Tautinen mieli tautisessa ruumiissa

Luonnossa esiintyvien loisten ja mikrobien tavat vaikuttaa isäntäeläimensä käyttäytymiseen ylittävät mielikuvituksellisuudessaan hurjimmatkin kauhuelokuvat. Essee on julkaistu ensi kerran Särön numerossa Rakas Tšekki / Milé Česko (35−36).

*

[dropcap]M[/dropcap]ielessäni häilyvän kuvaelman kohtaukset ovat mustavalkoisia ja rakeisia. Ehkä niillä on esikuvansa jossakin kauan sitten näkemässäni; kauhuelokuva tai mahdollisesti dokumentti.

Nuorehko tummatukkainen mies – tältä mielikuvieni uhri jostakin syystä näyttää – kävelee iltahämärissä kotikyläänsä johtavaa metsäpolkua pitkin, kun iso mustanharmaa villikoira tai susi katkaisee hänen tiensä. Koira huojuu, sen vihaiset silmät kiiluvat auringonlaskun valoa, ja sen suupielissä ja leuassa on valkeaa vaahtoa. Ilmaa näykkivän eläimen kurkusta kohoaa matala murina, kielenkärki pilkottaa etuhampaiden välistä. Murina muuttuu raivoisaksi rähähdykseksi, kun se hyökkää kulkijan kimppuun.

Hieman myöhemmin mies nilkuttaa kotiinsa, ja koiran puremista tulleet haavat sidotaan. Jo seuraavana päivänä hän voi palata pellolle töihin.

Pari viikkoa myöhemmin mies muuttuu levottomaksi, ei osaa pysyä paikoillaan. Hän on huonovointinen ja kuumeinen, hermostuu ja kiihtyy milloin mistäkin, alkaa muuttua harhaiseksi. Hän ei saa yöllä unta, ja kohta hänenkin kouristuksenomaista irvistystään ympäröi samanlainen kokkareinen vaahto kuin joka koiran suusta oli valunut. Hän muuttuu vainoharhaiseksi – aaveet ja paholaiset vaanivat häntä – yökkäilee, kouristelee, ja kun hänelle tarjotaan vettä, hän menee paniikkiin.

Muutaman päivän kuluttua mies on kuollut.

Hautajaisia seuraavana yönä metsästä kuuluu koiran tai suden käheä ulvonta.

Kammottava rabies, raivotauti, assosioituu vaivatta lykantropiaan eli ihmissusitartuntaan; lepakoista tarttuessaan vampirismiin. Ja eivätkö vihkiveden teho epäkuolleita vastaan sekä vampyyrien ongelmat virtaavan veden ylittämisessä ole mitä selvimpiä vesikauhun ilmentymiä?

Kuten monien sairauksien, myös rabieksen järkyttävät oireet ovat taudin leviämisen kannalta tarkoituksenmukaisia. Virus tarttuu ennen kaikkea puremien kautta. Se aiheuttaa hermotulehduksen ja etenee ensin aivoihin, sitten aivoista sylkirauhasiin ja muualle kehoon. Kun virus estää sairastunutta nielemästä ja juomasta, jopa huuhtomasta ja siten puhdistamasta suutaan, syljeneritys lisääntyy ja johtaa suun vaahtoamiseen: kantajan suussa on jatkuvasti sairaat määrät rabiesviruksia. Aivotulehdus puolestaan johtaa sairastuneen eläimen aggressiiviseen käyttäytymiseen ja uusiin tartuntoihin.

Rabies ei ole erikoistunut yksittäiseen isäntälajiin, vaan voi tarttua useimpiin nisäkkäisiin. Terävähampaiset petoeläimet ovat raivotaudille hyviä tartutuskohteita, mutta ihminen on rabieksen kannalta umpikuja ja erehdys.[1] Ihmisestä eteenpäin vesikauhu – toisin kuin vampirismi tai lykantropia – tarttuu nimittäin ani harvoin, sillä toisten pureminen ei kuulu tavallisimpiin tapoihimme edes sairastuneena.

