Särö on kevään 2020 aikana julkaissut koronaepidemiaa käsitteleviä tekstejä kirjallisuuden ja eri tieteenalojen asiantuntijoilta. Nyt on rivikansalaisten vuoro päästä ääneen.
Pyysimme toukokuussa subjektiivisia kirjoituksia koronakevään aiheuttamista negatiivisista tunteista: “Ovatko korona-ajan rajoitukset, eristäytyminen, uutisten ja somen seuraaminen kasvattaneet surua, masennusta, ahdistusta ja mielenterveysongelmia sinulla tai lähipiirissäsi? Haluatko avautua tuntemuksistasi ja havainnoistasi julkisesti mutta nimettömästi?” Alla julkaisemme valikoiman kirjoituksista, joita toimitus on hieman tiivistänyt ja huolitellut. Osassa teksteistä käsitellään aihetta vertauskuvallisesti, runon ja proosan keinoin, osassa taas suoremmin.
Palaaminen korona-ajan tunnelmiin muistuttaa meitä paitsi nykyisen, hieman vapaamman elämän arvosta, myös siitä, millaiset mielialat saattavat olla edessä, jos toinen korona-aalto saapuu Eurooppaan ja kokoontumisrajoitukset astuvat jälleen voimaan.
Kooste jatkaa samalla virtuaalisesti Särön heinäkuussa ilmestyvän Alakulo-tuplanumeron teemaa. Voit tilata numeron ennakkoon Särön verkkokaupasta.
*
Nainen, 67, eläkeläinen:
[dropcap]O[/dropcap]len vielä työelämässä, yliajalla, omasta halustani. Nyt kuitenkin joudun pakosta jäämään eläkkeelle, koska siten autan toisia pääsemään pienemmillä lomautuksilla. Olen yksin elävä perheetön yli 65-vuotias nainen. Harrastan paljon, lähinnä tanssia, kuoroa ja karaokea, käyn konserteissa ja muissa tapahtumissa. Nyt nämä ovat kaikki hyllyllä, ja laulamassa olen ollut viimeksi 14.3.20.
Laulaminen on minulle työn lisäksi elämäntapa ja henkireikä, joka toimii terapeuttisesti.
Nyt, kun nämä kaikki harrastukset ovat poissa ja hektinen työ nuoressa miesvaltaisessa porukassa loppuu kuin seinään, olen täysin tyhjän päällä. Kun yritän tuntojani purkaa, niin minulle sanotaan vain, että kyllä se siitä, tai mene terapiaan – niin kuin terapeutti saisi baarit auki, työpaikan jatkumaan tai harrastukset taas aktiivisiksi.
Istun kotona telkkarin ääressä yksin ja yritän saada ajan kulumaan. Mielialat vaihtelevat, ja joskus vain itken. Odotan kauhulla eläkepäiviä, koska sopeutumisvaihekin tuntuu mahdottomalta: matkat, joita piti olla, karaoketapahtumat ja lauantaiset laulut tutussa baarissa ovat poissa, ja eläke alkaa lomalla kesäkuun alussa. Sitten ei ole mitään tekemistä päivisin, eikä iltaisinkaan, jos tätä menoa jatkuu. Myös talous huolettaa, kun on lainaa aika paljon johtuen omista aiemmista mokistani, ja tulot laskevat juuri niiden lainanlyhennysten verran.
Voisin myydä asuntoni, maksaa velat pois ja muuttaa vuokralle, mutta en saa sopivaa asuntoa, koska minua vihataan sen vuoksi, että poltan tupakkaa. Olen niin monta kertaa kuullut olevani se kamala rikollinen, joka sairastuttaa muut, kun polttaa. Lopettaminen ei kuitenkaan ainakaan nyt tule kyseeseen, tässä mielentilassa, ja muutenkin lopetan sen kun itse haluan, ei silloin, joku muu haluaa. Ja nyt tupakkaa kuluu vielä enemmän, kun olen vihainen, turhaantunut ja stressaantunut.
Olen toisinaan aivan maassa, kun kukaan ei osaa asettua asemaani, vaan ihmiset vähättelevät tilannettani ja ihmettelevät, miksen tyydy osaani. Pitäisi olla kiitollinen, että on terve, mutta terveyttä se on mielenterveyskin.
Lenkkeily tms. ei ole minua koskaan kiinnostanut, enkä ole kotityyppiä. Nyt jäävät kaikki pakollisetkin työt tekemättä, kun ei vain jaksa. Tämä alkaa vaikuttaa myös ruokahaluun ja uneen. Mitä sitten, kun olen eläkkeellä, eikä päivällä ole mitään? En tahdo jaksaa olla positiivinen, vaikka pitäisi. Vitsit ovat vähissä.
En ole myöskään kiinnostunut ikäisilleni suunnatuista aktiviteeteista, sillä minä rentoudun karaokebaarissa laulamalla tunteet ulos tai lähden harrastuksiini iltaisin. Lopetin uutisten ja median seuraamisen heti kun koronatilanne alkoi. Uutisissa kerrottiin vain sairastuneista ja kuolleista ja maalattiin jatkumoa jopa syksyyn asti, ja että kolme miljoonaa viidestä miljoonasta suomalaisesta sairastuu, ja epidemiahuippukin on vasta syksyllä. Eli tämä vuosi ja enemmänkin tuntuu olevan menetetty, ja minulla taas yksi vuosi ikää lisää, mikä on pois tuosta harrastamisesta.
Näillä pitää pärjätä, vaikkei jaksaisi millään.
Yksi hyvä ystävä minulla on, joka jaksaa kuunnella, mutta kuinka kauan, kun hänellä on itselläänkin vaikeaa?
*
Nainen, 73, eläkeläinen:
[dropcap]S[/dropcap]einäkelloni moukauttaa kuusi kertaa. Siitä tiedän, että on aamu ja että olen ollut jopa muutaman tunnin unessa. Unen suojassa elämän nurjalta puolelta, josta on tullut uusi normaali arki. Haluan sukeltaa takaisin peitteeni piiloon ja kadota unimaailmaan, jossa ovat kaikki rakkaani vierelläni.
