Rohkenisin sanoa, että Liettuan kulttuurilehdistön synty ja kehitys on ollut tavalla tai toisella sidoksissa vastarintaan. Tämä seikka on ollut kulttuurilehdistön kehityksen kannalta ratkaiseva ja merkittävä, sillä se on määrittänyt lehdistön kehityssuuntaa ja työmetodeja. Samalla se on myös oireellista, sillä vastarinnantäyteinen alku sanelee kompleksit ja neuroosit, joista on vapauduttava ennemmin tai myöhemmin. Se ei ole sinänsä hyvä eikä huono asia, vaan tilanne on ollut yksinkertaisesti historiallisten olosuhteiden sanelema. Yli 200 vuotta jatkunut vastarinta ei ole voinut olla jättämättä jälkiään. Se alkoi Puola-Liettuan hajottua lopullisesti vuonna 1795, jolloin Preussi, Itävalta ja Venäjä jakoivat keskenään lähes suurimman valtion tuon ajan Euroopassa: maa revittiin riekaleiksi kuin juuri surmansa saanut suurpeto. Liettua päätyi tuolloin Venäjän keisarikunnan kitaan. Venäjä jatkoi tukahduttavaa toimintaa kuin bushido-ottelussa aina vuoteen 1918 saakka, jolloin Liettua, kuten moni muukin Euroopan valtio, itsenäistyi.
Tsaarinvaltaa vastustaneen vuoden 1863 tammikuun kansannousun jälkeen, vuonna 1894, kiellettiin lehtien painaminen latinalaisin kirjaimin. Tästä alkoi lehdistön näkökulmasta mielenkiintoinen aikakausi, joka kiihotti erityisesti kansan luovuutta ja riskinottohalua. Lopultakin oli herätetty selviytymisvaistot ja vapautettu ihmisten elintärkeää energiaa. Liettuassa painokielto johti niinkin erikoiseen ilmiöön kuin kirjankantajuus, jonka UNESCO julisti vuonna 2004 ainutlaatuiseksi ja vertaansa vailla olevaksi toiminnaksi maailmassa. Koko ilmiö onkin täyttä rockia: 1800-luvulla salakuljetettiin Vähä-Liettuasta, Preussista (nyk. Venäjään kuuluvalta Kaliningradin alueelta) ja Puolasta siellä painettuja liettuankielisiä kirjoja Liettuaan. Niitä kuljetettiin salaa muun muassa tupakan, alkoholin ja makkaran tavoin. On arvioitu, että toimintaan osallistui noin 3 000 ihmistä: kokonainen kirjankantajien armeija. Vuosina 1864–1904 ulkomailla julkaistiin yli 2 000 liettuankielistä kirjaa (uskonnollisia kirjoja, oppikirjoja, populaaritieteellisiä kirjoja, kalentereita, kaunokirjallisia teoksia ja jopa käännöksiä). Tsaarinvaltaa yritettiin huijata julkaisemalla teoksia tarkoituksellisesti väärällä nimellä, väärällä ilmestymisvuodella ja painopaikalla. Toukokuun 7. päivänä juhlimme yhä innokkaasti Liettualaisen lehdistön palauttamisen päivää – vuonna 1904 tsaarinvalta palautti mahdollisuuden julkaista lehtiä liettualaisin kirjaimin. Liettuan kielestä tuli laillinen.
Toisaalta kieli on tappaja; se vangitsee ihmisen itseensä ja sitoo hänet konkreettiseen maatilkkuun, paikkaan ja eritoten konkreettiseen historiaan. Kieli muovaa käytöstä ja ajattelua. Vaikka historialliset kokemukset olisivatkin keskenään samankaltaisia, kieli muodostaa rinnakkaistodellisuuksia sulkemalla meitä kupliin, jotka eivät ole kosketuksissa keskenään. Ja kohtaamme lentokentillä, satamissa, tekstien käännöksissä. Onneksi on olemassa universaalia kieltä: kehonkieltä, musiikkia, kuvataidetta, arkkitehtuuria, designia – kieliä, jotka eivät vaadi tulkkia ja jotka voittavat siten Babylonin kirouksen. Mutta aina tarvitaan välittäjä, kuten hyvä maalaus tai installaatio, objekti, jonka äärellä voimme kohdata.
