Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla Särön verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
Politiikan uusi valtavoima on oikeisto, nimenomaan siis se osa oikeistosta, jota kutsutaan laitaoikeistoksi, populistiseksi oikeistoksi tai äärioikeistoksi. Siihen kuuluvat esimerkiksi Suomen perussuomalaiset, Trumpin MAGA, Ranskan kansallinen rintama, Faragen reformipuolue Britanniassa, Ruotsidemokraatit ja Saksan AfD. Nämä liikkeet ovat viimeisen vuosikymmenen aikana mullistaneet politiikan kentän lännen vanhoissa demokratioissa.
Asialla on myös toinen puoli, vasemmiston suhteellinen heikkeneminen. Suuria puolueita oli monissa maissa ennen kaksi, yksi oikeistolainen ja yksi vasemmistolainen. Nyt niitä on ainakin kolme, joista kaksi on oikeistolaista – konservatiivipuolue ja uusoikeiston puolue. Näistä viimeksi mainittu on usein suurin työväenpuolue.
Uusoikeiston äänestäjät ovat paljolti samoja ryhmiä, jotka muutamia vuosikymmeniä sitten äänestivät vasemmistoa. Perussuomalaiset on monissa vaaleissa suosituin puolue palkansaajien, alemman keskiluokan ja työttömien keskuudessa. Koko 1900-luvun ja 2000-luvun alun ajan näissä väestöryhmissä äänestettiin SDP:tä ja Vasemmistoliittoa edeltäjineen. Perussuomalaiset saavat kannatusta myös entisiltä teollisuusseuduilta, kuten Kymenlaaksosta, ja vanhojen kommunistien ydinalueilta, kuten Lapista.
Monilla huono-osaisilla alueilla uusoikeiston kannatus korreloi myös korkean äänestysprosentin kanssa. Vaihtoehtoina ovat usein siis äänestämättä jättäminen ja uusoikeisto, joka valtaa saatuaan ei tavallisesti tue kovinkaan kunnianhimoisia sosiaaliohjelmia. Miksi vasemmisto ei saa samoja ääniä?
Niin, olenko minä ehkä oikeistolainen tai vasemmistolainen? Mitä oikeisto ja vasemmisto voisivat tarkoittaa vuonna 2025, maailmassa, jonka moninaiset ongelmat ulottuvat vaalisyklejä, hallituskokoonpanoja sekä oikeiston ja vasemmiston päivittäisiä somenokitteluja paljon syvemmälle?
En ole politiikan tutkija, mutta voin vilkaista. Aivan aluksi vilkaisen esi-isiäni.
Äidinpuoleinen sukuni on varsin oikeistolainen, isänpuoleinen sukuni taas alkuaan vasemmistolainen. Esimerkiksi isoisäni isä Santeri Saarikivi oli avioton lapsi köyhistä oloista. Niistä hän nousi vasemmiston avulla. Tiettävästi hän aivan konkreettisesti nousi laatikon päälle.
Oli vuosi 1905, ja koko Venäjänmaassa oli suurlakko. Isoukkini asui Sortavalan Läskelän ruukilla. Paikkakunnalla toimi maaseudun tilatonta väestöä kouluttanut käsityöoppilaitos, jossa hän oli opettajana. Lakkoliikkeeseen Saarikivi osallistui pitämällä puheen koulun väelle puulaatikolla seisten. Hän vaati vapaita vaaleja, äänioikeutta, yksikamarista eduskuntaa sekä kirkon ja valtion eroa.
Puheen – ja ympäri maata samoihin aikoihin pidettyjen samankaltaisten puheiden – tulokset olivat erinomaiset. Jo vuonna 1906 Suomessa pidettiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneet vaalit. Sellaisia ei ollut pidetty juuri missään, paitsi kuulemma Uudessa-Seelannissa. Venäjällä oli vallankumous, ja jopa Pietariin saatiin yksikamarinen eduskunta. Siellä muutos jäi väliaikaiseksi, mutta Suomessa se osoittautui pysyväksi.