Mutta ei uni tule enää, raotan verhoja todetakseni, että samanlainen harmaa, itkuinen huhtikuu on ulkona kuin on huoneissanikin. Vettä sataa ikkunaruutuun ja silmistäni yöpaidalleni. Minulla on ikävä miestäni, lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen koronan vankina neljän seinän sisällä, koska kuulun hiljaisiksi vaiennettuun ikäryhmään. Minun suuni ei kyllä halua totella tätä hullunmyllyä. Huudan ja metakoin aina, jos saan pienenkin aiheen. Mieheni on puolestaan eristettynä ympärivuorokautisessa hoivassa, emme ole saaneet tavata yli kahteen kuukauteen. Olemme olleet kuin yhteen kasvaneet kaksi puunrunkoa yli 50 vuotta. Ja nyt on ensimmäinen pitkä erillään olo, sietämätön olotila. Joka päivä mietin, että tässäkö oli tämä meidän elämämme, ja näinkö sen pitää päättyä.
Tunnistan, että olen kohta kuin nahistunut nauris, kuljen jääkaapin ja sohvan väliä, vyötäröllä kiristää. Jalat muuttuvat kankeiksi, sohvalta ylös nouseminen vaatii monta yritystä.
Yritän virkistää mieltäni ja kehoani muutaman sadan metrin kävelyllä päivittäin. Usein jää päiviä väliin, en saa kenkiä jalkaani, ovea auki. Jos sittenkin lähden ulos, on muistettava ottaa kertakäyttöhansikkaat, kasvomaski, puhelin ja avaimet. Vastaantulijat kierrän kaukaa, koska useimmat kahden hengen ryhmät eivät väistä tuumaakaan. Heidän elämässään ei vielä ole ollut läheltä kosketusta koronaan, joten ei ole sen saamisesta pelkoakaan.
En ymmärrä kaikkia niitä rajoituksia, joilla meidät ikäihmiset jätetään unohdukseen, oman onnemme sepiksi. Onneksi on lapsia, joille voi uikuttaa oloaan, mutta raja tulee siinäkin jossain kohden vastaan. Onko oikein lisätä heidän taakkaansa jokapäiväisellä valituskierroksella?
Vaikka tätä suojassa oloa ei ole kestänyt vielä kuin kaksi reilua kuukautta, on tunne, että on vanhentunut ainakin viisi vuotta tänä aikana. Entä sitten, jos tätä jatkuu ja jatkuu? Pahinta on se, ettei ole päätä näkyvissä; on vain kelluttava ja uskottava, että valoa siintää horisontissa.
*
Nainen, 54, eläkeläinen:
[dropcap]A[/dropcap]lkuvuosi 2020 oli loppuunpalamisen ehkäisyä. Loppuvuodesta 2019 oli ollut liikaa tekemistä ja uusia projekteja. Alkoi siten väsyminen uhata, ja piti perua sekä siirtää sovittuja, suunniteltuja projekteja, harrastuksia, koko elämäänsä.
Tähän riutuneeseen mielialaan iski tieto pandemiasta. Huolta, koska oma lapsi oli ollut tekemisissä virustartunnan saaneisiin. Hän ei päässyt tapaamaan. Harrastukset loppuivat kokonaan, eikä juuri ketään ole päässyt fyysisesti tapaamaan, koska suurin osa harrastusryhmien tutuista on riskiryhmäläisiä! Alkoi siis kotona möllöttämisen aikakausi – tosin se on kirjoittavalle introvertille sopivaa rauhoittumisen aikaa.
Mutta kotonapas ei saanut purettua yhtään ahdistustaan, pelkojaan ja surujaan! Kun toinen aikuinen ei ole millänsäkään, eikä ymmärrä heikkohermoisten pillitystä! Pitääpä sitten yksin iltaisin omassa sängyssään yksikseen purkaa murheet ja vollottaa silmänsä turvoksiin. Kun ei itseä juurikaan naurata, paitsi mustista mustin huumori, niin ei jaksa myöskään small talkia huonossa parisuhteessa. Koko ajan on olo kuin vangitulla eläimellä – tahtoo pois. Mutta minnes menet? Kun äkkiä käy kaupalla juttelematta kenenkään kanssa, niin ei se auta pitämään ”päätä pinnalla”. Sitten pitää häiriköiden lähetellä ystävilleen tekstareita tai soitella.
Mutta riskinsä on siinäkin. Voi saada huonoja uutisia. Kun on oppinut tuntemaan liudan itseään huomattavasti vanhempia ihmisiä, niin tietysti luonnolliset elinkaaret tulevat kohdalle laskennallisesti useammin. Osanottokortteja olen saanut pari laittaa, yhdestä saattokodissa olevasta rouvasta on huoli, työkaveri menehtyi syöpään ja yksi sukulaisten perhe on saanut koronatartunnan, karanteenit iskivät laajennettuun porukkaan.
Niin juma…uta! Kyllä ahdistaa lisää, unissa on hirveitä aggressiivisia kohtauksia, verenpaineet jumputtavat kallon halki. Mutta silti – tai juuri siksi – pidän sitkeästi ns. koronakevät-päiväkirjaa: “selätä korona, kevät runoina”. Vanhaan aforismikirjaan, jossa on päivämäärät ja rivit lyhyille teksteille, kirjaan joka päivä (7.3. lähtien) faktoja maailmalta koronaan liittyen, Suomen hallituksen tiedotuksia ja someen laittamiani runoja. En mieti, lukeeko edes lapseni sitä koskaan tai heitänkö sen roskikseen, mutta huomasin tiputtavani kynän kärjellä kellastuneille sivuille osan pahasta olostani ja sain näin etäännytettyä hepuloivaa minääni kuolinluvuista ja ongelmista. Annoin itselleni roolin olla historiallisen ajanjakson tallentaja ja tarkkailija, tietoisena siitä, että seuraava aivastus tai yskäisy voi olla omalla kohdallakin murheen alkusoitto…
Aikaisemmista masennusjaksoista läpi rämpineenä erityisherkkänä saan olla varovainen, ettei mieliala ”putoa kuin gramofonin neula levyn reunalta”. Onneksi pääsen sentään luontoon kävelemään – pikkukaupungissa sinne pääsee helposti ilman autoa tai junia. Kun pysähtyy, katselee pilviä taivaalla, puroa metsän reunassa, sitruunaperhosten salamointia tienpientareella tai kuuntelee kevään lintujen livekonserttia ilmaiseksi, niin kummasti helpottaa. Life goes on!
Toki välillä voi sen verran lähmiä kasvojaan, että antaa pienen läpsäisyn. Eiköhän valkoisella pullealla länsimaisella naisella ole elo kuitenkin aika hyvää: on seinät ja katot, laskut pystyy jotenkin maksamaan, on ne hiton saippuat ja vedet, alkoholi haisee käsissä ja sairaalaan pääsee alle tunnissa!