Piinaavinta rabieksessa ei ole sen kuolettavuus. Lainkaan asiaan liittyviä inhimillisiä kärsimyksiä vähättelemättä: ripuliinkin kuollaan. Rabieksessa häiritsee tautiin elimellisesti kytkeytyvä kauhu. Kauhu sellaisena kuin se kauhutaiteessa usein esitetään. Rabies muistuttaa klassikoiden The Thing tai Varastetut ihmiset kuvaamaa ulkoavaruuden eliötä, joka vie uhriltaan identiteetin. Lemmikkikoira tai läheinen, joka kuolee vesikauhuun, on jo ennen kuolemaansa ainakin osittain joku tai jokin muu. Raivotaudin herättämä kauhu on persoonan, jopa inhimillisyyden menettämisen pelkoa.

Vesikauhun aikaansaava rabiesvirus on vain yksi, erityisen helposti havaittava ja räikeä esimerkki taudinaiheuttajasta, joka kaappaa uhrinsa mielen omaan käyttöönsä. Hyönteismaailmaa vainoavat monenlaiset jopa jännittävämmät ja kuvottavammat loiseliöt.

Allikossa kukaan ei kuule siritystäsi

Eräiden viehättävien jouhimatojen (ainakin Paragordius tricuspidatus sekä Spinochordodes tellinii) lisääntymisstrategia on seuraavanlainen: Aikuiset jouhimadot elävät ja parittelevat vedessä ja munivat munansa rantaviivan läheisyyteen. Täältä mikroskooppisen pieni toukka päätyy ravinnon mukana heinäsirkan tai hepokatin ruoansulatuskanavaan. Toukka alkaa syödä heinäsirkkaa sisältäpäin, kasvaa ja kypsyy, kunnes täyttää tämän ruumiinontelon lähes kokonaan. Sirkassa asuva jouhimato voi olla jopa 30 cm pitkä, ja niitä voi olla samassa sirkassa useita. Kasvaessaan ja kehittyessään toukka erittää useita hyönteisen keskushermostoa manipuloivia kemikaaleja, joista toiset saavat sirkat esimerkiksi hakeutumaan valoa kohti, toiset sotkevat hyppyjen hallintaa. Saastunut sirkka sirittää tervettä vähemmän (sirittäminen altistaa sirkan ja samalla loisen saalistajille sekä kuluttaa energiaa). Kemikaalicocktailin lopputulos on, että terveistä lajikumppaneistaan poiketen veden ääreen saapuva madonkantaja suorittaa itsemurhaloikan lammikkoon. Täällä jouhimato purkautuu ulos kuin Alien-elokuvien hirviö avaruusmatkaajan sisuksista ja pääsee aloittamaan lisääntymiskiertonsa alusta.

Loiseliöiden kyky manipuloida kantajansa hermostoa kemiallisesti on usein erikoistunutta ja pitkälle kehittynyttä. Toiseksi erinomaiseksi esimerkiksi sopii kaskaita saastuttava Massospora cicadina -sieni. Kun kaskas, kasvettuaan maan alla 13 tai 17 vuotta, kömpii maan pinnalle parittelemaan, se saattaa saada itiötartunnan, jonka seurauksena sieni syö hyönteisen sisuksia ja täyttää pian ison osan sen takaruumiista. Viikko tartunnan jälkeen kaskaan takapään kuoriosat putoavat pois ja paljastavat suuren itiöpesäkkeen. Ison ja keskeisen ruumiinosan menettäminen ei kuitenkaan vähennä kaskaan paritteluhaluja. Päin vastoin M. cicadinaa kantava siivekäs muuttuu kursailemattomaksi ja nirsoilemattomaksi hyperseksuaaliksi. Koiraat pariutuvat innokkaasti paitsi naaraiden, myös toisten koiraiden kanssa ja huijaavat niitä naarasmaisin signaalein kumppaneikseen. Tämä tapahtuu siitä huolimatta, että ruumiin takaosan mukana kaskas on usein menettänyt myös lisääntymiselimensä. Sienen turmelemat kaskaat levittävät sukusolujensa sijaan sieni-itiöitä.

