Anaïs Nin uskoutuu kuuluisissa päiväkirjoissaan lukijalle kuin terapeutille, ja terapeutilleen kuin rakastajalleen. Mikä on Ninin päiväkirjojen perimmäinen motiivi, jos todelliset elämäntapahtumatkin kirjoitetaan palvelemaan fiktion päämääriä, kysyy psykologian tohtori Heidi Toivonen. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)
*
[dropcap]K[/dropcap]un luin Anaïs Ninin päiväkirjaa vuosilta 1931–1934, kirjoitin omaan päiväkirjaani:
”Ensin häneen rakastuu, häntä pitää kiehtovana. Tuntee olonsa erityiseksi saadessaan olla kuulijana hänelle. Tulee humalaan. Humalassa ajattelen, että tämä nainen oli kiehtova esifeministinen kapinallisjumalatar: taiteellinen, älykäs, luova, hauska, kaunis, eksoottinen. Hänellä oli ihmeellisiä ystäviä ja rikas elämä täynnä intohimoa ja luomisvimmaa. Juopumuksen jälkeen seuraa pään selkeytyminen ja kyllästyminen. Tulee krapulaan. Häntä ei voi inhota eikä vihata, häneen vain väsyy. Väsyy hänen loputtomaan itsekeskeiseen pyörittelyynsä, hurmoksellisiin kuvauksiin hänen ihmeellisestä mielenmaisemastaan ja ihmissuhteistaan, jotka eivät lopulta olekaan suhteita – niissä on vain yksi osapuoli. Anaïs.”
Anaïs Nin syntyi Pariisissa vuonna 1903 kuubalaissyntyisen pianotaitelijan, Joaquín Ninin, ja kuubalais-ranskalais-tanskalaisen laulajattaren, Rosa Culmellin, lapseksi. Ninin lapsuus oli ahdistava: isä oli vieraille hurmaava, mutta kotona väkivaltainen ja pelottava. Nin aloitti päiväkirjan pitämisen 11-vuotiaana isän jätettyä perheensä. Kuolemaansa (vuonna 1977) mennessä hän oli tuottanut 35 000 käsinkirjoitettua päiväkirjan sivua, joiden yhtenä keskeisenä materiaalina oli psykoanalyysi.
Tässä esseessä keskityn Ninin vuosien 1931–1934 päiväkirjaan käyttäen lähteenä myös teosta Henry ja June, joka perustuu sensuroimattomaan ja aiemmin julkaisemattomaan päiväkirjamateriaaliin vuosilta 1931–1932.
Psykoanalyysi – toivon ja trauman näyttämö
Anaïs opiskeli psykoanalyyttisiä ajattelijoita ja kävi analyysissä vuosikausia, välillä päivittäin. Psykoanalyysiseikkailunsa Nin aloitti 1930-luvun alussa ihailemansa ranskalaisen tohtori René Allendyn kanssa. Vuosien 1931–1934 päiväkirjassaan Anaïs kuvaa tätä ensimmäistä analyysimatkaansa raadollisen runollisesti aina insestisen isäsuhteen uudelleennäyttelemiseen asti.
Terapian ja terapeuttien pimeistä puolista on kirjoitettu populaaria ja tieteellistä kirjallisuutta, hyytäviä kuvauksia valtaansa väärin käyttävistä terapeuteista. Anaïsin ensimmäisestä analyytikosta saisi kenties luotua sellaisen kuvauksen, mutta päiväkirjojen varassa olevat jälkipolvet näyttävät kovin yksimielisesti kirjoittavan siitä, kuinka Anaïs vietteli psykoanalyytikkonsa – ei niinkään siitä, että analyytikko olisi vietellyt hänet.
Aluksi Anaïs suhtautuu ajatukseen psykoanalyysistä skeptisesti ja tuomitsee sen väkinäiseksi tunteiden peukaloinniksi. Kun Anaïs sitten aloittaa ensimmäisen analyysinsä Allendyn kanssa, hän kirjoittaa siitä suureellisen toiveikkaaseen sävyyn. Hän kutsuu itseään astumaan ”tänne missä näkee että kohtaloa voi ohjata, ettei ole pakko alistua ensimmäiseen painumaan, joka on jäänyt lapsen herkkien tunteiden varaan” (Päiväkirja 1931–1934, s. 128–129). Samalla häntä pelottaa, että psykoanalyysi riisuu hänet liian paljaaksi ja pakottaa hänet luopumaan kaikista persoonallisuutensa koristeista.