*
Nainen, 34, asiakaspalvelija Verohallinnolla:
[dropcap]I[/dropcap]tken niin kovin, että silmissä sumenee ja henkeä saa nikotellen. En pääse ylös lattialta. Rintaa painaa suru ja epäusko. Ei tällaista voi tapahtua keskellä tätä kriisiä. Ystäväni on raskaana. Eihän nyt ole oikea aika, ei ole oikea paikka, ei ole lupaa tällaiseen normaaliin ja ilahduttavaan. Meidän piti kaikkien istua kotona suremassa, ryyppäämässä yksin ja miettimässä kateellisena, millaisia jumppavideoita ja toisen asteen tutkintoja naapurissa suoritettiin vapaa-ajalla, koronakevään merkeissä.
Käyn leipomaan kakkua. On äitienpäivä. Minulla ei ole mahdollisuutta syödä ja juoda kakkukahvia äitini kanssa, joka on eristyksissä. Minulla ei ole omia lapsia, jotka olisivat kattaneet aamiaispöydän tai tarjoilleet ne kusiset leivät sänkyyn.
Minulla ei ole ketään.
Olen yksin enkä pääse edes pubiin mökäämään yksinäisyydestäni niille jotka jaksavat kuunnella. En pääse salille, en pääse treeneihin, en pääse kosmetologille, en pääse yhtään mihinkään kotoa.
Pelkäsin ennen kuolemaa miettien sitä pakonomaisesti. Tuskallista, äkkiä ja vääryydellä kaiken vievää koronaa. Siksi arkailen tehdä sellaistakin, mihin on lupa. Arkailen matkustaa bussilla, käydä ruokakaupassa ja töissä. Apteekissa post-apokalyptisiin asusteisiin pukeutuneet farmaseutit ovat kuin tieteiselokuvasta.
Nyt kaikki on toisin. En ainoastaan pelkää vaan janoan sitä saatanan kuolemaa. Missä eri muodoissa se voisikaan hiipiä luokseni?
Itsensä satuttamisen ajattelukin jo rauhoittaa, tai sitten se on se oxamiini, jonka sain psykiatrilta tilanteen kanssa elämiseen. En kestänyt töissä soittajan toivottaessa mitä mainiointa maanantaita. Sain hysteerisen itkukohtauksen, sairauslomaa ja reseptilääkkeitä.
Paketin kyljessä kolmio varoittaa, mutta mistä? Ei rattiin, ei känniin, ei mihinkään. Tarkoitettu vain päänsisäiseen matkusteluun, mikä onkin koronakeväässä mitä mainioin tapa olla ja elää.
Äitini reagoi huolella uutisiini sairauslomasta ja soitti puhelun, ikään kuin eläisimme kivikautta, jolloin vielä soitettiin – ei Whatsappia, ei Facebook -viestejä, ei Zoom-konffaa. Hän soitti minulle.
“Oletko stressaantunut koronasta?” hän kysyi.
Ei, en ole stressaantunut. Olen masentunut, ahdistunut ja itsetuhoinen. Haluaisin vain jäädä kotiin nukkumaan, kunnes tämä kaikki on ohi.
*
Nainen, 86, KTM, eläkkeellä:
[dropcap]U[/dropcap]nimaailmani on merkittävä osa elämääni. Se peilaa päivän tunnelmia ja tapahtumia ja puhdistaa mieleni. Unessa esiintyvät henkilöt ovat symbolisia, mutta ympäristö, tapahtumat ja selviytyminen kertovat unten kielellä alitajunnastani ja siitä, miten osaan käsitellä asioita.
Viime vuonna elämäni tapahtumat selkenivät minulle päiväkirjaa kirjoittaessani. Suuri osa kirjoittamistani asioista käsitteli unimaailmaani. Pääsin eroon kaikista elämän kasaamista taakoista, talvisista kylmistä lumen ja jään kattamista unista, ja aloin nähdä vain seestyneitä unia. Siirryin aivan toiseen unimaailmaan. Unet toimivat terapeuttisina ja tasapainottavina.
Kiinasta ympäri maailmaa karannut koronavirus sekoitti elämääni. Pandemia ja sen seuraukset veivät minulta elämäneliksiirini. Ystävieni ja omieni tapaamiset, kulttuuritapahtumat, antoisat esitelmätilaisuudet, kutsujen järjestämiset ystävilleni ja omilleni, vuorovaikutukset ulkomaailman kanssa. Viime vuonna minulle merkitsi paljon vanhenevien ja sairaiden ystävieni tapaaminen, yritykset tuoda iloa heidän elämäänsä. Nyt en ole voinut vierailla kenenkään luona, en käydä missään tilaisuuksissa. En halata omiani enkä helliä perheen viimeistä tulokasta, nyt vuoden ikäistä neljättä polvea, en saada minulle niin tärkeitä virikkeitä. En ole voinut tuoda iloa tai helpotusta kenenkään elämään.
Varovainen ja epävarma tunnelma särki unimaailmani. Tilanne heijastui uniini siten, että henkilö, psykopaatti, joka on vainonnut minua vuosikausia, esiintyi jokaisessa unessani sotkien koko kauniin, hoidetun kotini ja ympäristöni. Olin jo muistoissani siirtänyt hänet täysin syrjään lukittuun soppeen aivoissani enkä päästänyt häntä enää ajatuksiini. Unimaailmani rikkoontui, kun hän palasi elämäni kulkuun unissa. Hän symboloi kaikkea sitä vaaraa, pahuutta ja arvaamatonta tilannetta, jonka koronapandemia on aiheuttanut. Viikon ajan olin lievästi ahdistunut, saamaton, väsynyt ja aloitekyvytön. En edes ulkoillut kertaakaan. Olin hämmentynyt, sillä olen peruspositiivinen ihminen. Etsin ulospääsyä.