Mikä pitää vakavasti rampautetun kaskaan juhlatunnelmissa? Tutkijoiden analysoidessa sienen ja kaskaiden kemiaa, selvisi, että Massospora huumaa uhrinsa ainakin kahdella ihmistenkin nauttimalla kemikaalilla: se terästää kantajansa verta niin psilosybiinillä kuin amfetamiineihin kuuluvalla katinonillakin. Jälkimmäistä on havaittu muualla luonnossa ainoastaan khat-kasvissa.

Ehkä on huonompiakin tapoja päättää päivänsä.

Ruumiinryöstäjät

Hyönteisten loissienistä kuuluisin lienee Ophiocordyceps unilateralis, joka tunnetaan ennen kaikkea zombie-muurahaisista. Sen lähisukulaiset iskevät myös sirkkoihin, perhosten toukkiin, luteisiin, eri muurahaislajeihin – cordyceps-sienet ovat erikoistuneita kukin omaan isäntälajiinsa.

O. unilateraliksen vaikutus isäntäänsä noudattelee seuraavanalaista kaavaa: Sienen saastuttama lehdenleikkaajamuurahainen alkaa käyttäytyä kummallisesti. Sen liikkumisesta tulee epäsäännöllistä ja kömpelöä, ja se alkaa kulkea omia polkujaan. Se laskeutuu alas maan kamaralle – sienille sopivaan kasvumaastoon – kunnes se puolen päivän aikoihin kiipeää heinään tai varpuun, asettuu lehtisuoneen leuoillaan ja jaloillaan melko tarkasti 25 cm:n korkeuteen. Nyt sieni tappaa isäntänsä. Kasviin pureutuneen muurahaisen päästä kasvaa itiöemä, joka näin, sopivalle korkeudelle maanpinnasta päästyään, pystyy tehokkaasti levittämään itiöitään lähiympäristöönsä. O. unilateraliksen aiheuttamien zombie-epidemioiden tiedetään hävittäneen kokonaisia muurahaisyhteiskuntia.

Varsin pitkään O. unilateraliksen arveltiin valtaavan isäntänsä aivot jotakuinkin vastaavilla kemiallisilla menetelmillä kuin edellä mainitut sirkkojen ja kaskaiden loiset. Tutkimuksen edetessä todellisuus on kuitenkin alkanut näyttää merkittävästi eriskummallisemmalta.

Muurahaisen ruumiiseen päästyään sieni alkaa jakaantua ja esiintyy aluksi yksittäisinä eliöinä verenkierrossa. Sitten, aivan kuten limasienen muodostaessa limakkoa, O. unilateralis -solut alkavat verkostoitua ja muodostavat lopulta yhden suuren, kaikkialle muurahaisen ruumiiseen ulottuvan superorganismin. Verkosto kietoutuu lihasten ympärille ja tunkeutuu niiden sisään. Se surkastuttaa liikehermoja niin, että muurahaisen aivojen kontrolli raajoista heikkenee. Sen sijaan lihaskontrolli näyttäisi siirtyvän sienelle itselleen, niin että raajoja ohjaileekin loiseliö, eivät hyönteisen aivot! Korteen kiipeävä olento ei ole sairas hyönteinen vaan puoliksi muurahainen, puoliksi sieni. Tai, kuten eräs tutkijoista on muotoillut: sieni muurahaisen vaatteissa. Sienihirviö on ryöstänyt muurahaisen ruumiin, ei mieltä; aivot se itse asiassa jättää koskemattomiksi. Cordycepsilla on sisäinen kello, jolla se ajoittaa toimintansa vuorokaudenaikojen mukaan, ja jokin keino hallita kiipeämiskorkeuttakin. Luultavasti se hyödyntää muurahaisen aivokapasiteettia ja siksi jättää aivot ennalleen. Sienen aineenvaihdunta tuottaa kemikaaleja, jotka vaikuttavat muurahaisen geenien toimintaan sekä surkastuttavat alaleukaa ja jalkoja avaavia lihaksia: kun hyönteisparka lopulta puree itsensä kiinni lehteen, eivät leuat enää koskaan avaudu.