Liettuassa koko kulttuurijulkaisujen traditio muotoutui vuosina 1918–1940. Lehdistön kehityksen kannalta tämä ajanjakso oli kenties kaikkein merkittävin – lehdistö jakautui selvästi kahteen leiriin, vasemmistoon ja oikeistoon, ja omaksui selkeät arvopohjat. Se on terveyden merkki. Monet tuon ajan julkaisuista on sittemmin herätetty henkiin, ja ne jatkavat vanhoja perinteitään.
Myöhemmin suuri skitsofreniakohtaus, josta me kaikki tiedämme enemmän tai vähemmän, iski Eurooppaan. Tosiasiassa meidän liettualaisten ”talvisota” jatkui vielä noin vuosikymmenen toisen maailmansodan jälkeen, jolloin puoli Liettuaa oli painunut maan alle, bunkkereihin, metsiin ja maatiloille. Lehdistö syntyi nimenomaan maan alla, vai pitäisikö sanoa maasta. Kirjoituskoneet työskentelivät kastematoina, myyrinä ja toukkina kaivaen epätoivon tunneleita… Tunneleita ei mihinkään. Tuolloin uskottiin, että uutiset Liettuasta saavuttaisivat vapaan maailman ja saisimme lopulta apua, vaikka todellisuudessa olimme jääneet ypöyksin. 30 000 venäläismiehitystä vastaan taistellutta partisaania surmattiin ja heitettiin soihin ja kaivoihin. He olivat myös niitä kirjaimia, foneemeja ja merkkejä, joilla myöhemmin kirjoitimme jo vapaasti, sensuroimattomia ja ehjiä tekstejä nykyisyydelle ja tulevaisuudelle.
Neuvostoajan kulttuurilehtiä (Literatūra ir menas ’Kirjallisuus ja taide’, Pergalė ’Voitto’ jne.), kuten muitakin lehtiä, kontrolloitiin ”alusta loppuun”. Kontrollointiin sisältyi kaikenlaista – lehdet valjastettiin neuvostoideologian palvelemiseen, ideologiaan sopimattomat kirjailijat murskattiin ja neuvostovallalle uskolliset taiteilijat saivat osakseen ansaitsematonta arvostusta. Literatūra ir menas oli kuitenkin hieman humaanimman kielen keidas keskellä neuvostopäivälehtien aiheuttaman melun autiomaata. Sen tarkastelukohde, taiteet ja kirjallisuus, sekä Aisopoksen kieltä (kiertoilmauksia) sisältävä, varsin kekseliääksi muodostunut viittaus- ja merkkijärjestelmä tarjosivat lukijoille aina enemmän tulkinnan mahdollisuuksia. Vuosina 1987–1990, Liettuan uudelleenitsenäistymistä ajavan kansanliikkeen Sąjūdisin aikaan, tämä viikkolehti julkaisi ensimmäisten joukossa sellaista, mikä oli ollut aikaisemmin kiellettyä. Tuolloin sen levikki nousi jopa 70 000 kappaleeseen – odottamattomiin korkeuksiin. Nyt on vaikea edes kuvitella vastaavaa. Myöhemmin levikki laski kuin lehmän häntä, sillä elämästä ja kaduista tuli kiinnostavampaa kuin taiteesta, teatterista tai elokuvista. Villin kapitalismin, rikollisuuden ja poliittisten jännitteiden performanssi oli käynnissä avoimen taivaan alla 24 tuntia vuorokaudessa.
Nykyään kuultavat puheet siitä, että kulttuurilehtiä on Liettuassa liian paljon (niitä on reilu kymmenkunta tai enemmänkin laskutavasta riippuen) ja että ne muuttuvat yhä samankaltaisemmiksi keskenään, eivät ole vakuuttavia. Unelma ”yhden hyvän lehden” julkaisemisesta haiskahtaa entisiltä totalitarismin ajoilta. Monipuolista valikoimaa ei voita mikään – se on vapauden perusta. Literatūra ir menas, Šiaurės Atėnai (Pohjoisen Ateena), Metai (Vuodet), 7 meno dienos (7 taiteen päivää), Naujasis Židinys / Aidai (Uusi Takka / Kaiut)[1], Nemunas ja monet muut avartavat nyt horisonttia – ne avaavat erilaisten vaihtoehtojen polkuja ja edustavat erilaisia ideologioita ja uskomuksia.