Elämän sisältö ja ilo piti etsiä itsestäni. Se löytyi lukemisesta, ulkoilusta, fyysisen kuntoni ylläpitämisestä, leipomisesta, videoyhteyksistä omiini. Omista ajatuksistani oli löydettävä piristystä. Onnistuin melko hyvin, en kärsinyt eristyksestä oikeastaan yhtään. Yllättäen minulla olikin enemmän aikaa itselleni, lukemiselle ja kirjoittamiselle, olemiselle minäni kanssa. Riemuitsen kaikesta mitä minulla on. Totean, miten arvokasta on, että minulla on aivoni, jotka ajattelevat, perustarpeeni ovat tyydytetyt, ulkoilu ja kuntoilu saa yhä suuremman osan ajastani. Raskaat ja repivät unet päättyivät. Olen elänyt sodan, kokenut hädän ja puutteen. Olen selvinnyt. Pandemia on helpompi kestää kuin maailmansota. Selviän tästäkin.
*
Nainen, 32, copywriter:
[dropcap]R[/dropcap]utiinit, myönteiset ihmissuhteet ja mielekäs tekeminen tukevat masennuksesta paranemista. Näin minulle on kerrottu. Kuuliaisesti olenkin pyrkinyt koko aikuisikäni tekemään asioita, joista pidän, huolehtimaan itsestäni. Menemään paikkoihin, vaikka ei huvittaisikaan.
Joskus ihmisten näkeminen sekä erilaisiin menoihin ja harrastuksiin osallistuminen on helppoa ja mukavaa. Toisinaan se on kauheaa, ja välillä siihen ei pysty. Taustalla on kuitenkin aina taipumus masennukseen. Sairauteni sanoo: Tuo touhottamisesi on silkkaa teeskentelyä. Parempi, kun et tee mitään, mene minnekään etkä näe ketään.
Masennus on nyt saanut tahtonsa läpi. En voi käydä salilla tai joogassa, en edes baarissa. Työpaikalle ei pääse, saati verkostoitumislounaille. Kanssakäyminen ystävien kanssa on hiipunut sometykkäyksiksi.
Olen pettynyt ja surullinen, mutta myös suunnattoman helpottunut. Nyt ei tarvitse yrittää. Kunhan jaksaa 45 minuuttia viikossa hoidattaa itseään etäterapiassa, muun ajan voi käyttää kotona masentuneena makaamiseen. Oloni on yhtäältä kuin puhjenneella autonrenkaalla: tyhjä ja tarpeeton. Toisaalta olen salaa kiitollinen siitä, että loppuipa viimein tuo kaahailu.
Puolisoani varten ylläpidän toimintakykyäni kotona osallistumalla kotitöihin ja yhteisiin ateria- ja leffahetkiin. Parisuhde onkin luultavasti pelastukseni ja samalla harmillinen este sille, että voisin antautua masennukselle täydellisesti.
Korona on siis antanut masennukselleni tilaa pahentua ja muuttua normaaliksi tilaksi. Sen lisäksi se on antanut minulle luvan pitää tauon itsestäni huolehtimisesta, joka usein on hirvittävän rankkaa.
*
Nainen, 48, yksilöohjaaja:
[dropcap]I[/dropcap]hmiset ovat jakaneet sosiaalisessa mediassa kuvia ja kuvailuja koronan myötä metsittyneestä olemuksestaan. Se, että omassa ulkomuodossani ei ole tapahtunut mitään muutosta aiempaan nähden, kertoo jotakin ulkonäköpanostuksestani normaalioloissa. En ole joutunut suremaan, etten ole hetkeen päässyt hoidattamaan rakennekynsiäni tai huollattamaan ripsienpidennyksiäni, kun en ole tällaisia kauneudenhoidollisia toimenpidekäyntejä harjoittanut aiemminkaan. Hiuksia käyn leikkaauttamassa normaalistikin vain pari kolme kertaa vuodessa, ja muunlaisia kampaamopalveluita en ole käyttänyt aikoihin.
Ihmiset ovat myös kärsineet siitä, etteivät voi entiseen tapaan viettää illanistujaisia kaveriporukoissa. Minä en ennen koronaakaan käynyt juuri koskaan kenenkään luona eikä juuri kukaan käynyt juuri koskaan meillä, joten tässäkään ei ole radikaalia muutosta tapahtunut.
En myöskään riudu huonon parisuhteen aiheuttamassa tukaluudessa karanteenioloissa, koska huonoa – joskaan hyvääkään – parisuhdetta ei ole. Olen lisäksi voinut käydä töissä, kaupassa ja ulkoilemassa.
Moni on joutunut luopumaan myös Tinder-osumiensa tapailuista ja muunlaisesta deittailusta. Itse en ole, koska en käytä Tinderiä enkä käy treffeillä muulloinkaan.
Toisaalta viihdynkin itsekseni kohtuullisen hyvin, joten en varmasti kärsi yksinolemisesta yhtä paljon kuin joku sosiaalisesti sulava seurapiiri-ihminen.
Kun olen ollut melko metsittynyt ja vähän masentunut yksinäinen runkkari jo ennen koronaa, en ole varsin korkealta pudonnut siihen syvänteeseen, missä nyt muiden koronakärvistelijöiden joukossa vaellan.
Mutta on tämä virus silti vetänyt minullakin mieltä matalammaksi ja kypärää kallelleen – entisestään. Vaikka yksin yleensä liikunkin, normaalisti käyn silti olemassa ihmisten seassa. Käyn paljon erilaisissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa, ja nyt niitä ei ole ollut.
Tavallisesti käyn viikonloppuisin kirjaston lukusalissa lukemassa Aamulehteä ja Helsingin Sanomia sekä melko usein Kauppahallissa lauantailounaalla tai litkimässä lattea. Ja toisinaan käyn nauttimassa oraalisia iloja sunnuntaibrunssilla.
Ne melko vähäiset keskustelutuokiot, joita minulla kavereiden kanssa vapaa-ajalla normaalioloissa on ollut, ovat tapahtuneet lähinnä juuri edellä mainittujen syöminkien merkeissä tai erilaisissa kokoontumisissa kirjoittajaporukoissa. Nyt näitäkään ei ole ollut.
Niinpä olen monet koti-illat maannut apaattisehkona sosiaalisen median ja satunnaisesti siiderinkin seurassa tekemättä kaikkea sitä, mitä nyt olisi ehtinyt tehdä, kun ei ole ollut tapahtumia ja tilaisuuksia. Olisin voinut lukea ja kirjoittaa paljon enemmän kuin olen lukenut ja kirjoittanut. Mutta kun ei vaan jaksa. Ei saa aikaiseksi.