Vasta kun muurahainen on asettunut kuolinpaikalleen, loinen tunkeutuu sen aivoihin ja kasvattaa itiöemänsä.

Zombiemuurahaisen elämä ennen kuolemaa kuulostaa friikkiydessään erikoislaatuiselta: nukkemestarin kyytiin joutunut uhri ei pysty itse hallitsemaan ruumistaan, vaan liikkuu kohti kuolemaansa niin kuin loinen liikuttaa. Loinen on isäntä.

Mutta jos vertaamme tilannetta omiin sairauksiimme, huomaamme jotain tuttua. Ei noroviruskaan ota haltuunsa mieltämme vaan ruumiimme, jonka se sitten laittaa ripuloimaan ja oksentelemaan taudinaiheuttajia ympäriinsä. Meillä jokaisella lienee kokemuksia siitä, miten mahatauti ottaa vallan ja tekee ihmisruumiista sätkynukkensa. Malaria puolestaan tekee kuumeella uhristaan toimintakyvyttömän – kuumehoureet lienevät pelkkä sivuvaikutus – helpon saaliin sääskille, joiden käyttäytymistä malaria myös muuttaa.[2] Flunssavirus puolestaan manipuloi hengityskanavien limakalvojen toimintaa ja leviää pärskähtelyjen ja yskimisen myötä eteenpäin. Esimerkit eivät ehkä ole yhtä erikoistuneita, hienostuneita ja kokonaisvaltaisia kuin zombiesienen toiminta, mutta karkeudessaankin ne edustavat käyttäytymisemme manipuloimista, ruumiinryöstöä, jonka seurauksena menetämme kehomme hallinnan osittain jollekin toiselle.

Pimeän valtakunta

Aivojen kaappaaminen kuulostaa kaikesta huolimatta jännittävämmältä kuin mahatauti tai flunssa… Paitsi että.

Erään tutkimuksen mukaan vaikuttaa siltä, että jo rokotuksessa saatavat influenssaviruksen osaset lisäävät ihmisen sosiaalisuutta ja nopeuttavat siten taudin leviämistä.[3] Eivätkä mahatauditkaan vaikuta ainoastaan suoliston toimintaan.

Ihmisruumiissa elää enemmän mikrobeja kuin ihmisen omia soluja, ja meissä viihtyviä bakteereja on erotettu viitisensataa eri lajia. Arviot lajikirjon todellisesta suuruudesta ovat vielä suurempia. Ihmisestä voidaankin tässä yhteydessä puhua kokonaisena ekosysteeminä, ja ihollamme ja sisuksissamme tapahtuukin monenlaisia isommasta ja hitaammasta mittakaavasta tuttuja prosesseja. Ihmisen eliniän aikana hänen kehonsa toimii kannanvaihteluiden ja monien pieneliöiden vauhdikkaasta uusiutumistahdista johtuen jopa evoluution kenttänä, kun mikrobit kamppailevat elintilasta ja muista resursseista sekä kohtaavat muuttuvan ympäristönsä tuottamia haasteita. Kun vaikkapa antibiootti heikentää bakteerifaunaa, sienet pääsevät rehottamaan, tai kenties kehittyy antibioottiresistenttejä bakteerikantoja. Ruokavalion muutokset taas vaikuttavat suolistofaunamme koostumuksiin: japanilaisten suolistossa on merilevän sulattamiseen erikoistuneita bakteereja, ja niillä Afrikan seuduilla, joilla durra on olennainen osa ruokavaliota, on lasten suolistosta löydetty selluloosaa hyödyntäviä bakteereja.