Siispä jäljelle jää vain yksi kysymys, kun punnitaan kulttuurilehtien uusia rahoitusmalleja: löytyykö tarpeeksi poliittista tahtoa (tätä keskustelua on käyty Liettuassa jo lähes kymmenen vuoden ajan) varmistaa kaikkien julkaisujen täysipainoinen jatkuminen? Kulttuurilehtien tulee vuorostaan tehdä kaikkensa, jotta yhä enemmän silmiä ja sieluja vedettäisiin pois lukemista harrastamattomien pimeältä vyöhykkeeltä.
Kulttuurilehdet ovat vaihtoehto internetin nopealle tietovirralle, joelle, joka ensi silmäykseltä näyttää virtaavan elävänä, täynnä vikkeliä kalanpoikasia, jotka todellisuudessa muuttuvat pian tarpeettomiksi ruumispilviksi. Mielestäni kulttuurilehdet ovat kuin vastalause kiireen sanelemalle elämälle. Kulttuurin tehtävä on luoda tasokkaita illuusioita, rinnakkaistodellisuutta, antaa todellisuudelle toinen pohja, toinen kartta. Kulttuurilehdet muodostavat vastapainon internetportaalien mainoksille, räväkille otsikoille ja pikauutisille, jotka saavat aikaan vain vauhtia ja meteliä, aiheuttavat stressiä ja tuottavat hiilidioksidia. Mitä vähemmän ihminen kiirehtii, sitä varmempi hän on itsestään ja sitä rauhallisemmin hän suhtautuu ympäristöönsä. Toisin sanoen: hän tekee vähemmän typeryyksiä, joihin tällä lajilla on kyllä taipumusta.
Pandemia ja loputtomat karanteenit ovat laittaneet monia asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Tahdin hidastuttua olemme palanneet huomattavasti luonnollisempaan elämään ja levollisempaan rytmiin. En voi muuta kuin yhtyä Olga Tokarczukin ajatukseen siitä, että itse asiassa olemme eläneet epänormaalisti ennen pandemiaa.
Oikeastaan olisi puhuttava yleisesti median tilasta, siitä, mihin se suuntaan se on menossa ja mikä on sen merkitys. Media muuttuu yhä virtuaalisemmaksi. Painetut lehdet kutistuvat, aikakaus- ja sanomalehtiä lopetetaan, ja jos tilannetta tarkastellaan pragmaattisesti, on se kaiketi luonnollista. Muoto ja formaatit muuttuvat. Kulttuurin suhteen pragmaattisuus ei ole kuitenkaan koskaan vienyt oikeaan suuntaan. Sen paikka ei ole kulttuurin saralla. En tiedä yhtäkään maata, jossa kulttuurilehdistöä, tai kulttuuria ylipäätään, olisi olemassa ilman valtion, säätiöiden ja mesenaattien tukea. Liettuassa tämä tehtävä on päätynyt valtiolle. Mesenaattiperinteet muodostuvat hitaasti, eivätkä ne ole olleet ymmärrettävistä syistä mahdollisia.
Kulttuurilehtien tulisi olla kuin numeroa liian pienet kengät, jotka puristavat hieman jalkaa eivätkä tunnu mukavilta. Niiden ei tarvitsisi antaa rauhaa taiteilijoille, yhteiskunnalle tai itse kielelle. Kulttuurilehtien tulisi silittää toisella kädellä ja antaa korville toisella. Ei ole mitään pelottavampaa kuin se, että kulttuurijulkaisut alkavat ”heijastaa” kulttuurielämää, tavallaan palvella eri taiteenlajeja: kirjallisuutta, kuvataidetta, valokuvausta, arkkitehtuuria ja niin edelleen. Se johtaa holtittomaan ihailuun ja nöyristelyyn sekä kulttuurilehdistön kenties tärkeimmän elementin, kriittisyyden, romahdukseen ja taiteilijoiden veltostumiseen. Taide ei siis ole mikään pyhä lehmä, jota tulisi väistää kadulla.