*
Nainen, 78, eläkeläinen:
[dropcap]S[/dropcap]e tuli kuin hiipien, hiljaa, äänettömästi. Meille kaikille ympäri maailman. Aloimme heräilemään. TV, lehdet ja radio pitivät ääntä, ja me kuuntelimme. Pääministeri puhui ylimääräisissä uutisissa jatkuvalla syötöllä. Ylilääkärit, asiantuntijat samoin. Me lisäsimme käsien pesua, kieltäydymme liikkumasta postilaatikkoa kauempana. Fiksut lapsemme hoitavat kauppaostoksemme erilaisilla variaatioilla. Meillä, ukkopahalla ja minulla, se tapahtuu niin, että menemme viemään autolla lasten postilaatikkoon suuren kassin, jonka pohjalla on kauppalappu, ja lapset toimittavat sen tuulikaappiimme, kun kiireiltään selviävät. Kännykkäviestillä ilmoitamme, että taas olisi koukkupolvien kassi laatikossa. Tämä tapahtuu pari kertaa viikossa. Rahapuoli selviää verkkopankissa.
Meille tämä korona ei ole mikään ylitsepääsemätön asia ollenkaan. Tietysti harmittaa, kun ei pääse hipelöimään S-markettiin, kirpputorille eikä mihinkään muuallekaan. Kampaajankin peruin. Mutta ei meidän aika pitkäksi käy. Luemme paljon. Aloin paiskimaan Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa toistamiseen, ja kirjathan eivät kesken lopu. Olemme haalineet Päätalon kirjat pitkin kirpputoreja ja antikvaareja. Mies lukee dekkareita ja sanomalehtiä.
*
Mies, 36, työtön:
[dropcap]R[/dropcap]antakiville oli jäitten lähdettyä ajelehtinut isohko männyn oksa, sellainen paksu karahka. Oksan tyvi oli halkaisijaltaan varmaan reilut kymmenen senttiä. Siinä oli niin mukavasti oksia vähän joka suuntaan, että arvelin raahata sen pihaan. Jos laittaisi siihen linnuille ruokintapaikan sitten syksyllä. Oksiin ripustaisi talipalloja tai niitä makkaroita mitä nykyään paljon laitetaan.
Rautakanki lopulta löytyi ja sillä reikä maahan. Sopivasti lehtikuusen ja vanhan pihlajan väliin, niin että ikkunasta näkisi lintujen siinä käyvän. Jotenkin kauniin kolkosti se siihen asettui. Vähän kun kuvittelee, niin siinä on jättiläisen ehkä syntymässä vähän virhemuodostumaa saanut koura. Tai pelkät luut siitä.
Vähitellen vain puutkin alkavat vihertää. Lintuja ja niiden laulua pihamaalla kyllä riittää. Käki kukkuu ja jotkut pöllöt paritteluhommissa pellon reunan kuusessa. Siihen malliin siellä huhuillaan ja siipiä isketään. Kevättä kevättä.
Mutta karahka, tympeän näköinen kuollut risu, ei kiinnosta ketään. Yhtään lintua siinä ei käy, ei edes malliksi. Monta pannua kahvia olen juonut, ja katsonut puuta katkerana. Vihannut ja hävennyt itseäni. Laittaa nyt saatana linnuille kuollut puu, taivaan lapset elämää täynnä! Saatanan saatana. Etkö parempaa keksinyt, perkele! Vie helevettiin se siitä ja juo sitä viinaa kun ei sinusta muuhun ole! Ei ole! Niinkö tuo on pääministerin puheet pehmittäny sinunkin pään, ei mies uskalla viinakauppaankaan enää. Taksilla tuotattaa viinat, saatana. Mee hoitoon! Aikunen mies!
Oksat kuin omat, tupakan kellastamat jo kuolleet sormet. Kohti taivasta. Odottaen loppua.
Syksyllä lintuja katselkoot joku muu.
*
Nainen, 49, opettaja:
[dropcap]K[/dropcap]atse kääntyy omaan itseen. Mitä näen?
Jalat turpoavat istumisesta. Välillä makaan lattialla tai parvekkeella. Teen kyykkyjä monta kertaa päivässä. Miksi me menemme kyykkyyn? Kuka tarvitsee meitä tuottavina ja toimivina?
Pakotan itseni reippaaksi. Käyn ulkona kävelemässä. Tulostan kuukausiseurannan, johon merkitsen kävelyajan, kävelyseuran ja kuuntelemani äänikirjan. Olen tyytyväinen itseeni, kun kävelen. Ulkona pölyää. Yritän niistää, kun muita ihmisiä ei ole näkyvillä. Syön allergialääkeitä ja aivastan annettujen ohjeiden mukaan yksin huoneessa.
En halua riidellä, joten suljen suuni. Pidän umpimielistä ja uhmakasta retriittiä. Luulen olleeni hiljaa kuukauden, mutta lähempänä on kaksi tuntia keskiviikkoiltana.
Kaipaan toisella paikkakunnalla asuvaa aikuista lastani. Kaipaan iloa ja kevyttä keskustelua. Kaipaan kahvitauon mielentilaa. Haluan kirjastoon hypistelemään runoteoksia ja selaamaan sarjakuvauutuuksia.
Haluan kiukutella ja olla kohtuuton. Ilmeeni on peruslukemilla, mutta sisälläni murjotan. Suren menetettyä vapautta, mutta nuorten kohtalo saa minut häpeämään ja sykkyrälle. Miksi he eivät saa olla huolettomia ja höpsöjä? Miksi he eivät voi suudella vierasta ihanuutta rautatieasemalla hetken mielijohteesta?
Inhoan vanhoja miehiä, jotka öykkäröivät maailmojen presidentteinä. Heillä ei ole oikeutta pilata toisten elämää. Haluaisin sulkea silmäni ja kääntää heille selkäni. Pelkään kuitenkin ihmiskunnan puolesta ja yritän seurata heidän puheitaan osatakseni väistää ja auttaa muitakin väistämään. Tuulet puhaltavat heidät pois tältä pallolta, siitä olen varma. Me kaikki häviämme joskus.
Olen pettynyt itseeni, kun väliin jää kaksi päivää ilman kävelyä. Puhun itselleni kuin liittolaiselle. Puhun itselleni kuin toipilaalle puhutaan. Tyynnytän itseäni. Syön suklaata.
Käyn kaupassa. Pyydän mielessäni anteeksi kauppaan tuloani, sieltä ruoka-aineiden keräämistä ja jonottamista. Odotan hyllyn vieressä ja pidän turvavälin toisiin. Takin taskussa on käsihuuhdepullo. Otan omenat suoraan pussiin, en voi laittaa takaisin hedelmiä, joihin olen koskenut. Maksan ostokset, olen liian hidas pakkaamaan neljä kassillista ruokaa. Minulla on rahaa, joten käyn kaupassa. Puolisoni irtisanottiin.