Santerin puhe onnistui myös henkilökohtaisella tasolla, sillä hänet valittiin vaaleissa eduskuntaan Sosialidemokraattisen puolueen edustajana. Forssan kokouksessa vuonna 1903 oli puolueen tavoitteiksi hyväksytty äänioikeus, kahdeksan tunnin työpäivä, sukupuolten tasa-arvo, progressiivinen verotus sekä kirkon ja valtion ero.
Yllättävän pian tavoitteet oli saavutettu. Tavoitteisiin tosin kuului myös alkoholin kieltolaki, josta luovuttiin jo vuonna 1932. Kieltolaki oli vain lisännyt ryyppäämiseen liittyvää kielletyn kiihkoa, viinan salakuljetus ja salakauppa rehottivat. Kirkon ja valtion ero on sekin nyttemmin unohdettu uskonnon aseman perinpohjaisen muutoksen myötä.
Vuonna 1918 kansa jakaantui ja punaiset kärsivät tappion verisessä sodassa. Isoukkini kuulustelupöytäkirjat löytyvät netistä. Itäsuomalaiset työväenaktiivit todistelevat niissä, miten Saarikivi oli aina opettanut, että tarvitaan ”evolutsioni eikä revolutsioni”. Todistelut eivät auttaneet, ja kuritushuonetta tuli. Isoäitini isä taas loikkasi Neuvostoliittoon, samoin hänen veljensä ja noin 30 000 muuta suomalaista. Loikkaamishalua vauhditti tietoisuus, että jos jää Suomeen, voi joutua vaikeuksiin suojeluskuntalaisten kanssa. Mummini Ilmari-isä saapui takaisin Suomeen kuitenkin jo kahdeksan vuoden kuluttua, niin ikään loikkaamalla. Oli käynyt ilmi, että Neuvostoliitossa oli sielläkin varsin samanlaisia ongelmia.
Suomen teollisuustyöväestön ja köyhälistön olot paranivat silti, ainakin niiden, jotka eivät olleet leireillä, kuritushuoneissa tai Neuvosto-Karjalassa. Maltillinen oikeistokin siirtyi hiljalleen kannattamaan monia vasemmistolaisia tavoitteita. Lyhyemmät työpäivät, työeläkkeet, lakko-oikeus ja työttömyystuet hyväksyttiin vähän kerrassaan. Myöntymistä vasemmiston vaatimuksiin vauhdittavat vallankumouksen pelko, teknologinen edistys ja kova talouskasvu.
Vasemmiston äänestäjät, teollisuuspaikkakuntien ja syrjäseutujen asukkaat, pysyivät silti erilaisina kuin yläluokka tai kaupunkien lukeneisto. Raittiusaate ja ateismi eivät maistuneet työväestön enemmistölle, vaikka tiedostava etujoukko niitä tuputti, ei myöskään utooppiseen vasemmistolaiseen kuulunut vapaa seksi. Maan vähäväkiset jatkoivat elämäänsä ideologisesti melko konservatiivisina ja luottivat suku- ja kyläyhteisöön sekä Jumalaan.
1800-luvulla Euroopassa kaksi suurta ideologista virtausta valtasivat paikan, jonka kirkon aseman heikkeneminen oli jättänyt tyhjäksi. Vasemmistolaisuus ja työväenaate muodostivat valtionrajat ylittävän taistelevan yhteisön. Se maalasi kannattajiensa eteen tulevaisuudessa siintävän kommunismin ihannemaan. Toinen virtaus taas oli nationalismi, mahdollisuus rakentaa kieleen ja alueeseen perustuvaa kansakuntaa, joka sekin jatkuisi polvesta polveen.