Tarkoitukseni on sanoa, että koko taidemaailma pitää itsestään joskus vähän liikaakin, katsoo kuvajaistaan kuin kumartunut Narkissos, palvoen itseään. Kirjailijat sitovat itsensä ehdot saneleviin kustantamoihin, joille ainoa mittari on kirjojen menekki; galleriat tanssittavat taiteilijoita pillinsä mukaan, ja jälkimmäiset heiluttavat häntäänsä rahan, kunnian ja maineen alttarin edessä. Kaikki tämä on naurettavaa, mutta todellisuutta. Osuvana kuvauksena aiheesta voisi mainita ruotsalaisen ohjaajan Ruben Östlundin elokuvan The Square (2017). Niin, juuri tässä asiassa kulttuurilehdistön tulisi toimia siivoojana, vaikkei se kaikkein mukavinta ja puhtainta työtä olekaan, ja sanoa suorat sanat, näyttää hampaansa ja olla tietyllä tapaa ”sivistymätön”, jottei kellään heräisi houkutusta taiteen tai kirjallisuuden jäljittelyyn – siihen halukkaita ja kykeneviä on pilvin pimein: niitä, jotka ovat oppineet taiteen teon, pelin säännöt ja taidokkaan uuskielen, joka usein peittää täydellisesti kirjoitustaidottomuuden ja lahjattomuuden. Toisin sanoen: jottei syntyisi halua luoda tasoltaan matalia, kehnoja illuusioita, jotka vain sokaisevat ja aiheuttavat päänsärkyä.
Kuulostaa ehkä groteskiltakin, mutta puhdistustyössä auttaa myös pandemia, covid-19, joka ei anna ripustaa huonoa taidetta gallerioiden seinille. Eikä se anna julkaista lukuisia huonoja kirjoja, joita todella jo riittää. Niistä voisi rakentaa patoja ja tuottaa puhdasta vesisähköä. Totta puhuen pandemia on tukahduttanut myös paljon hyvää taidetta. Hyvää on kuitenkin enemmän – se on lohdullista. Ylipäätään pandemia on paljastanut paljon ihmisen, meidän kaikkien, tyhjyyttä ja sen muotoja, kohtuuttomia odotuksia. Toisesta näkökulmasta COVID-19 – nähdäkseni kyseessä on avantgardistirunoilija – on arvaamaton, vaarallinen ja epämiellyttävä, mutta sen kirjoittama teksti vaikuttaa ennaltaehkäisevästi ja positiivisesti, se rohkaisee uudistumaan ja tekemään inventaariota siitä, mikä on huonosti kirjoitettua. Sitä paitsi pandemian aikana kulttuurilehtien kysyntä on Liettuassa kasvanut: niitä myydään enemmän ja levikit ovat hieman nousseet.
Suurempi ongelma on kuitenkin se, että kulttuurilehdistön täytyy todistaa itse valitsemilleen vallanpitäjille olevansa tarpeellinen, rakennuksen kulmakivi. Ymmärrän hyvin, että jokaisessa maassa valitaan erilaisia vallanpitäjiä, jotka on varustettu eritasoisilla älykkyysosamäärillä ja erilaisella ymmärryksellä. Heillä on omat mieltymyksensä ja omat paheensa.
Kolme vuotta sitten, vuonna 2018, Liettuan hallitus ei kyennyt päättämään kulttuurirahoituksesta. Kulttuurilehden päätoimittajana päätin yhdessä toimituksen kanssa protestoida ja julkaista Literatūra ir menas -lehden tyhjillä sivuilla. Pelkästään pääkirjoituksella. Ja arvatkaapa mitä? Ihmiset ostivat solidaarisuudesta kaikki lehdet, joka ikisen kappaleen. Kuulostaa ironiselta, mutta se oli kaupallisesti menestynein numero lehden tuolloin koko 72-vuotisen historian aikana. Saimme tarpeeksi huomiota. Lehtikioskien työntekijät taputtivat olkapäille ja sanoivat: ”Julkaiskaa vain jatkossakin tuollaisia…” Valitettavasti emme taaskaan kuunnelleet. Ehkä halu tehdä päinvastoin ja kulkea vastavirtaan elää meissä edelleen. Oli myös niitä, jotka pitivät tyhjän lehden julkaisua loistavana mainostemppuna. Niin – jokainen katsoo maailmaa omien silmälasiensa lävitse.
