Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Paluu vapauteen (nro 54), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 9 euron hintaan (ei postikuluja).
Kun huomattaviin mittoihin paisunutta runoteostrilogiaa on takana reilut viisisataa sivua, onnistuu teksti sanoittamaan jotakin olennaista omasta lukukokemuksestani: ”Nyt kun sivut ovat kääntyneet monta kertaa / on paljon hyvää sanottavaa.” Säepari sisältyy Jyri Vartiaisen Kootut runot -teossarjan ainakin tällä erää päättävään, vuonna 2024 ilmestyneeseen kolmososaan. Urakkahommana hoidetun kolmiosaisen lukurupeaman loppusuoralla ajatukseni tuntuvat käyvän yksiin tekstin itsevarman eetoksen kanssa: paljon runoja, vain vähän marisemisen aihetta.
Kootut runot I–III on kotimaisella runokentällä poikkeuksellinen julkaisu paitsi laajuutensa myös sisällöllisen epäyhtenäisyytensä näkökulmasta. Siinä, missä suomalaisen nykyrunouden aiemmat huomattavan laajat teoskokonaisuudet – esimerkiksi Harry Salmenniemen yli 300-sivuinen Yö ja lasi (2018) tai Jukka Vienon vielä tätäkin tuhdimpi Stockan kulma (2011) – perustelevat laajuuttaan korostamalla toimintaansa nimenomaan teoskokonaisuuksina, tuntuu Vartiaisen runoilmaisu pikemmin haraavan aktiivisesti kokonaisuusajattelun ajanmukaista hyvettä vastaan. Trilogian osien väliltä tai edes yksittäisten osien sisältä ei tahdo löytyä minkään sortin ilmaisua hallitsevia temaattisia mestarikoodeja.
Teossarjan otsikko on tässä suhteessa yhtä aikaa leikkisä ja koko lailla osuva. Koottujen runojen laitoksella viitataan yleensä uransa ehtoopuolelle ehtineen skribentin koko runotuotannon yksiin kansiin kokoavaan julkaisuun. Vartiaisen kohdalla kolmiosainen Kootut runot edustaa kuitenkin prosaistina debytoineen kirjoittajan ensi askelta runouden saralla. Vakiintunut julkaisutekninen ilmaus väännetään näin uuteen asentoon. Samalla huomio kiinnittyy kysymykseen runokokoelman ontologiasta: teoksellisten kaarien rakentelemisen sijaan Vartiaisen trilogian nimeämisratkaisu kutsuu lukemaan tekstejä ennemmin astetta hajanaisempana säejoukkona kuin jonkinlaiseen satunnaisotantaan perustuvana koontina.
Lähimmäs aihetason kehittelyä päästään teossarjan vuonna 2023 julkaistun keskimmäisen osan alkupuoliskolla, jossa runojen kuvasto viettää hetkittäin kohti sodan ja väkivallan sävyjä. Esimerkiksi historiaan virtaavan veren ja sienen muotoisen pilven kuvat toimivat yhtä kaikki nekin ennemmin osana yksittäisten runojen ilmaisullista tekstuuria kuin suoraan tekstin ulkopuolisen maailman ajankohtaisiin asioihin viittaavina täkyinä. Maailma ja sen asiat kaikuvat säkeissä, mutta Vartiaisen kirjoituksessa on silti kyse ensisijaisesti runoudesta ja runokielestä, runoilmaisun historiallisesti erityisen esteettisen vaikutusvoiman korostamisesta. Fokus on itse kirjoituksessa, ei esimerkiksi pölyisessä ajatuksessa kirjoituksesta alati puhetta esittävänä kielen toissijaisena olomuotona. Trilogian ensimmäisen osan viimeisille lehdille onkin painettu teksti, jossa runouden esihistoriaa lähestytään puheen ulottuvuuden ohella myös näönvaraisen viestinnän näkökulmasta: ”Kaiken hiljaisuuden jälkeen / puhe kuin suudelma. // — // Mene vain katsomaan niitä / luolaihminen piirteli kallioon / tunnelmia.”