Jokaisella meistä on enemmän tai vähemmän yksilölliset mikrobikantamme. Suurin osa bakteereistamme elää siellä, minne aurinko ei paista, eli suolistossamme, ja kuten tunnettua, vallitsee ruoansulatuksen ja mielen välillä jännittäviä kytköksiä. Suolistofaunan eroavuuksilla on havaittu olevan yhteyksiä muun muassa ylipainoisuuteen, keskittymishäiriöihin, masennukseen, skitsofreniaan ja autismiin.

Näyttää luultavalta, että nälkäiset suolistobakteerit vaikuttavat myös ruoka-ainemieltymyksiimme ja ravinnon saantiimme. Tukeudun seuraavassa ensisijaisesti tutkijoiden Joe Alcock ym. kirjoittamaan tutkimusyhteenvetoon.

Suklaanhimoisten ja suklaavälinpitämättömien ihmisten jätöksistä löydetyt mikrobiaineenvaihdunnan tuotteet eroavat toisistaan – vaikka heidän ruokavalionsa olisivat samanlaisia!

Proteobakteerien runsaus ja suolistofaunan alentunut diversiteetti taas ovat yhteydessä vauvojen koliikkiin. Koliikki taas johtaa lisääntyneeseen ruokintaan ja painonnousuun, kun vauvoja yritetään syöttää hiljaiseksi. Aivan kuin proteobakteerit kiduttaisivat vauvoja, jotta saisivat enemmän ravintoa.

Jyrsijöillä suoritetut laboratoriokokeet osoittavat suolistofaunan vaikuttavan hiirten ja rottien käytökseen monin tavoin: eräät bakteerit tuottavat ahdistunutta käytöstä, toiset ruokkivat sinnikkyyttä. On esitetty hypoteesi, jonka mukaan tietyt bakteerit valta-asemaan päästyään masentavat isäntäänsä, joka yhä useammin sortuu epäterveelliseen lohturuokaan, joka vahvistaa kyseistä bakteerikantaa entisestään.

Ruokatottumusten ja ylipainoisuuden tarttuminen on ollut jo pitkään tunnettu ilmiö. Perinteisesti asia on selitetty psykologian termein, mutta viime vuosina on alettu pohtia, missä määrin tartunta tapahtuukin mikrobien välityksellä.

Suolistofaunan mahdolliset vaikutuskanavat kantajansa aivotoimintaan ovat moninaisia. Hormonit ovat yksi ilmeisimmistä: yli puolet elimistömme dopamiinista ja serotoniinista muodostuu suolistossa. Eräiden bakteerien viljelmissä dopamiinipitoisuus on jopa 100-kertainen ihmisvereen verrattuna. Ruoansulatuksen ja keskushermoston yhdistävä kiertäjähermo on toinen. Eräät bakteerit puolestaan muokkaavat kielen makureseptoreja ja ilmeisesti siten myös makuaistimuksia.

Kuten todettua, eri mikrobien vaikutukset käyttäytymiseemme ovat erilaisia, ja keskenään kilpailevien pieneliöiden edut ovat keskenään ristiriitaisia. Symbioosia ja loisimista on toisinaan vaikea erottaa toisistaan, ja välillä rajanveto riippuu mikrobien lukumäärästä. Iloksemme monet ns. probiootit näyttävät joka tapauksessa helpottavan terveellisessä ruokavaliossa pitäytymistä sekä parantavan mielialaa. Yksittäisten bakteerien puolesta tutkijat eivät vielä liputa: suolissa vallitseva laaja biodiversiteetti näyttää tällä hetkellä suositeltavammalta tavoitteelta kuin tietyn eliön ylivalta. Aivan kuten makroskooppisessakin maailmassa, saattaa eliöstön yksipuolistuminen johtaa arvaamattomiin, ikäviin seurauksiin.