Kaupassa on vanha nainen keski-ikäisen miehen kanssa. Poika on ottanut äidin mukaan. Minun tekisi mieleni kertoa miehelle, että minä tein tuon jo. Minä sain isäni hoitokotiin ja nyt joku vieras laittaa hänet nukkumaan. Olen onnellinen, ettei korona saa enää vanhempieni tietoisuudesta otetta. Tuuli on vienyt melkein kaiken heistä.
Kuollut äitini on lähellä omissa liikkeissäni, reaktioissani ja ajatuksissani. Sitten minulla on työni, joka sekin on asettunut näihin huoneisiin ja aikaan. Voin tehdä työni annettujen aikataulujen mukaan kotonani. Kaiken keveyden säästän työhöni. Se on väärin perhettäni kohtaan.
Kaipaan yksinoloa. Haluaisin olla yksin kotona. Mitä teen perheenjäsenilleni? Hekin tarvitsevat paikan, jossa olla. Kävelylenkki ei riitä, kaupassakäynti ei riitä. En voi nukkua niin paljon kuin haluaisin. Työ vaatii minulta paljon aikaa ja huomiota.
Hymyni jää turhan pieneksi ja hetkelliseksi. Seuraamme sohvalta kuolleiden määrää, tehohoidossa olevien määrää ja sairastuneita. Kuulemme asiantuntijoita, jotka kertovat vähäiset tietonsa koronaviruksesta. Teemme ohjeiden mukaan. Jäämme kotiin, pesemme käsiä, keitämme kangasmaskeja ja laskemme viikkoja. En haluaisi katsoa mitään.
*
Nainen, 63, kuvataiteilija:
[dropcap]K[/dropcap]uollut metsä vihaa minua
tappaa lumella pakastimeen vuosiksi.
Hän katsoo minua
välinpitämättömästi
Pääni läpi kasvaa ruoho, veren värinen,
silmäkuopista vuotaa suolainen vesi
kuin itku
Hänen laulunsa lohduttaa
haudassa.
Pelkään harhaa, Ergon pianon pimputusta
autio kaupunki järsii koko ajan
lavuaarin reunalla ellottava
muovinen hämähäkki,
yksinäinen pyyhe
*
Nainen, 72, rehtori, eläkkeellä:
[dropcap]M[/dropcap]uutamia ajatuksia näiden kuukausien ajalta, kuukausien, jolloin eläkeikäiset 70+ nousivat arvoon arvaamattomaan.
Aiemmin oltiin yhteiskunnan rikkaruoho, jota siedettiin pakosta.
Nyt moni asia muuttui tai muutti nimeä. Suojelusta tuli kaunis tabu! Kukapa sellaista uskaltaisi vastustaa tai arvostella.
Oikeastiko meitä halutaan suojella pyyteettömästi? Itse olisin miellään kuullut kerrottavan, että jos et sairastu, niin säästyy (teho)hoitopaikka nuoremmille ja työikäisille. Siihen ajatteluunhan olimme jo tottuneet.
Itse olisin mielellään kuullut sanottavan, että turvatuntiasiointi tarkoittaa samaa kuin aiempi kommentointi, ettei eläkeläisten kannattaisi tulla ihmisten aikaan kauppoihin (ruokatunneilla, illasta).
Huvittavaakin on havaita, kun ihmiset kääntävät päänsä pois, ihan kuin spitaalinen olisi. Olisiko Seilin saarelle taas käyttöä? Huvittavaa on myös eläkeikäisten pelko siitä, ettei kukaan huomaisi, että on käynyt huvittelemassa leipäkaupassa – juustokin lähti mukaan. Huvittavaa on se, että ihmiset kilvan tarjosivat aluksi kauppa-apua (eihän nyt meidän yhteiskunnassa ihan uskalleta nälkään tappaa), mutta kukaan ei tarjoutunut avuksi hakemaan kirjastosta kirjoja. Mitäpä ne vanhukset ajanvietteellä, virkistyisivät vielä vaatimaan lisää vapauksia. Onhan niillä ruokaa.
Paljolta minua on suojeltu masentumaan, ei vähiten pienten lastenlasten tapaamiselta. Eivät etävilkutukset vauvan tuoksua korvaa, ei videopuhelu isomman lapsen kanssa pohdiskelua ja leikkejä.
Surulliseksi minut on suojeltu vuonna 2020!
Mitähän vielä keksitäänkään, että useampikin romahtaisi.
*
Nainen, 32, fysioterapeutti:
[dropcap]S[/dropcap]eison peilikaapin edessä. Avaan suuni ja työnnän kieleni ulos. Tuijotan mustuuteen, niin se kasvaa ympärilleni. Sukellan tuttuun tummaan, lohdulliseen tutkimattomaan. Kuulen huvipuiston kiljahduksia. Karusellinomaisesti ne nousevat pyörimään ympärilleni. Riemu kiljuu entistä vauhdikkaammin. Kunnes kaikki on poissa. Pimeydestä on tullut ystäväni, arvaamattomuudesta maailmani. Sinne kuljen tutkimaan ja kokemaan. Itseni ja maailmani sellaisena kuin olen.
*
Nainen, 36, taiteilija:
[dropcap]K[/dropcap]odin seinien sijaan minut on eristetty henkisesti muista ihmisistä. Olen hapuillut toisen luo, hiljainen hätähuutoni on ollut kutsu myötätunnolle, johon kenelläkään ei tunnu nyt olevan aikaa eikä voimia.
Virus levittää paineen kaikkialle, siltä ei kai säästy kukaan, se tekee ihmiset välinpitämättömiksi toisistaan. Tai niin ajattelen, kun ystäväni hätäpäissään keskustelevat uutisista ja käyttävät taudin käsittelyyn valtavasti energiaa, mutta eivät jaksa lauseen vertaa kuunnella, kun minä pelkään perheeni puolesta. Perheen, joka lepää avaruuspukuihin sonnustautuneiden sairaanhoitajien huomassa. Hengittää raskaasti. Minun mieleni hengittää heidän mukanaan, en tarvitse sääliä, ylenpalttista tukea enkä läsnäoloa, mutta oi kuinka kaipaan, että joku sanoisi ”olen pahoillani”, tietäisi miten paljon pelkään.