Kootut runot I–III muotoutuu pääosin verraten suppeiden minävetoisten havaintojen ja huomioiden ympärille. Lyhytsäkeinen, pidättyvä säemuoto on yksi ainoita teossarjaan yhtenäisyyden vaikutelmaa synnyttävistä tehokeinoista. Teksteissä impressionistisesti sanaltava minä suodattaa havaintoja ja aistivaikutelmia runomuotoon, ja ilmaisu kääritään kauttaaltaan kuvalliseen huntuun. Kirjoitus operoi milloin puhtaasti ”sieluni kammareissa”, milloin taas erilaisiin yksikön toista ja kolmatta persoonaa puhutteleviin asentoihin vääntäytyvänä. Säkeiden perussävy tempoilee haudanvakavan apollonisen kontemplaation ja yllättävistä rinnastuksista kumpuavan viiston huumorin välillä. Raflaavammissa metaforissa on absurdia tenhoa: ”Sieluni avoauto / punainen ja / täynnä ilmaa.” Vakavammat tekstit taas toimivat monin paikoin kuin haikeina etydeinä, kuten tässä sarjan ensimmäisen osan upeassa runossa:
Niin minäkin
opin pitämään elokuusta, miten
puuskat
kuljettavat pisaroita, sillan
ylitse näen
kohdustaan ulos
tulevan hämärän, maa vaivuttaa
ihmisen kuin
korren ja
lapsuuden sienistä
kohoaa savua.
Aiheiden käsittelyyn ja kehittelyyn taipumaton pintaraapaisun poetiikka saa teostrilogiassa kirjaimellista sivustatukea esimerkiksi siinä, miten runot sanallistavat ajatuksia ja ajatteluprosessia. Teossarjan ensimmäisen osan viimeisillä lehdillä ”kuin kosteus / ajatus haihtuu”. Toisen osan alkumetreillä ”Minulle on tärkeää / ajatuksen sikiö.” Sarjan päättävässä osassa taas ”Ajatukset alkavat lepattaa, suomen kielen mätäs / tarjottimella.” Esimerkeissä painottuu käsitys ajatuksista runouden polttoaineena. Tämä on olennaista: Vartiaisen trilogia irtautuu sellaisista instrumentaalisista kieli-, runous- ja kirjallisuuskäsityksistä, joissa kirjoitukseen suhtaudutaan ensisijaisesti kommunikatiivisena, lukijalle ajatuksia välittävänä mediana.
Itse olen kriitikkona tavannut suhtautua varauksella ajatukseen runouden valjastamisesta esimerkiksi poliittisten tai yhteiskunnallisten näkemysten kielelliseksi keppihevoseksi. Onkin alati virvoittavaa lukea runoutta, joka suhtautuu vakavasti omaan runoluonteeseensa. Jos, kuten itse ajattelen, kaikkien runoteosten ainoa yhteinen, ennalta asetettu tehtävä on tavalla tai toisella palauttaa lukijan usko nimenomaan runouteen, onnistuu Vartiaisen teossarja runoutena ensiluokkaisesti. Koottujen runojen keskeinen ansio on, että se saa lukijansa ajattelemaan – puolustamaankin – runoutta ilman, että teoksissa kirjoitettaisiin varsinaisesti itse runoudesta.
Valtavan säemassan äärellä yksittäisiä tekstejä tai eheän teoskokonaisuuden kaltaisia keinotekoisia rakenteita olennaisemmaksi muodostuu impressioiden virta, runokuvien ja metaforien liki meditatiivinen jatkumo. Vartiaisen raukeasti aaltoileva kirjoitus synnyttää tilan, jossa motivaatio syiden, kontekstien ja merkitysten pohtimiselle lopahtaa. Itselleni tämä riittää mainiosti teostrilogian poikkeuksellisen laajuuden perusteluksi.