Oli miten oli, kun seuraavan kerran kamppailet itsesi kanssa Fazerin Sinisen houkutusten edessä, kysy itseltäsi: ”Minäkö tätä suklaata haluan? Vai joku Toinen sisälläni?”

Ja kun ystäväsi tai oma käyttäytymisesi herättää sinussa ajatuksen: ”Paska tyyppi!”, saatat arviossasi osua lähemmäs totuutta kuin arvaatkaan. Ehkä törttöily todellakin on suolen sisällön manipuloimaa.

Zombie Apocalypse Now

Tarkastelkaamme lopuksi Toxoplasma gondii -nimellä kulkevaa mielenrukkaajaa.

T. gondii pystyy lisääntymään suvullisesti ainoastaan ensisijaisen isäntänsä, kissaeläinten suolistossa. Sieltä alkueläimen ookystat, eräänlaiset kovakuoriset, ulkomaailmaa hyvin sietävät muodot, leviävät ympäristöön ulosteen seassa. Nyt, jos hyvin käy, loinen tulee toissijaisen kantajan syömäksi: lehmän, lampaan, sian, rotan, hiiren – tai ihmisen. Tämänkin sisuksissa toksoplasma pystyy lisääntymään, mutta vain suvuttomasti. Ihminen voi saada eliön elimistöönsä paitsi kissanjätöksien likaamasta ruoasta myös raakaa lihaa syömällä. Täyteen elämänkiertoon tarvitaan kuitenkin kissaeläin.

Jyrsijän elimistöön päätyessään T. gondii alkaa vaikuttaa tämän käytökseen. Rottien ja hiirten luontainen taipumus vältellä kissan hajua kääntyy nurinniskoin ja vaihtuu kissanvirtsamieltymykseksi. Dopamiinijärjestelmä menee ylikierroksille. Motoriset toiminnot heikkenevät. Urosten testosteronitasot kohoavat, naaraiden laskevat. Aktiviteetti nousee, käyttäytyminen muuttuu pelottomammaksi. Lyhyesti sanottuna toksoplasmoosi tekee jyrsijästään helposti pyydystettävää kissanruokaa.

Ihmiselle toksoplasmoosin sairastamisesta on vaaraa lähinnä raskausaikana, jolloin se saattaa aiheuttaa sikiölle aivovaurioita tai muita pysyviä haittoja tai johtaa keskenmenoon. Lisäksi se on vaaraksi niille, joiden immuunijärjestelmä on epäkunnossa, kuten AIDS-potilaille. Muuten sitä on pidetty varsin harmittomana sairautena, joka tyypillisimmin oireilee vähäisenä kuumetautina, jos sellaisenakaan. Vasta-ainetutkimukset osoittavat, että kolmasosa tai jopa puolet maailman väestöstä on sairastanut toksoplasmoosin jossakin elämänsä vaiheessa.

Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana toksoplasmoosin suhteellista harmittomuutta on alettu arvioida uudelleen. Skitsofreenikoilla ja itsemurhakandidaateilla on nimittäin havaittu muuta väestöä enemmän toksoplasman vasta-aineita. Lisäksi tšekkiläinen evoluutiobiologi Jaroslav Flegr on epidemiologisissa tutkimuksissaan yhdistänyt alkueliön ihmistenkin pelottomuuteen ja hidastuneisiin reflekseihin, miehillä testosteronitasojen kohoamiseen ja taipumukseen rikkoa sääntöjä. Flegrin mukaan toksoplasman sairastaneet joutuvat liikenneonnettomuuksiin 2,5 kertaa niin usein kuin ne, joiden verestä vasta-aineita ei löydy. Tämä tarkoittaa, että vuositasolla loinen saattaa olla jopa satojen tuhansien liikenneonnettomuuksien osatekijä. Toksoplasmoosin sairastaneet miehet myös pitävät kissan hajusta enemmän kuin puhtaat verrokkinsa, naiset taas ovat keskivertoa ulospäinsuuntautuneempia ja luottavaisempia. Näyttää aivan siltä, kuin toksoplasmoosi tekisi ihmisille tismalleen samaa kuin rotille – yrittäisi syöttää meidätkin kissoille![4]