Sellaisen kymmenen sekuntia aikaa varastavan myötätunnon sijaan saan kuulla ystäviltäni, että maantieteellisen sijaintini takia olen saastainen. Että en saa lähteä auttamaan vanhempiani heidän muuttuvassa, suljetussa arjessaan. Jos tulen, niin saisin heidän puolestaan ottaa lapion mukaan, kaivaa varalta hautani valmiiksi, mutta sellaiseen paikkaan, jossa saastainen ruumiini ei valuttaisi likaansa heidän puhtaaseen elämäänsä. Niin lukee kuulemma lehdessäkin, sen on siis oltava totta.
Ihmisten puheiden kovuus hämmästyttää minua. Näinkö kevyttä on humaanisuuden kerros pelkäävien luiden päällä? Menetin ystäväni ja luottamukseni ihmisyyteen koronan aikana, mutta he eivät tiedä sitä vielä. Kotini seinät eivät enää eristä minua toisista, ne suojaavat ihmisiltä, joiden moraaliset arvot toisia kohtaan murenivat jo ennen kuin sairaalapaikoista tuli pulaa tai vessapaperi loppui kaupoista.
*
Mies, 71, eläkeläinen:
[dropcap]O[/dropcap]len tuplakaranteenissa yhteiskunnan määrättyä minut kotiarestiin ikäni perusteella. Jo ennen koronapuheita olen ollut vuosia sidottuna pieneen elinpiiriin. Me olemme yli seitsemänkymppinen pari, ja yhdessä olemme olleet kohta puolen vuosisataa. Huomaamatta tilanne on ajautunut sellaiseksi, että huolehdin ympäri vuorokauden vaimoni hyvinvoinnista. Olen yhteiskunnan hyväksymä omaishoitaja. Karanteeni nosti puuhieni vaatimustasoa hankalalle asteelle, koska meidät luokiteltiin omaishoitajataloudeksi, jossa ulkopuolinen hoitaja ei saa käydä karanteenin aikana. Vain apteekissa hoitajamme voi käydä puolestani ja kiikuttaa pilleripussin ovelle. Siinä kaikki. Siis: pärjäilkää! Onneksi tytär kantaa meille mahtavan ruokakuorman kerran viikossa, ja samalla vietämme juttutuokion pihalla. Mukavahan kevätiltana on ulkona vaihtaa kuulumisia.
Pahinta tässä sivustaseuraajan roolissa on loputon koronatietojen tyrkytys. Mihinkään vehkeeseen ei voi koskea törmäämättä koronatilanteeseen mitä kummallisimmissa paikoissa. Miksi minun pitäisi sisäistää Ulan Batorin petipaikkojen riittävyys? Asiasta on syntynyt meille kahdelle ristiriita. Vaimoni kuuntelee säännöllisesti radiosta koronailtapäivän, ja haluttomuuteni tarkkaan tilanteen seurantaan hän tulkitsee välinpitämättömyydeksi ja kovuudeksi. Perusteluna hän toistelee yhä uudelleen, että jokaisella vakavasti sairaalla tai kuolleella on kärsivä lähipiiri, ja siksi tilannetta pitää seurata osaaottavasti. Ymmärrän ja tiedän, että jokaisella on kulttuurista ja ihonväristä riippumatta läheiset, mutta en jaksa surra heidän rinnallaan, sillä minulla on riittävästi huolia omien seinienkin sisällä.
Tästä vuodatuksesta huolimatta katson joka ilta puoli yhdeksän uutiset. Lähetyksen aiheet ovat kaventuneet muutaman ministerin ja muun naaman illasta toiseen jatkuvaan selittelyyn. Ilmeisesti maailmassa ei muuta tapahdukaan. Olen monesti ihmetellyt ja kysynyt, mihin se valtava pakolaisjoukko liukeni Turkin ja Kreikan rajalta. Kukaan ei jaksa kiinnostua heistä. Uutisten jälkeen puolisoni kyselee tuoreinta koronatilannetta ja mitä Trump tänään. Illan paras anti onkin päivästä toiseen keltahiuksisen pellen loppukevennys. Yhtenä päivänä hän nielaisee lampun ja tappaa pöpöt valolla, ja toisena päivänä herra juo käsidesiä kuin perinteinen laitapuolen mies viimeisenä herkkunaan.
Koronaähkyn vastapainoksi kuuntelen vaikeina ja tukahduttavina hetkinä Petrus Schroderusta. Rakastan elämää on näiden päivien suosikkini, mutta Finlandiakin helpottaa oloa. Sellaiseksi on maailma mennyt, että Finlandia on lääkettä masentavaan karanteeniin. Kiitos Sibelius, Koskenniemi ja Schroderus.
*
Nainen, 43, opiskelija:
[dropcap]O[/dropcap]len miettinyt korona-ajan ja masennuksen samankaltaisuutta. Erona on, että koronasulkujen aikaan rajoitukset, eristäytyminen ja sosiaalisen etäisyyden vaatimukset tulevat ulkoa päin, kun ollessani masentunut ne tulivat minulle sisältä päin.
Korona-aikana sosiaalisen etäisyyden syynä on virustartunnan ehkäiseminen, molempiin suuntiin, eli oman ja toisten immuniteetin suojelu. Mietin, miksi minulla oli masentuneena tarve suojata itseäni, miltä suojasin itseäni, ja suojasinko samalla myös muita itseltäni. Olen päätynyt siihen, että masennukseni syynä oli usko sellaiseen rakkauteen, joka oli ristiriidassa sen kanssa, mitä ulkomaailma pitää rakkautena ja minkä ulkomaailma näkee rakkauden ilmentymänä.
Minun oli eristettävä itseni ulkomaailmasta, jotta pystyin pitämään oman rakkauteni, uskoni sen olemassaoloon. Jos en olisi saanut pidettyä omaa rakkauttani ja uskoani siihen, olisin kuollut sisäisesti. Sain aina raivokohtauksen läheisilleni ja ystävilleni, jos he minun parastani ajatellen kyseenalaistivat kokemukseni tai kehottivat minua luopumaan uskomuksistani. He olisivat halunneet minulle parempaa, jotain todellista. Mutta minusta tuntui, että he yrittivät pakottaa minut luopumaan siitä, mikä oli minulle arvokasta; siitä, mikä olin minä itse. Tuntui siis, että he eivät hyväksyneet minua, minun sisäisyyttäni, minun todellisuuttani.