Aatevirtaukset eivät olleet toisistaan riippumattomia. Suomen kansallisvaltio, nationalismin huipputuote, ideoitiin Helsingin yliopiston yläluokkaisten ruotsinkielisten professorien toimesta. 1800-luvun puolivälissä humanistisen tiedekunnan professoreina toimivat lähes samaan aikaan Castrén ja Lönnrot, Runeberg, Snellman ja Topelius. Silti suomalaista nationalismia voi pitää melko vasemmistolaisena liikkeenä. Sen tavoitteena oli maaseudun suomenkielisen väestön aseman parantaminen. Nationalismin tärkeimmät vastustajat taas olivat ruotsinkielisiä eliittejä, joiden hallussa oli taloudellinen valta.
Vanha vasemmisto, johon isän puoleiset sukulaiseni kuuluivat, taas oli niin sanotusti luokkakantainen. Se edusti työväenluokkaa omistavaa luokkaa vastaan. Vasemmiston oppi-isä Karl Marx ajatteli, että ihmistä määrittää ensi sijassa se, onko hän pääoman ja tuotantovälineiden omistajia vai niitä, jotka myyvät työvoimaansa. Sukupuoli, kieli tai alkuperä taas ovat vähemmän tärkeitä.
Viimeistään talvisodan sytyttyä havaittiin, että kansainvälinen luokkasolidaarisuus ei Suomessa ollut yhtä vahva voima kuin nationalismi ja kasvava elintaso. Suurin osa vasemmistolaisista suomalaisista lähti mukisematta sotimaan työläisten ihannevaltiota vastaan. Omat maatilat, oma kieli ja kristinusko houkuttelivat ihmisiä enemmän kuin kolhoosit ja bolshevismin epäjumalat.
Siellä oli minunkin ukkini, kaupunkilainen vasemmistolaisten lapsi, samoissa juoksuhaudoissa muiden kanssa. Perheessäni kävi siten, (pahaksi) onneksi, että vasemmistolainen toimeliaisuus onnistui nostamaan isäni perheen sosiaaliluokkaa. Ukkini oli kansanedustajan ja kunnankirjurin poikana aivan eri asemassa kuin isänsä.
Isovanhempani eivät lopulta enää olleetkaan kovin vasemmistolaisia. Vasemmistolaisuudelle teki varmaan jonkinmoisen kolauksen toisen maailmansodan vuosille osunut Itä-Karjalan retki kommunismin ihmemaahan. Oleellisempaa oli todennäköisesti kuitenkin luokkanousu. Ukkini pääsi lukioon ja yliopistoon ja kohosi lopulta merkittäviin tehtäviin, professoriksi ja Ateneumin taidemuseon johtajaksi. Kun keskiluokka suureni, radikaali vasemmistolaisuus muuttui maltilliseksi vasemmistolaisuudeksi tai jopa oikeistolaisuudeksi.
Isovanhemmistani ei tullut tuotantovälineiden omistajia, mutta heidän työvälineekseen tuli tieto ja tyyli. Mummostani, jonka sukulaisia loikkasi Neuvostoliittoon, tuli Suomessa mainospiirtäjä ja galleristi. Vasemmistolaiset vanhemmat olivat kuulemma olleet harmissaan, että työväenaate ei seuraavaa sukupolvea kiinnostanut.
Ne sukulaiset, jotka jäivät Neuvostoliittoon, eivät paheksuntaansa voineet ilmoittaa. He katosivat 1930-luvun loppupuolella jonnekin, todennäköisesti Sandarmohin hautoihin tuhansien muiden Petroskoin suomalaisten kanssa. Mutta Suomessa maltillinen vasemmisto rakensi toisen maailmansodan jälkeen universaaleihin koulutus- ja sosiaalipalveluihin perustuneen hyvinvointivaltion.