Kriittisenä huomiona todettakoon, että tšekkiväestön käyttäytymisen ja toksoplasmoosin vasta-aineiden väliset tilastolliset yhteydet eivät osoita vaikutussuuntaa. Lienee niinkin, että kissan hajuun mieltyneillä on suurempi taipumus saada toksoplasmoosi kuin kissanvihaajilla. Ja ehkä kömpelömmillä, pelottomammilla ihmisillä on keskimääräistä suuremmat taipumukset paiskautua tilanteisiin, joissa suu on täynnä likaista multaa ja ookystia. Huomattakoon myös, etteivät aivan kaikki tutkimukset ole löytäneet merkitseviä yhteyksiä, vaan jatkotutkimuksille on yhä tarvetta.

Ja jatkotutkimuksia tehdään. Yhdysvalloissa havaittiin aivan hiljattain, että toksoplasman sairastaminen on merkittävässä yhteydessä myös yrittäjyyteen ja liikejohtajuuteen. Olisiko alkueläin talousjärjestelmämme ja politiikan keskeinen taustavaikuttaja, näkymätön käsi kolariauton ohjauspyörässä? Tutkimusryhmä päätyi tulokseen, että toksoplasman esiintyvyys selittää ainakin osan eri maiden yrityskulttuurien välisistä eroista.

Yrittäjyyden tavoin sukupuoliroolien voimakkuutta, sosiaalista käyttäytymistä, vieraan pelkoa ja niin edelleen on tavallisesti pidetty puhtaasti kulttuurisina tai joissakin piireissä ihmisryhmien geneettisinä piirteinä. Koska toksoplasman esiintyvyys eri puolilla maailmaa vaihtelee hyvin voimakkaasti – Etelä-Koreassa toksoplasmoosin sairastaa vain nelisen prosenttia väestöstä, Costa Ricassa 76 prosenttia – , on jo kysytty: paljonko toksoplasma vaikuttaa kulttuurisiin erityispiirteisiin? Kevin D. Lafferty esittää tilastollinen analyysinsa pohjalta, että ainakin sukupuolirooleja ja uuden pelkoa koskevat maantieteelliset erot selittyvät varsin suuressa määrin toksoplasmoosilla.

Kuten yllä kerrotusta voi huomata, ihmisen käyttäytymisen ja toksoplasmoosin väliset yhteydet ovat havaittavissa ainoastaan tilastollisin menetelmin. Alkueliön yksilölle mahdollisesti aiheuttamat muutokset on kovin vaikea todentaa. Riskinottokykyä, pelottomuutta ja yrittäjyyttä kun esiintyy myös ilman, että taudinaiheuttaja kaappaisi kenenkään hormonijärjestelmää.

Mutta jos ajattelemme tuhansia liikenneonnettomuuksien vammauttamia ihmisiä tai riskikapitalismin riskien toteutumisesta aiheutuvaa laajamittaista kärsimystä, on todettava, että tilastollisetkin ilmiöt ovat todellisia. Ja jos ajattelemme skitsofrenian vaikeimpia oireita, kuten aloitekyvyttömyyttä, tahdottomuutta, tunteettomuutta ja mielen tyhjyyttä, on ainakin mahdollista, että ihmiskuntaa tosiasiallisesti piinaa matalan intensiteetin zombie-epidemia.

Lopuksi: Me emme ole yksin

Olemme tottuneet ajattelemaan itseämme, muita ihmisiä ja muita eläimiä yksilöinä: yksi mieli yhdessä ruumiissa, terve tai sairas – yksi eliö. Tämä ajatustottumus on syytä kyseenalaistaa.

