntuu.

Myös Karjalaisten sisarusten anteeksipyynnössä tabun symbolinen luonne tulee selkeästi esiin:

Me pyydämme anteeksi sitä, että käytimme sanaa, jota ei saa nykykielessä käyttää ja loukkasimme ihmisiä.

Anteeksipyyntö on täysin erilainen kuin esimerkiksi Pirkka-Pekka Peteliuksen saamelaisille osoittama anteeksipyyntö. Peteliuksen ja Aake Kallialan nunnuka-sketsit ovat aidosti loukanneet monia saamelaisia ja saaneet aikaan koulukiusaamista ynnä muuta konkreettista haittaa. Karjalaiset sen sijaan eivät pyydä anteeksi Sudanin poikaikäiseltä miespuoliselta väestöltä, sillä olisi liki absurdia kuvitella, että tällä vuosituhannella brutaalista kansanmurhasta ja miltei endeemisestä väkivallasta kärsineessä Sudanissa ketään pätkääkään kiinnostaisi pohjoiseurooppalaisen pikkumaan popparien sanataide. Ei, Karjalaisten anteeksipyyntö koskee nimenomaan kielellisen tabun rikkomista ja on suunnattu epämääräisesti ”ihmisille”, siis kollektiiviselle toiselle, kasvottomalle ei-kellekään ja kaikille. Kysymys on rituaalisesta anteeksipyynnöstä, koska Karjalaisten rikos on nimenomaan rasistista ilmausta koskevan rituaalisen puhtausnormin vastainen.

Mutta onko tämä niin ongelmallista? Yhtäältä on selvää, että rasistisille ilmauksille ei juuri ole järkevää käyttöä ja että kollektiivinen tekopyhyys ja itselle valehtelu saattavat olla yhteisörauhan säilymisen ehtoja. Toisaalta tabut kuitenkin synnyttävät eräänlaisia diskursiivisia joukkotuhoaseita, joita voi käyttää paitsi vahingossa myös tahallaan. Maustetyttöjen tapauksessakin kohu johti rasistiseen haltuunottoyritykseen, kun duon Facebook-sivuille oli käyty kirjoittelemassa rasistisia kommentteja. Lisäksi demoversiosta kantautunut n-pommin pamauksen kaiku on liki täysin peittänyt alleen sen, että Tein kai lottorivini väärin todella myös käsittelee lännen ja kehitysmaiden välistä taloudellista epätasa-arvoa.

Kohun läpi katsottuna rasismi näyttäytyykin ensisijaisena ongelmana ja taloudellinen kolonialismi toissijaisena. Silti taloudellis-poliittinen kolonialismi on tosiasiassa vanhempaa kuin rasismi ja yhä vieläkin monella tapaa ensisijaista. Aatehistoriallisestikin rasismi on joukko ideologioita, joita kolonialismi alkoi systemaattisemmin tuottaa vasta varsin myöhäisessä vaiheessa, kun sen oikeuttamiseen aiemmin käytetyt perustelut – ennen kaikkea villien pakanoiden sivistäminen ja kristillistäminen – alettiin kokea riittämättöminä.

Ensimmäinen todella laajaa suosiota saanut rotuteoria, Johann Friedrich Blumenbachin De generis humani varietate nativa (eng. On the Natural Variety of Mankind), julkaistiin vasta 1700-luvun lopulla. Teorian vaikutus näkyy yhä amerikkalaisten tavassa nimittää valkoisia ”kaukasialaisiksi”, sillä Blumenbach uskoi ihmislajin syntyneen Kaukasus-vuorilla Georgiassa ja alkuperäisten ihmisten olleen valkoisia.

Maustetytöt-kohun yhteydessä Blumenbach voi toimia myös muistutuksena siitä, että rotukategoriat ovat ajassa muuttuvia konstruktioita: blumenbachilaisessa jaottelussa iranilaistaustainen Renaz Ebrahimi olisi nimittäin kaukasialainen, siis valkoinen, mutta kantasuomalaiset Karjalaisen sisarukset kuuluisivat degeneroituneeseen mongoliseen tyyppiin eli olisivat keltaisia.

Tässä ei tietenkään ole mitään kummallista. Koko rasismin historian aikana ei ole kertaakaan vallinnut selvää yksimielisyyttä siitä, ketkä kaikki oikeastaan ovat valkoisia ja mitä se tarkoittaa, kuten Nell Irvin Painter on osoittanut valkoisuuden aatehistoriaa käsittelevässä teoksessaan The History of White People.

Yhä vieläkin on niin, että miltei aina kun jossain syntyy vahva taloudellis-poliittinen alistussuhde, se alkaa tuottaa myös rasistisia diskursseja. Esimerkiksi käy muutamien vuosien takainen Kreikan kriisi, joka näkyi suomalaisessa mediassa kreikkalaisen ”kansanluonteen” leväperäisyyttä käsittelevinä kolumneina ja muina mielipiteenilmauksina, vaikka hätälainoissa oli kyse lähinnä vastuuttomasti toimineiden saksalaisten, ranskalaisten ja brittiläisten suurpankkien pelastamisesta.

Todellisten valtasuhteiden sotkuisuuden rinnalla on houkuttelevaa ja ymmärrettävää toivoa rasismin olevan jotain niin yksinkertaista, että sen voi tiivistää yksittäiseen sanaan ja siitä puhdistua retorisella eleellä. Mutta millä eleellä voisi puhdistua taloudellisesta kolonialismista? Mikään someen näpytelty närkästyksen ilmaus ei voi olla riittävä, jos itse konkreettinen laite, jolla näpyttely tapahtuu, on syntynyt sellaisten tuotantoketjujen lopputuloksena, joiden alkupäästä löytyy kaivostyöhön pakotettuja lapsia. Ja niitähän löytyy, sillä Amnesty Internationalin mukaan yksikään suuri laitevalmistaja ei ole vielä kyennyt uskottavasti takaamaan, ettei sen tuotantoketjuissa käytetä lapsityövoimaa.

Lopulta Maustetytöt-kohu opettaa siis vain sen, minkä jo tiesimme: on paljon helpompi puhua sorron demoversiosta ja vaieta väkivallan vuosisataisesta hitistä, joka yhä soi mykkänä jokapäiväisten markettiemme hyllyillä.

Kun ei voi Saharan suihkulähteistä
niiden janoa saada sammumaan,
eikä rikkaiden ruuantähteistä
saa niiden lehmiä lypsään tai ammumaan.