Lähes sata vuotta myöhemmin luen Helsingin Sanomissa ilmestynyttä Vasemmistoliiton puheenjohtajan Minja Koskelan haastattelua. Hän haluaa puhua yhteiskuntaluokasta, esimerkiksi siitä, miten keskiluokkaa viihdytetään tosi-tv-ohjelmilla, jossa työväenluokkaan kuuluvat, räikeästi meikatut, rivoja puhuvat ja liian paljon viinaa juovat osallistujat sekoilevat. Hän puhuu tv-vieraiden tyylistä ja ulkonäöstä, mutta ei mainitse heidän tulotasoaan tai työsuhteidensa luonnetta, tuotannonvälineistä puhumattakaan. Itse hän käyttää sellaisia sanoja kuin ruumiinfenomenologia ja poststrukturalistinen, kertoo feminismistään ja suosittelee Judith Butlerin kirjoja.
Pohdin, miten nykyajan vasemmisto on kiinnostunut ihmisen sukupuolesta, rodusta, kielestä ja alkuperästä, aivan toisin kuin vanha, luokkakantainen vasemmisto. Nykyajan vasemmisto kannattaa kiintiöitä naisille ja etnisille vähemmistöille. Se on varsin kiinnostunut myös kielestä, toisin sanoen oikeasta terminologiasta, jota käytetään etnisistä ja sukupuolisista vähemmistöistä. Samalla vasemmistolla on vaikeuksia puhutella työväestöä ja palkansaajia sekä syrjäseutujen asukkaita, yhteiskuntaluokkia, joista minunkin sukuni vasemmiston avulla nousi.
Kun Vasemmistoliiton kannatus suurissa yliopistokaupungeissa ja akateemisesti koulutettujen joukossa on kasvanut, on se samalla menettänyt asemansa perussuomalaisille maakunnissa. Vasemmiston kannattajat ovat yhä useammin akateemisia kaupunkilaisia ja tietotyöläisiä. Tämä on oikeastaan luonnollinen seuraus vasemmiston kielellisestä käänteestä. Marxia lukemalla senkin ymmärtää. Koulutetut tietotyöläiset tuottavat ammatikseen kieltä. Kieli on postmodernissa yhteiskunnassa muuttunut kommunikaatiovälineestä työvälineeksi. Oikean kielen hallinnasta on tullut tietotyöläisille omanlaistaan varallisuutta.
Nykyvasemmiston aktiivisen kannattajan tunnistaakin helpoimmin kielestä. Hän on se, joka puhuu ismeistä, esimerkiksi kapitalismista, imperialismista ja feminismistä. Eri kielialueilla käytetään erilaisia hienovaraisia tiedostavan vasemmistolaisuuden kielellisiä indeksejä, sellaisia kuin ruotsin sukupuolineutraali persoonapronominen hen (sanojen hon ja han asemesta), saksan maskuliinisten ja feminiinisten monikkomuotojen käyttö samanaikaisesti ja osin kapiteelikirjaimin, tai suomen kielen sukupuolta tarkoittaviin sanoihin liitetty passiivin partisiippi -oletettu (sanoissa miesoletettu, naisoletettu).
Vanha työväestö, jossa ei ole osaavia kieli- ja tietotyöläisiä, on siirtynyt äänestämään uutta oikeistoa, luokkakantaisesti. Epäilen, että ollaan jälleen samanlaisten ongelmien äärellä kuin 1900-luvun alussa.
Työväenluokan etua ajaa nytkin tiukan tiedostava etuluokka, joka kiinnittää kovin paljon huomiota oikeaan ideologiaan ja kovin vähän työväenluokan todelliseen maailmankuvaan. Minäkin, pätkätyöllistetty akateeminen pakkoyrittäjä, kuten vasemmisto, haluaisin korkeita veroja ja tulonjakopolitiikkaa, julkisia palveluja ja köyhien puolustamista. Mutta jotenkin tuntuu, että vasemmisto ei kaipaa minunkaltaisiani ihmisiä, hieman konservatiivisia, uskovaisia ja keskivartalolihavia äijiä, jotka tykkäävät bensa-asemien wienerleikkeistä.