Hetken ajan Anaïs kuvaa asioiden työstämiseen liittyvää aitoa psyykkistä ahdinkoa: ”Elämäntuska ei ole mitään verrattuna tämän pikkutarkan analyysin aiheuttamaan tuskaan” (Henry ja June, s. 126). Luottamuksen rakentuminen tohtoriin nostaa kuitenkin esiin hylätyksi tulemisen pelkoja ja etäännyttäviä strategioita niiden kanssa selviämiseksi. ”Olen varuillani ja odotan hänen sanovan jotain dogmaattista, kaavamaista. Haluan hänen sanovan, sillä jos hän sanoo, hän on taas vain yksi uusi mies, johon en voi turvautua, ja minun on edelleen voitettava itse itseni yksin, kuten ennenkin.” (Henry ja June, s. 111). Anaïs haluaa Allendyn epäonnistuvan. Hän haluaa taata itselleen tutun trauman – hylätyksi tulemisen ja onton yksinäisyyden.
Tympeä narsisti vai väärinymmärretty nero?
Päiväkirjan edetessä vastenmielisyyteni sen kirjoittajanääntä kohtaan kasvaa. Inhoan sitä, kuinka Anaïs harhailee kuvitteellisten suhteiden maastossa, elämä on pelkkää itsekeskeistä aistipyörrettä ja kaikki suhteet läpeensä seksualisoituja. Jenny Diski kirjoittaa, ettei Anaïsin päiväkirjoissa juuri mainita sotia, lamaa, holokaustia, vallankumousta: ”Ninin universumi, fiktion tapaan, päättyy hänen oman ihonsa muodostamaan rajaan, kuten hermopäätteet; ulkoinen ympäristö on olemassa vain sikäli kuin se stimuloi tai sanoittaa hänen oman yksityisen identiteetin tunteensa.”
Kirjoitan omaan päiväkirjaani: ”Ninin päiväkirjassa ei lopultakaan tapahdu yhtään mitään. Hän maalaa kuvaa älykkäästä ja taiteellisesta naisesta, kuin yrittäen vakuuttaa lähinnä itsensä, mutta ei tarjoa lukijalleen ainuttakaan originellia ajatusta, saati ajatusketjua, ei kerrassaan yhtäkään syytä pitää häntä intellektuellina.”
Diagnoosikategorioiden jälkikäteisestä soveltamisesta hahmoon, jonka tunnemme vain hänen kirjoituksistaan ja aikalaisten muisteluista, voi olla montaa mieltä. Yhtä kaikki, kyllästyttyäni Anaïsin itsekeskeiseen teatraalisuuteen alan selvittää, millaisia diagnooseja hänen ylleen on soviteltu. Angie A. Kehagia luonnehtii Ninin kirjoitusten pohjalta hänen täyttävän histrionisen eli huomionhakuisen persoonallisuushäiriön kriteerit kera rinnakkaisten narsististen ja rajatilaisten piirteiden. Michelle Morin-Bompart luonnehtii Anaïsia samalla diagnoosilla, mutta painottaen myös eroahdistusta ja perverssejä oireita. Lempeämmin voidaan Sandra Rehmen tapaan todeta, että Nin taisteli minuuden fragmentaation kanssa ja taiteessaan määritteli itsen kokonaisuuden tavalla, joka sallii useiden minän puolien harmonisen rinnakkaiselon. Paperin toiselta laidalta huutelee Kate Zambreno: Niniä syytetään persoonallisuushäiriöiseksi, kuten kaikkia kirjoittavia naisia. He ovat aina liian emotionaalisia, liian impulsiivisia, liian rajattomia.
Hermostun itselleni siitä, että ahdan Anaïsia tällaisiin seksistisiin kategorioihin. Mutta ehkä niin teki myös analyytikko Allende? Kenties hänkin ajatteli, että tuo nainen on kuin liköörikonvehti –houkutteleva päältä, mutta kun kuoren puree rikki, suuhun tulvahtaa halvan alkoholin makuinen ontto pettymys?
Viettelijä ja vietelty fiktion kerroksissa
Anaïs ymmärtää, että joiltain osin terapeutti näkee hänen lävitseen. Pelissä on nyt kaksi pelaajaa. ”Allendyn mielestä minä olen kehittänyt täysin keinotekoisen persoonallisuuden, kuin panssarin. Peitän itseni. Olen omaksunut viettelevän, rakastettavan ja iloisen käytöksen, ja sen taakse minä piiloudun.” (Henry ja June, s. 139). Mitä enemmän Allendy paljastaa tätä teatteria potilaalleen, sitä enemmän päiväkirjaan ilmestyy kuvausta etäisestä, teoreettisesta analyytikosta. Kun Anaïs saa analyysissä suorempaa palautetta kuin kykenee kestämään, hän etäännyttää Allendyä ja sanoutuu irti yhteistyösuhteesta: ”Allendy on jossain sisällä ja puhuu ylhäisistä, viileistä korkeuksistaan huokuen myötätuntoa ja selvänäköisyyttä” (Päiväkirja 1931–1934, s. 168).
