Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Kuvittele itse! (nro 55–56), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 18 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Yhteiskunnallista ilmapiiriä voi monessakin Euroopan maassa kuvailla tulehtuneeksi tai myrkyttyneeksi: keskusteluyhteys eri ryhmien välillä on katkennut, leimakirveet lyövät kipinää. Polarisoituneiden keskustelujen näyttämöinä ovat viime vuosina olleet suuret yhteiskunnalliset kysymykset, kuten ilmasto-, pakolais- ja koronapolitiikka.
Saksalainen Allensbach-tutkimusinstituutti on toteuttanut vuodesta 1953 lähtien vuosittaisen kyselytutkimuksen, jossa selvitetään, miten kansalaiset kokevat ilmaisunvapauden tilan yhteiskunnassa. Uusimman tutkimuksen niin sanottu vapausindeksi (Freiheitsindex) oli vuonna 2023 kyselytutkimuksen historian heikoimmalla tasolla. Tutkimuksessa kysytään: ”Koetko, että Saksassa voi ilmaista poliittisen mielipiteensä vapaasti, vai onko parempi olla varovainen?” Vastaajista jopa 44 prosenttia vastaajista oli varovaisuuden kannalla. Vain 40 prosenttia vastaajista koki, että poliittisen mielipiteen voi ilmaista maassa vapaasti – tämä osuus oli 78 prosenttia vuonna 1990.
Mikä ilmapiirin on sairastuttanut?
Särö tapasi Berliinissä saksalaisen filosofin ja kirjailijan Michael Andrickin, joka esittää vuonna 2024 ilmestyneessä esseeteoksessaan Moraalivankila (Im Moralgefängnis, ei suom.), että ongelman taustalla on keskustelukulttuurissa vallitseva moralismi. Hänen mukaansa elämme moralismin hallinnon (”Regime des Moralismus”) aikakautta, jonka tuntomerkkejä ovat ihmisten molemminpuolinen stigmatisointi ja ulossulkeminen.
Andrick nojautuu ajattelussaan muiden muassa yhteiskuntafilosofi Hannah Arendtin, psykologian tutkija Mattias Desmetin sekä Immanuel Kantin ja Baruch Spinozan teorioihin.
Andrickin keskeisimpiä teesejä on, että kun moralistinen keskustelu syrjäyttää argumentaatioon perustuvan keskustelun, yhteiskunta jakautuu kahtia. Toinen puoli jätetään keskustelun ja päätöksenteon ulkopuolelle, toinen puoli päättää moraalisella itseoikeutuksellaan kaikkien asioista. Keskusteluyhteyksien katkettua ja vastavoimien hävitessä on Andrickin mukaan vaarana, että totalitaristiset virtaukset ottavat yhteiskunnan hiljalleen valtaansa.
Polarisoitumisen – toisin sanoen pelon ja epäluulon hallitseman moraalivankilan – syitä etsitään usein eri ryhmittymien jyrkistä mielipide-eroista ja sosiaalisen median näkemyksiä asenteitamme vahvistavista kuplista. Toisin sanoen: etsimme syytä itsemme ulkopuolelta. Lääke polarisoinnin lopettamiseen löytyy Andrickin mukaan paljon lähempää, nimittäin omasta toiminnastamme. Moraalivankila rakentuu, koska me kaikki osallistumme sen rakentamiseen.
Moraalivankilassa Andrick analysoi, mitä myrkyttynyt keskusteluilmapiiri itsessään ilmaisee kulttuuristamme, mitä se todistaa, miten sitä tulisi ymmärtää ja miten tilannetta voisi helpottaa.
Moralisointi on polarisointia
Aloitetaan peruskäsitteistä. Andrick määrittelee moralisoinnin ensinnäkin toimintana siten, että asiakeskustelu vedetään henkilökohtaiselle tasolle. Tämä koskee hänen mukaansa sekä yksilöiden välistä että yhteiskunnallisen tason keskustelua.