Kun katson suosituimpia vasemmistopoliitikkoja, tuntuu, että olen tuosta seitan-kinkkujen, Palestiina-huivien ja feminismipuheiden valtakunnasta huimaavan kaukana. Kun ajattelen nykyvasemmistolaisia, siis heidän julkikuvaansa pikemminkin kuin ketään tiettyä poliitikkoa, näen edessäni ison sormen, joka sanoo soosoo. Sormi ohjaa ja opettaa, miten pitää syödä (ei tehotuotettua jauhelihaa, vaan tofua ja porkkanaa) miten pitää puhua (ei pidä sanoa mies vaan miesoletettu). Miten pitää matkustaa, soosoo, ei lentäen vain junalla. Miten oma tunne-elämä tulee analysoida (se epämääräinen tunne massunpohjassa on varmaan sisäistettyä naisvihaa).
Tämä on jyrkässä kontrastissa uuteen oikeistoon. Esimerkiksi perussuomalaisten eduskuntaryhmän hersyvä henkilögalleria todistaa, että todellakin aivan kaikki ovat tervetulleita puolueeseen. Siellä ovat moneen kertaan tuomitut pahoinpitelijät, vihapuheen suoltajat ja hullut tohtorit, kuten Jussi Halla-aho ja Teemu Keskisarja. Perussuomalaisiin kuuluu enemmän tuomittuja rikollisia kuin muihin puolueisiin yhteensä, mutta samalla äänestäjä, joka ei jaksa pyrkiä täydellisiin kuluttajavalintoihin, saa hänkin synninpäästön.
Kokemukseni on tämä: vasemmisto vaatii minulta, ja kaikilta muilta tiettyä sitoutumista ismeihinsä. En tiedä, mitä se haluaa antaa, mutta toivottavasti turvaa, universaaleja oikeuksia ja tulonsiirtoja köyhälle. Uudesta oikeistosta tiedän, että se ei vaadi minulta yhtään mitään, ei ainakaan esimerkillistä ja moraalisesti hyväksyttävää elämänmenoa. Tuskin se mitään pystyy minulle antamaankaan, mutta ainakin se hyväksyy viisikymppiset lihansyöjä-äijät, joilla on vaikeuksia arjen asioissa.
Vasemmisto puhuu paljon suvaitsevaisuudesta, mutta käytännössä jo tämänkaltainen kirjoitus kirvoittaa vasemmiston kellokkaissa helposti vastaväitteiden ja oikaisuvaateiden tulvan. Uusoikeistoa taas pidetään suvaitsemattomana ja rasistisena, mutta käytännössä persujen rustiikkisen kansanomaiseen joukkoon on monien kovin helppo sujahtaa. Siellä en kohtaa ihmetteleviä katseita, että mitä tuo tuollainenkin täällä tekee.
Vasemmiston muodonmuutoksia analysoi myös Sahra Wagenknecht teoksessaan Yhteisöllisyyden manifesti (Särötär 2025, suom. Riikka Johanna Uhlig). Kirjaa voi lukea vasemmistolaisen liberalismin – akateemisen keskiluokan tyypillisen maailmankuvan – oivaltavana kritiikkinä.
Kritiikin ytimessä ovat liberaalin maailmankuvan keskeiset rakennuspalikat: niin sanottu suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus, identiteettipolitiikka, somen täyttävä syytöksen, katumuksen ja anteeksipyynnön rituaali, avoimen yhteiskunnan periaate ja käsitys uusoikeiston äänestäjistä rasistisina punaniskoina.