Ensimmäisen analyysinsä aikaan Anaïs – ollessaan naimisissa pankkiiri Hugh Guilerin kanssa – oli jo aloittanut intensiivisen suhteensa kirjailija Henry Milleriin ja tämän June-vaimoon. Anaïs kiinnittyy vuorotellen ja samaan aikaan erilaisiin ihmisiin, joista suuri osa on kituvia ja erikoisia taiteilijasieluja; hän peilaa itseään heihin ja sitoo heidät osaksi traumojaan. Hän ei näytä pystyvän muodostamaan vastavuoroisia suhteita, joissa täytyy paljastaa oma haavoittuvuutensa, vaan pyörittää rinnakkaisia seksualisoituja ja egoaan palvelevia draamoja hengästyttävällä tahdilla. Suhteiden polttopisteessä on aina Anaïsin suuri rakkaus, kirjailija Henry Miller, ruokoton nero ja juoppo, johon verrattuna tohtori Allendy on kuiva ja eloton käppyrä. Lohduttoman teoreettinen Allendy kykenee kuitenkin tulemaan pisteeseen, jossa hän on ratkaissut loogisesti potilaansa mielen kaaoksen ja rakentanut mallin. Malli nousee loputtoman korkeana Anaïsin ja Allendyn väliin ja herättää potilaassa halun sotkea, leikkiä analyytikon tunteilla.
Analyytikon tempautuminen mukaan Anaïsin peliin rikkoo luottamuksen: hänen lävitseen ei sittenkään nähty täysin ja kokonaan. Draamatonta aluetta ei ole, kun terapeuttikin on vieteltävissä trauman ytimeen. Allendystä tulee Anaïsin rakastaja.
Seksuaalinen suhde terapeutin ja asiakkaan välillä ylittää kaikki sopivaisuuden säännöt, joiden rikkomisesta meidän aikamme moraali panee päävastuuseen terapeutin. Anaïsin päiväkirjassa äänessä ei kuitenkaan ole uhri vaan viettelijä. Esittäessään itsensä mestaripelurina Anaïs ei tunnu huomaavan, että muutkin saattavat pelata hänen kanssaan. Suhde analyytikkoon, joka ei kykene erottamaan hoidollista vastuutaan henkilökohtaisista intresseistään eikä suojelemaan potilastaan, painaa syvemmälle ne vauriot, joita Anaïs yritti analyysissä korjata. Morin-Bompart kirjoittaa, että Anaïs käänsi psykoanalyytikkoonsa Allendyyn isäänsä kohdistuvat insestiset fantasiat ja pisti ne toteen acting in -prosessissa, toistaen lapsuudessaan kokemansa insestin.
Mitä kieroutunutta analyysissä sitten tapahtuikin, ilmiö luotiin ensin yhdessä terapian tilanteessa, tietyssä ajassa ja paikassa, ja sen jälkeen toiseen kertaan Anaïsin kirjoittaessa siitä. Mikä analyysistä lopulta oli Anaïsin ja Allendyn jakamaa, yhdessä tiedostettua? Meillä ei ole mitään mahdollisuutta tietää, mitkä tapahtumat ovat tosia ja mitkä kirjallista sepitettä. Lukijalle välittyy tunne, että analyysin ja analyytikkoon solmitun seksuaalisen suhteen esitys palvelee myös kirjallisia ambitioita. On hyvä muistaa, että Anaïs työsti päiväkirjojaan useaan kertaan vuosien kuluessa. On myös esitetty, että hän on valehdellut ja liioitellut asioita siinä määrin, että päiväkirjoja voi lähestyä fiktiona.