Suurelle yleisölle täytyy – jokseenkin kaikissa maissa – näyttää, että on olemassa muutakin kulttuuria kuin Netflix-sarjojen perunalastut tai myydyimpien kirjojen top ten -nakit, jotka koostuvat suurelta osin tärkkelyksestä ja muista yleisistä rehuseoksista. Mikään ei muutu. Ihminen on aina ollut sellainen, samojen alkukantaisten vaistojen vietävissä. Vain kulttuuri, henkiset päihteet ja hyvät illuusiot voivat toimia niiden vastavoimana.
Kun minulta toisinaan kysytään tulevaisuudesta, esimerkiksi kulttuurilehtien tulevaisuudesta, ensimmäinen mieleeni juolahtava ajatus on: ”me kaikki tulemme kuolemaan”. Tuo ajatus antaa itse asiassa toivoa. Mikään ei nimittäin ole ikuista, eikä mikään ole pelottavampaa kuin takertuminen, joka synnyttää vain kärsimystä. Sen ymmärtääkseen ihmisen ei tarvitse olla harras buddhisti. Ja ylipäätään koko kysymys on väärä. Miten voi puhua tulevaisuudesta, kun ei edes tiedä, mikä odottaa kulman takana tai baarista lähtiessä?
Olen varma siitä, että paperilehdet säilyvät. Elektronisten kirjojen ilmestyttyä jotkut kiirehtivät jo punomaan hautajaisseppeleitä paperikirjoille. Turhaan. Kaikki pyörii ympyrää, spiraalina, toistuen. Se, mikä näytti täysin aikansa eläneeltä, tulee palaamaan, palaa. Niin palaavat myös koko Euroopan näennäisesti unohtuneet ongelmat, kuten homofobia, rasismi ja regionalismi, joka inspiroi äärinationalistisia ilmiöitä ja sensuuria. Eikä tarvitse katsoa kauas, kehitys on ilmiselvää Puolassa ja Unkarissa. Ja tämän sortin virus, peto, on sitä paitsi meissä kaikissa, aivan lähellä. Joten medialla on ja tulee olemaan tekemistä – median on vastustettava yrityksiä marginalisoida tervettä järkeä, suvaitsevaisuutta ja myötätuntoa.
Minusta on aina vaikuttanut siltä, että kulttuurilehtien tulee olla yhteiskunnallisesti aktiivisia, jopa poliittisia. Muuten niitä uhkaa sulkeutuminen norsunluutorniin ihailemaan upeaa auringonlaskua, joka ei olekaan auringonlasku, vaan ystäväsi, naapurisi tai läheisesi talo, joka liekehtii kukkulan takana. Ehkä pateettista ja sentimentaalista, mutta kuitenkin. Skenaarioita lienee erilaisia, jopa erittäin apokalyptisia. Hollywood on varmaankin jo filmatisoinut ne kaikki.
Mutta itse elän maailmanloppua todeksi lähes joka päivä ja pidän siitä – se auttaa puhdistautumaan, tuntemaan mono no awarea (”menetettyjen asioiden kaipausta”), surua ja nostalgiaa kaiken katoavaisuudesta. Asuinalueeni yllä kulkee suora lentoreitti, jolla koneet valmistautuvat vähitellen laskeutumaan. Silmänräpäyksessä, aina lähes samassa kohtaa, lentokoneet alkavat jarruttaa pään yläpuolella, moottorit ulvovat kovemmin, ja nuo Lufthansan, airBalticin, Finnairin ja Turkish Airlinesin surisevat ristit taivaalla hidastavat. Silloin ottaa joka kerta sydämestä, rintaan pistää ja tuntuu, kuin lentokone pysähtyisi, roikkuisi ilmassa… Kuin pysäytetyssä elokuvassa. Mutta joka kerta kone laskeutuu ja saavuttaa turvallisesti maankamaran vain noustakseen sieltä taas uudelleen.
[1] Lehden nimi on hieman erikoinen, sillä se koostuu kahdesta eri kulttuurilehdestä, jotka on sittemmin yhdistetty. Alkuperäinen Židinys ‘Takka’ perustettiin v. 1924 ja Aidai ‘Kaiut’ v. 1949. Kun Židinys herätettiin uudelleen henkiin 1990-luvulla, sai se nimen Naujasis Židinys ‘Uusi Takka’. Vuonna 1991 nämä kaksi lehteä yhdistyivät. (židinys = takka, tulisija; kuv. kotiliesi)