Wagenknecht ajattelee, että vasemmistoliberaali ja uusliberaali maailmankuva täydentävät toisiaan ja muodostavat yhdessä hyvinvointivaltion solidaarisuusjärjestelmää rapauttavan kierteen. Kummankin laidan liberaaleja yhdistää yhdenvertaisuuden hylkääminen. Oikeistoliberaali haluaa poistaa työehtosopimusten yleissitovuuden ja alentaa verotusta, jotta ihmisten vapaus toteutuisi. Moderni vasemmistoliberaali taas haluaa oikeuksia eri tavoin määritellyille ryhmille, kuten naisille, rodullistetuille – ja seksuaalivähemmistöille. Näin oikeisto ja vasemmisto yhdessä osallistuvat monenlaisten rinnakkaistodellisuuksien rakentamiseen ja mahdollistavat yhteiskunnan atomisoitumisen.
Wagenknecht on saksalainen vasemmistopoliitikko, joka irtautui Linke-puolueesta ja perusti oman puolueensa. Jonkin aikaa hän oli Saksan suosituimpia poliitikkoja, mutta vuoden 2025 liittopäivävaaleissa hänen uusi puolueensa jäi täpärästi viiden prosentin vaalikynnyksen alle. Suomen mediassa Wagenknechtin ohjelmasta on nostettu esiin lähinnä hänen kriittinen tai kielteinen suhtautumisensa Ukrainan tukemiseen. Siinä on kuitenkin myös paljon muuta ja kiinnostavampaa.
Wagenknecht ei flirttaile rasismilla tai harrasta islaminvastaista öyhötystä, kuten Saksan AfD tai omat kotipersumme. Päinvastoin, hänen liberaali ihmiskäsityksensä ja ihmisarvon korostuksensa vaikuttaa vilpittömältä. Tästä huolimatta hän suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon.
Massiivinen maahanmuutto mahdollistaa Wagenknechtin mukaan länsimaiden työelämän rakenteiden muuttamisen pätkä- ja vuokratyöhön perustuviksi. Samalla maahanmuuton lähtöalueet menettävät koulutetun väestönsä. Oleellinen korostus on, että tällainen muutos tapahtuu EU:n sisälläkin, jossa Baltian ja Balkanin kaltaiset alueet kärsivät aivovuodosta ja työvoimapulasta. Tutkimuskirjallisuuteen nojaten hän osoittaa myös, miten pakolaisuus Eurooppaan koostuu enimmäkseen lähtömaidensa hyväosaisista.
Wagenknechtin maahanmuuttokritiikki on siis vasemmistolaista, ja sikäli virkistävää. Suomessakin matalapalkka-alat, joilla on myös eniten maahanmuuttajia, ovat muuttuneet lyhytaikaiseen vuokratyöhön tai pakkoyrittäjyyteen perustuviksi. Prekariaatin kasvaessa ammattiyhdistykset heikkenevät, mikä tietenkin on pääomapiirien ikiaikainen unelma. Liittoihin kuulumattoman ja työehtosopimusten ulkopuolella olevien on oikeastaan loogista äänestää veronkevennysten puolesta puhuvaa oikeistoa, saavathan he silloin pienestä palkastaan sentään enemmän käteen.
Wagenknecht kuvaa hersyvin sanakääntein vasemmistolaista moralistia, jonka kaikki tuntevat somemaailmasta – elämänohjeiden antajaa, joka odottaa kieli pitkällä jokaista mahdollisuutta tulla loukatuksi. Samalla hän kirjoittaa viisaasti tarpeesta kuunnella työväenluokkaa, joka on hylännyt vasemmiston.
Suomenkaan työväenluokka ei mielestäni vastaa kuvaa ”etuoikeutetuista” valkoisista tai paksuniskaisista rasisteista. He ovat saattaneet kouluttautua aloille, joilta työpaikat ovat kadonneet, kuten paperiteollisuuteen. He asuvat paikkakunnilla, joissa heidän kiinteistöjensä arvo on olematon, kuten Myllykoskella tai Lieksassa. Mahdollisuudet muuttaa luovien tietotyöläisten kaupunkeihin ovat olemattomat. Heidän habituksensa – siis ruokatapansa, viiksimallinsa, lomakohteensa ja lempimusiikkinsa – on aivan eri maailmasta kuin silmäätekevien somevasemmistolaisten, ja samalla myös pilkan kohde.
