Mitä on tapahtumassa? kysyi erään toisen kulttuurilehden päätoimittaja minulta sähköpostitse. Miten on mahdollista, että kirjoittamisen ammattilaisilta tulee yhä useammin kritiikkejä tai artikkeleita, joissa vilisee järjettömiä virkkeitä? Eikö ajatuksia enää osata kunnolla jäsentää mielekkääksi kieleksi? Vai eikö viitsitä? Ei ehditä? Seuraavatko kirjoittajat tekstiä laatiessaan toisella silmällään sometilejään? Onko kielen kauneus hävinnyt loogisen ajattelun mukana bittiavaruuteen, vai onko se vain jäänyt menneisyyteen? Miten on mahdollista, että kirjallisuutta viisi vuotta yliopistossa opiskelleet eivät osaa kirjoittaa kirjoista siten, että tekstistä selviäisi, onko käsittelyssä tieto- vai kaunokirja?
Vastasin päätoimittajalle, että samojen ongelmien kanssa on viime vuosina painittu myös Särössä. Toisinaan virkkeet tai niiden yhdistelmät ovat niin sekavia, että ajatusta ei niiden takaa erota.
Vielä ankeampaa on se, että kömpelöltä Google-käännökseltä näyttävää kieltä peratessa ajatusta ei aina edes löydy, vastasi hän, ja lisäsi: Ehkä korona-ajan eristäytyneisyys ja lisääntynyt älypuhelimien selailu on syönyt kirjoittajien aivoja.
Monipolvisessa keskustelussa päädyimme siihen, että ongelman ytimessä ehkä hehkuu ylimielisyys. Eräiden kirjallisuuslehtien esseitä ja kritiikkejä lukiessa syntyy vaikutelma, että juttujen kirjoittajilla ei ole kokemusta kommunikoinnista ei-kirjallisuusihmisten ja ylipäänsä muita arvomaailmoja edustavien ihmisten kanssa. Tästä seuraa se, että kirjoja ja muita teoksia ei viitsitä eikä lopulta enää osata kuvata ikään kuin ulkopuolisin silmin. Lopputuloksena on älyllisesti velttoa, epäkeskustelevaa ja poissulkevaa, terminologisiin solmuihin kompastelevaa tekstiä, jossa kauniisti soljuva logiikka on korvattu arvolatautuneisuudella ja oman moraalisen kastin ilmaisemisella.
Särö sulkee porttinsa tunkkaiselta journalismilta, mutta hylkypäätökset tuntuvat ikäviltä, koska jokaisessa tekstissä olisi siemenensä. Pienlehdet voisivat loistaa mediakentällä kirjavana kukkaniittynä, jos kirjoittamisen laatuun panostettaisiin. Ensiaskel olisi asennemuutos: astu moraalisesta sisäpiiristä maailmalle. Mistä johtuu, että tavallista kansaa kohderyhmänään pitävässä paikallislehdessä, tai vaikka Kuluttaja-lehdessä, kohtaa kirkkaampaa journalismia kuin kirjallisuutta elämäntehtävänään pitävien julkaisujen kirja-arvosteluissa?
Näkemykseni mukaan parin, kolmen vuoden sisällä kirjoittamisen taso on paikoin romahtanut myös isoissa mediataloissa. Kolme kirjoitusvirhettä kolmella rivillä on yhdenlainen journalistinen ongelma: ”Mutta jos kuitenkin mielit matkalle, kannattaa vaurautua siihen, että matkustaminen vaatii juuri nyt enemmän tarkuutta. Listasimme viisi asiaa, jotka kannattaa huomioida ulkomaanmatkaa suuniteltaessa.” (Yle 11.11.2021, korjattu Särön huomautuksesta).
Todellinen ongelma piilee loogisen ajattelun ja eläytymiskyvyn hiipumisessa sekä asiasisällön jäämisessä tunnesisällön jalkoihin. Jos kirjallisuuskritiikin tärkein substanssi koostuu kirjoittajan omien tunnelmien kuvaamisesta, tai jos inflaatiota käsittelevän uutisen tekijä haastattelee kaupan asiakkaita siitä, miltä hintojen nousu tuntuu, ollaan tekemisissä näennäislogiikan ja näennäisempatian kanssa. Tunnelmien tuputtaminen ei ole argumentoimista, vaan sentimentalisoimista. Upottavimmille soille joudutaan, kun toimittaja kauhoo viestinsä tukemiseksi muka satunnaisia vastaantulijoita, jotka ovat jonkin ilmiön ”uhreja”. Pöyristely sekä moraalikauhistelu ja -sievistely pitävät holhoavassa journalismissa valtaa siellä, minne logiikan nimissä kuuluisivat asiapitoiset argumentit.
Alituista tuputtamista karmeampaa on yksipuoliseen asiantuntijuuteen nojautuva pelkovyörytys, jonka seurauksena lapsia ja nuoria ajetaan aiheettomasti eristyksiin ja mielenterveysongelmiin – tämä rikos odottaa vielä käsittelyään.
Kun journalismia käytetään keinona vaikuttaa mielipiteisiin, tieteellisiin tulkintoihin tai tunnelmiin, on vaarallista olla turvautumatta useampaan kuin yhdenlaiseen asiantuntijanäkemykseen. Älyllinen ja vastuullinen kehitys toteutuu vastavoimien keskustelevassa kohtaamisessa.
Epäkommunikoivin teksti syntyy kirjoittajalta, joka ei havaitse arvolatautuneisuuttaan.
Päätoimittajat, vaatikaa kirjoittajilta osaamista! Lukijat, vaatikaa medialta syvyyttä, kirkkautta, vastakkaisuutta.
Yhteiskunnalliset ongelmat eivät synny siitä, että annetaan ääni toisinajattelijalle, vaan siitä, että sitä ei anneta. Oma vinkkini kirjoittajalle ja saman tien taiteilijallekin: Älä koskaan mielistele. Ketään, mitään.
Arkkitehtuuri ja mielenterveys -numero on myynnissä Särön verkkokaupassa.