Tulos oli, että aloin suojella ulkomaailmaa kokemuksiltani ja itseäni ulkomaailman käsityksiltä. Tämä suojelu kuitenkin piti masennusta yllä, koska se eristi minut ulkomaailmasta. Pidin itseäni immuunina ulkomaailmalle ja ulkomaailmaa immuunina sisäisyydelleni.
Terapian myötä olen alkanut ymmärtää ja hyväksyä oman rakkauteni alkuperän ja mielekkyyden. Nykyään ajattelen, että sellaiselle rakkaudelle on tilaa ja jopa vastakaikua maailmassa, vaikka se olisikin surullinen ja yksinäinen rakkaus. Olen alkanut ajatella, että minun ei tarvitse eristäytyä eikä tuntea itseäni epäonnistuneeksi tällaisen rakkauden takia, vaan voin kantaa sitä mukanani, osana itseäni ja tehdä ihmisten kanssa asioita, joista tykkään, tanssia, soittaa, laulaa, keskustella kiinnostavista asioista.
Mutta tämän kaiken korona-aika vei minulta. Olen taas joutunut olemaan yksin oman immuniteettini kanssa ja suojelemaan samalla toisia omalta itseltäni. Se on tehnyt minut vihaiseksi, surulliseksi ja masentuneeksi.
*
Nainen, 25, yhteisöpedagogi:
[dropcap]E[/dropcap]täisyys on suurinta rakkautta, sanotaan.
Ettei tauti leviä, on parasta pysyä kotona.
Tuttavat lakkaavat soittamasta, ovikello hiljenee.
Mietin, ovatko he unohtaneet.
Vai olenko vain itsekäs?
Italiassa kärräävät kai ruumiita muovisäkeissä joukkohautaan.
Vanhuksen etäinen katse jähmettyy hoivakodin ikkunaan.
Koronaviruksen todellisuus on jokaiselle omansa.
Milloin uutiskynnys ylittyy?
Kenen tarinat näemme vain etäisyyden takaa?
Joka minuutti maailmalla kuolee kuusi lasta nälän seurauksena.
Suomen opetusministerillä on likaiset lenkkarit.
Ja minun jäseniäni särkee tämä loputon koskemattomuus.
Kun tämä on ohi, toivon että puristat minua oikein kovaa.
Anna kynsiesi painua ihoni poimuihin.
Älä päästä irti.
Ylitä etäisyys.
Ota minut syliin.
*
Mies, työtön:
[dropcap]V[/dropcap]ielä maaliskuussa elin normaalia perhe-elämää. Olin töissä ICT-asentajana. Asensin koneita, tulostimia ja internetverkkoja Stadin Ammattiopistolle. Kuukauden loppupuolella tuli tieto, että projekti olisi loppumassa eikä jatkoa seuraisi. Olin määräaikaisella sopimuksella. Olin saanut työstäni vain hyvää palautetta. Maaliskuun loppupuolella hain töitä aktiivisesti. Pääsin työhaastatteluun, joka meni hyvin. Viikon päästä tuli kuitenkin soitto:
“Valitettavasti emme voi COVID-19-epidemian takia palkata sinua, koska meidän pitää lomauttaa omaa väkeämme. COVIDin jälkeen voisi olla mahdollista. Kerrothan meille, jos työkuviosi muuttuvat.”
Tässä vaiheessa alkoi todellinen stressi painamaan sisintä. Olin tehnyt työni hyvin. Kuitenkin olin jäämässä työttömäksi. Ei tarvinut pitkään miettiä, mihin ryhdyn seuraavaksi – muusikoksi. Vuonna 2011, töiden välissä, olin matkustanut Euroopan halki katumuusikkona yli puolen vuoden ajan. Ruotsi, Tanska, Saksa, Ranska, Belgia, Luxemburg, Hollanti, Espanja…
Nyt elämäni on erilaista kuin silloin. Olen perheenisä, joten sellaiseen en voi ryhtyä. Sitä paitsi rajat ovat kiinni ja perussuomalaiset juhlivat. Halusin mennä kesämökille nauhoittamaan musiikkia. Siellä ei ollut tarpeeksi lämmintä, että soittimet pysyisivät vireessä. Poltin paljon puita, ennen kuin muistin, että meillähän on myös patterit olemassa.
Tein myös livestriimejä Facebookiin bändisivuni kautta. Menestys sosiaalisessa mediassa oli aika hyvä. Nopeasti meni 1000 tykkäystä rikki. Tästä kaikesta huolestuivat kuitenkin vanhempani. Tulivat yhtenä aamuna, kun olin valvonut koko yön livestriimauksia tehden. “Ambulanssi on kutsuttu, olet vakavasti sairas.” Ryhdyin heti pakkaamaan, jotta kaikki olisi valmista, kun ambulanssi saapuisi. Ajoitus oli mainio. Sain kyydin keskustaan.
Tässä vaiheessa on kai hyvä mainita, että minulla on diagnosoitu maanisdepressiivisyys.
Olin vain yhden yön suljetulla osastolla ja pääsin ulos. Sitten oli aika valloittaa Suomea. Tein livestriimauksia Loviisasta, Kotkasta, Helsingistä ja Sipoosta. Matkalla Turkuun huomasin, että bensa on loppumassa. Suuntasin Nuuksion kansallispuistoon. Olisin toki voinut yöpyä autossa, mutta halusin olla yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Laitoin päälle kahdet housut, neljä t-paitaa, yhden lämpimän puseron ja lämpimän takin. Sitten kävelin ja kävelin pimeässä, kunnes tuli paikka, joka vaikutti turvalliselta. Nukuin tähtitaivaan alla.
Päädyin monen mutkan kautta Lohjalle. Tein livestriimejä järvien rannalta ja tutustuin uusiin ihmisiin. Sain jopa uusia ystäviä. Ihmiset olivat siellä muutenkin todella mukavia. Yöllä siskoni ja hänen miehensä tulivat hakemaan minut sieltä Porvooseen. Sain olla vielä pari päivää vapaalla jalalla. Sitten piti mennä lääkäriin. Minut passitettiin uudestaan suljetulle osastolle, ja sain tällä kertaa olla siellä kaksi viikkoa. Tein sieltäkin livestriimauksia.
Nyt olen ollut vapaalla muutaman päivän. Livestriimaus ja katusoitto ovat jatkuneet. Saan noin 20 euroa tunnissa soittaessani kadulla.