Kuka olisi heidän puolellaan? Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että työväenluokassa monet asettavat toivonsa nationalismiin ja uusoikeistoon. Nämä ihmiset ovat ainakin suomalaisia. Heillä on juuret tässä maassa, jonka kielen ja tavat he tuntevat, toisin kuin työelämän rakenteet hajottava ja palkkoja polkeva maahanmuuttajaväestö.
Kun katson oikeiston ja vasemmiston nokittelua somesyötteessä, pohdin, minkälaisten ihmiskuvien ero on kyseessä.
Keskimääräinen vasemmistolainen somepäivittäjä näyttää ajattelevan, että politiikassa tulisi tehdä moraalisia tai hyviä ratkaisuja. Vaikuttaa siltä, että hän on selvittänyt kaukaistenkin konfliktien osanottajien tai usein jopa eläinten mielipiteet on siinä määrin luotettavasti, että ihmisen tarvitsee ainoastaan toimia oikein.
Oikeistolainen sen sijaan näyttäisi ajattelevan, että tulee tehdä ensi sijassa järkeviä ratkaisuja. Siis sellaisia, joissa jokin mitattava suure – yleisimmin raha – lisääntyy tappiin asti. Tämän tavoitteen edistämiseksi on sitten mahdollista toimia myös siten, että jollakulla, kuten pakolaisella tai kaukaisen konfliktin osapuolella on paha mieli.
Mutta ihminen ei koskaan, missään oloissa, tiedä, mikä on lopullisen hyvää tai järkevää. Hän ei siis koskaan tule olemaan ”historian oikealla puolella”, kuten paljon toisteltu ja uskomattoman typerä fraasi kuuluu. Sen sijaan hän vain elää historiassa, ja näkee sen oikean ja väärän omalta ajalliselta istuimeltaan.
Muistelen, miten vasemmiston vanhojen laulujen lempisana oli taistelu. Lauluja ryydittivät sellaiset sanat kuin riistäjä ja porvari. Työväenliikkeeseen kuului näitä evolutsioni- ja revolutsioni-ihmisiä. Kaikki halusivat parantaa vähäväkisten oloja, mutta toisten prioriteettina oli lisäksi saada porvaristolle tukalat olot. Jos lukee Leniniä, tuntuu, että jälkimmäisen tavoitteen saavuttamiseen uhrattiin ainakin enemmän painomustetta.
Nykymaailmassa vanhan vasemmiston vihan ja taistelun on perinyt uusi oikeisto. Sen viholliset ovat osin samoja kuin vanhan vasemmiston, siis ”herroja” ja ”eliittejä”, jotka tosin uusoikeistolle tarkoittavat useammin lukeneistoa kuin rahaeliittiä. Osin viholliset ovat toisia, silloin kun viha kohdistuu maahanmuuttajiin. Kolmas keskeinen vihollinen on tietenkin EU ja Bryssel, ja sen suhteen nykyvasemmisto on varsin jakautunut. Siitä, että EU on pikemminkin eliittien kuin Kymenlaakson teollisuusseutujen duunareiden projekti, ei kuitenkaan liene vakavaa epäilystä.
Mutta vasemmistoretoriikassa on siinäkin edelleen iso paikka vihalla. Vihan kohteena ovat rasistit, persut, Trump, sysimusta hallitus ja ennen kaikkea suomalainen konservatiivinen heteromies (joskus toki myös nainen): Tallinnan-risteilyjen, karaokebaarien ja kalapuikkoviiksien kansalainen.