Rakas päiväkirja: Psykoanalyysi, joka ei parantanut
Ehkä päiväkirjakin on analyytikon tapaan isän korvike: luotettava tukipylväs, kaiken kannattelija. Rakastajat vaihtuvat, päiväkirja pysyy. Lukijasta tulee psykoanalyytikko, joka pääsee äärettömän paljon pidemmälle kuin Allendy – tohtori ei koskaan saa lukeakseen Anaïsin päiväkirjaa, tuota pilkattua ja kadehdittua todellista uskottua, josta hän yrittää vieroittaa potilastaan. Anaïs kirjaa päiväkirjaansa usein muiden ihmisten huomautuksia siitä, että hänen pitäisi elää eikä kirjoittaa. Jenny Diskin mukaan useimmat Anaïsin tunteneet ihmiset olivat sitä mieltä, että päiväkirjat itsessään estivät häntä tulemasta ”oikeaksi” luovaksi kirjoittajaksi. On vaarallista, että nainen uskoutuu miehen ja naispuolisten ystävien ohi itse itselleen eikä tee kenestäkään toisesta todellista astiaansa. Siksi naisen päiväkirjan kirjoittaminen täytyy alentaa, tehdä lapselliseksi. Kuten Kate Zambreno lausuu: ”The disgust for Anaïs Nin is the disgust for the girls with their Livejournal.“
Päiväkirjaa saa lopulta lukea vain Otto Rank, Anaïsin toinen psykoanalyytikko, joka hetkellisesti nostetaan jumalaksi jalustalle. Hän tuntuu pystyvän ruokkimaan Anaïsin ihannetta itsestään paremmin kuin Allendy: Anaïs haluaa olla erilainen, moniulotteinen ja maailmaa nähnyt, mutta Allendyn kanssa hän oli vain ”tavallinen, yksinkertainen ja naiivi nainen” (Päiväkirja 1931–1934, s. 324). Myös Rankin kanssa Anaïsilla on suhde. Tässä suhteessa hän menee vielä pidemmälle: vuosien 1931–1934 päiväkirjan lopulla Anaïs alkaa opiskella itse analyytikoksi Rankin oppilaana. Tosielämässä Anaïs elättikin itsensä hetken aikaa analyytikkona New Yorkissa. Mikä täydellinen grande finale – tulla itse jumalaksi muille, koska ei onnistu tekemään omista terapeuteistaan jumalia eikä parantamaan itseään olemalla heidän jumalointinsa kohde.
Psykoanalyysi ei näytä kirkastavan mitään. Se vie Anaïsia syvemmälle häneen itseensä, paikkaan, jossa toisia ihmisiä ei ole olemassa. Se tarjoaa uuden näyttämön vanhojen tuttujen draamojen toistamiselle. Traumojensa tiedostaminen ei tuo onnea eikä vapautta, vaan ne kajastavat aina seuraavassa kaukaisessa, mahdottomassa rakkaudessa.
”Psykoanalyysi saa aikaan vain sen, että ihminen tiedostaa paremmin oman onnettomuutensa. Olen selkeämmin ja kauhistuttavammin tietoinen siitä, mihin olen menossa. Psykoanalyysi ei ole opettanut minua nauramaan. Istun täällä tänä iltana yhtä synkkänä kuin lapsena. Vain Henry, joka on elävin kaikista miehistä, kykenee tekemään minut autuaan onnelliseksi.” (Henry ja June, s. 237).
Lähteet:
- Diski, J. (1995). Oh, the Burden, the Anxiety, the Sacrifices. London Review of Books, 17(8). 20.4.1995. https://www.lrb.co.uk/the-paper/v17/n08/jenny-diski/oh-the-burden-the-anxiety-the-sacrifices
- Frangello, G. The Sunday Rumpus Interview: Kate Zambreno. 18.11.2012. The Rumpus. https://therumpus.net/2012/11/the-sunday-rumpus-interview-kate-zambreno/
- John-Steiner, V. (1989). From Life to Diary to Art in the Work of Anaïs Nin. Teoksessa Doris B. Wallace & Howard E. Gruber: Creative People at Work: Twelve Cognitive Case Studies, 209-225. New York: Oxford University Press.
- Kehagia, A. A. (2009). Anais Nin: A case study of personality disorder and creativity. Personality and Individual Differences, 46(8), 800-808. doi:10.1016/j.paid.2009.01.017
- Morin-Bompart, M. (2019). Anais Nin: An Incest Between a Father and a Daughter. American Journal of Psychiatry and Neuroscience, 7(3), 69-73. doi: 10.11648/j.ajpn.20190703.13
- Nin, A. (1977). Päiväkirja 1931-1934. Helsinki: Otava. Alkup. The Diary of Anaïs Nin, Volume One 1931-1934, suom. Raija Mattila.
- Nin, A. (1991). Henry ja June. Helsinki: WSOY. Alkup. Henry and June: From A Journal of Love: the Unexpurgated Diary of Anaïs Nin 1931–1932, suom. Leena Nivala.
- Pollitt, K. (1992). Sins of the Nins. The New York Times, 22.11.1992. https://www.nytimes.com/1992/11/22/books/sins-of-the-nins.html
- Rehme, S. The Multimedia of Our Unconscious Life: Anaïs Nin and the Synthesis of the Arts. PhD dissertation. Lontoo: University College London.
- The Anaïs Nin Foundation. https://theanaisninfoundation.org/bio
- Zambreno, K. (2012). Heroines (Semiotext(e) / Active Agents). Cambridge (MA): MIT Press.