Ruumista asuttaa ja sen toimintojen säätelemiseen osallistuu monia muitakin eliöitä kuin sen nimellinen haltija: loisia, suoliston asukkeja, sairauksia. Ilman suolistofaunaa et pärjäisi. Keho ei ole ainoastaan ihmiseliön, vaan sitä on jakamassa muitakin. Vertailukohdaksi sopisivat vaikkapa jäkälät, jotka ovat sienten, viherlevien ja syanobakteerien muodostamia yhteenliittymiä.

Mielen hajautuneisuus on tunnettu muodossa tai toisessa jo pitkään: meitä ohjailevat monenlaiset, toisinaan huonosti tiedostetut vietit, ja meitä ohjailevat ulkopuolelta omaksumamme arvot ja ajattelutavat. Parasitologian löydökset osoittavat, että tämän, varsin laajasti omaksutun sirpaleisuuden lisäksi mieltämme jakavat myös toiset organismit. Edes mielesi ei kuulu yksin ihmiseliölle sinussa, vaan osa heikkouksistasi, vahvuuksistasi, taipumuksistasi ja mieltymyksistäsi – persoonastasi – toteuttaa mikrobien tarpeita. Ihmisorganismi on ehkä minuutesi suurin osakas, mutta se ei ole ainoa. Sinussa on monta.

 

Lähteitä:

  • Tuomas Aivelo: Loputtomat loiset. Like Kustannus Oy, 2018
  • Joe Alcock, Carlo C. Maley & C. Athena Aktipis: Is eating behavior manipulated by the gastrointestinal microbiota? Evolutionary pressures and potential mechanisms. Bioessays / Wiley Online Library. 2014
  • Berdoy, J.P. Webster, D.W. MacDonald: Fatal attraction in rats infected with Toxoplasma Gondii, The Royal Society, Proceedings B vol. 267 (1452), elokuu 2000.
  • Maridel A. Fredericksen, Yizhe Zhang, Missy L. Hazen, Raquel G. Loreto, Colleen A. Mangold, Danny Z. Chen, and David P. Hughes: Three-dimensional visualization and a deep-learning model reveal complex fungal parasite networks in behaviorally manipulated ants. http://www.pnas.org/content/early/2017/11/06/1711673114.full Proceedings of the National Academy of Sciences of the United States of America 114 (47), November 21, 2017.
  • Stefanie K. Johnson, Markus A. Fitza, Daniel A. Lerner, Dana M. Calhoun, Marissa A. Beldon, Elsa T. Chan, Pieter T. J. Johnson: Risky business: linking Toxoplasma gondii infection and entrepreneurship behaviours across individuals and countries, http://rspb.royalsocietypublishing.org/content/285/1883/20180822, The Royal Society, Proceedings B vol. 285(1883), 2018
  • Tapani Kilpeläinen: Silmät ilman kasvoja. Kauhu filosofiana. Eurooppalaisen filosofian seura ry / Niin & näin, 2015
  • Kevin D. Lafferty: Can the common brain parasite, Toxoplasma gondii, influence human culture? http://rspb.royalsocietypublishing.org/content/273/1602/2749 The Royal Society, Proceedings B vol. 273(1602), 2006.

[1] Pyydän lukijaa suhtautumaan ”erehdyksen” kaltaisiin antropomorfismeihin lempeällä ymmärryksellä. Luultavimmin virus tai muu taudinaiheuttaja ei kuvittele, ajattele tai suunnittele tulevaisuuttaan, eikä siksi voi varsinaisesti erehtyäkään.

[2] Malariaan sairastunut sääski ei tule yhtä nopeasti kylläiseksi kuin terve, ja sen pistimen tuntoaisti kärsii niin, että se joutuu pistämään useampia kertoja hyvää kohtaa etsiessään.

[3] Koetta ei käsittääkseni tätä kirjoittaessani ole vielä toistettu, joten jääkäämme odottamaan löydökselle vahvistusta.

[4] Joskus yritys saattaa johtaa tuloksiin. Leijonien suihin päätyy aika ajoin pelottomia turisteja, jotka eivät piittaa säännöistä, ja iloksemme myös salametsästäjät joutuvat joskus syödyiksi.