Wagenknecht vaatii arvoa tälle kansanosalle. Hän kieltäytyy vasemmistoliberaalien peruskertomuksesta, jonka mukaan uuden oikeiston äänestäjät ovat rasisteja ja ääliöitä. Hän vaatii huomiota heidän aiheelliselle huolelleen suorittavan työn prekarisoitumisesta, maahanmuuton kiihdyttämästä palkkojen alenemisesta ja vanhojen työväen kaupunginosien muuttumisesta Lähi-Idästä saapuvien siirtolaisten kansoittamiksi. Hän muistuttaa, että 1950-luvulta alkaen nousseiden eurooppalaisten sosiaali- ja hyvinvointijärjestelmien välttämätön pohja oli käsitys jossain määrin jaetuista kulttuurisista arvoista.
Demokraattiset poliittiset järjestelmät, jotka toimivat kansallisvaltioiden puitteissa, eivät voi ratkaista ihmiskunnan monikriisiä: ilmastonmuutosta, lajikatoa, työn katoamista ja väestön vanhenemista. Ne voivat kuitenkin, ainakin periaatteessa, antaa äänen eri tavoin syrjäytetyille, ja luoda sosiaalisesti ja moraalisesti kestäviä tapoja jakaa varallisuutta.
Pohjoismaisen tai laajemmin eurooppalaisen hyvinvointivaltion mallin menestys perustui kaikille luotuihin järjestelmiin. Oikeus terveydenhoitoon, koulutukseen ja poliittiseen osallistumiseen pyrittiin rakentamaan tasa-arvoiseksi. Nykyvasemmiston tragedia on, että se näyttää usein puhuvan jonkin ryhmän, esimerkiksi naisten, maahanmuuttajien tai seksuaalivähemmistöjen puolesta sen sijaan, että se puhuisi kaikkien heikkojen puolesta.
2000-luvun yhteiskuntien toinen tragiikka on siinä, miten köyhillä ja heikoilla on kaksi edustusta poliittisen kentän molemmissa ääripäissä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa työväestön äänistä kilpailevat Bernie Sandersin ja Mohamed Zomdanin kaltaiset eurooppalaistyyppiset sosiaalidemokraatit sekä MAGA-republikaanit. Keskeinen jakolinja näiden äänestäjien välillä ei ole tulotaso tai asema työmarkkinoilla, vaan kysymys suhteesta nationalismiin, monenlaisiin arvo- ja identiteettikysymyksiin ja myös (tätä ei sovi vähätellä) tyyliin ja habitukseen.
Jos vasemmisto ei pysty puhuttelemaan konservatiivista, lihaa syövää ja autoa ajavaa työväenluokkaa ja kulkemaan sen rinnalla, joku muu pystyy. Epävarmoissa työsuhteissa kärvistelevä työväestö, vanha vasemmiston äänestäjäkunta, ratkaisee yhä vaalit, ja yhä useammin uusoikeiston hyväksi.
Pohdin, miten omat sukulaiseni 1900-luvun alun Itä-Suomessa olivat ajan hengen mukaan yhtä aikaa nationalisteja ja vasemmistolaisia, eivätkä nähneet asiassa mitään ristiriitaa.
Tai sitä, miten vielä 2000-luvulla demarisisäministeri Kari Rajamäki ajoi niin jyrkkää maahanmuuttopolitiikkaa, että se meni tämän päivän persuista oikealta ohi.
Näemmekö joskus Suomessakin poliitikon tai poliittisen liikkeen, joka uskoo vilpittömästi sekä kaukaisten maiden pakolaisten että kotimaisten paksuniskojen ihmisarvoon, ja puhuu johdonmukaisen kunnioittavasti molemmista? Näemmekö liikkeen, joka voi sanoa, kuten Jussi Halla-aho, että Suomi on suomalaisten maa, ja puolustaa maamme kieltä, tapoja ja yhteisöä, ilman, että samalla iskee silmää rasismille ja vihalle? Se voisi olla virkistävää nähdä. Sitä paitsi tällä formulalla voisi voittaa vaikka vaalit.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.