Toiseksi, vaikutustensa näkökulmasta, moralisointi tarkoittaa samaa kuin polarisointi.
Andrick kuvaa kommunikoinnin ongelmaa lääketieteen termein.
”Keskusteluilmapiirin myrkyttyminen johtuu kuvaannollisesti moralismin kulttuurisen viruksen, moraliinin, aiheuttamasta kommunikointikanavien infektoitumisesta. Viruksen variantista riippuen se joko sekoittaa tai manipuloi kulttuurimme käsitteistöä. Moraliini itää kommunikointikanavissamme, joista se pyrkii leviämään seuraavaan isäntään ja sairastuttamaan vähitellen koko yhteiskunnan.”
Esimerkkinä moraliinitartunnasta voidaan kuvitella seuraava tilanne: eri ammattialojen edustajat – tai vaikka yksi perhe – kokoontuu saman pöydän ympärille keskustellakseen energiapolitiikasta. Keskustelijoista yksi ehdottaa, että selvitetään uuden ydinvoimalan rakentamisen haitat ja hyödyt kaikkine näkökulmineen, jolloin toinen keskeyttää hänet sanomalla: ”Sinulle siis tulevien sukupolvien säteilysairaudet ovat yhdentekeviä!” Täten asiapitoisesta keskustelusta tulee henkilökohtainen, ja hyökkäyksen kohteeksi joutunut osapuoli vetäytyy puolustusasemiin. Keskustelun tunnelma muuttuu välittömästi moralistiseksi ja osallistujat jakautuvat kahteen vastakkaiseen leiriin, eli tilanne polarisoituu.
Kommunikointia tulee tarkastella muunakin kuin viestin lähettämisenä ja vastaanottamisena. Hajottavaa polarisaatiota kuitenkaan ei Andrickin mukaan aiheuta erimielisyys itsessään, vaan osallistujien oletus siitä, että kommunikoinnin tavoitteena on samanmielisyys. Polarisaatio syntyy tavasta, jolla mielipide-eroihin suhtaudutaan: moralisoinnista.
Andrick kirjoittaa Moraalivankilassa, että keskustelussa – ja varsinkin pieleen menneen keskustelun jälkipuinnissa – on tärkeää tunnistaa sisällöllisen ja arvottavan kommunikoinnin ero. Kun argumenttiin tai toteamukseen sisällytetään arvottava viesti, lipsahdetaan helposti moralisoinnin puolelle – ja uusi kriisi odottaa jo ovella. Tarkkaa rajaa arvottavan ja ei-arvottavan kielen välillä ei ole, mutta keskittymällä harmaalla vyöhykkeellä sanavalintoihimme ja tunnistamalla valintojemme motiiveja voimme kehittyä keskustelijana ja siten vaikuttaa ilmapiiriin rakentavasti.
Särön haastattelussa Andrick kertoo tarkemmin, miten tämä voisi esimerkiksi tapahtua:
”Kun keskustelet kriittisestä aiheesta eri mieltä olevan henkilön kanssa, voit valita kahden eri toimintatavan välillä: joko pyrit vakuuttamaan hänet näkemyksesi totuudenmukaisuudesta – tai ilmaiset näkemyksesi suoraselkäisesti, ystävällisesti ja selkeästi, olet hetken hiljaa ja kysyt sitten, miten hän näkee nämä asiat”, Andrick kuvaa. ”Pohtiessasi vaihtoehtoja selvitä itsellesi, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, kumman näistä tavoista valitset. Mikä aiheuttaa sinussa sen, että pyrit vakuuttamaan toisen ihmisen oikeassaolemisestasi?”
”Vakuuttaminen on kärjistämistä, henkilökohtaistamista, dramatisoimista, toistamista. Se on yritys päihittää toinen. Mutta jos oma tulkintasi aiheesta pitää paikkansa, tulet ehkä huomaamaan, että toisen vakuuttamiseen ei ole perusteita.”
”Suosittelen vaikeisiin debatteihin kaksoisviestintää: oman näkemyksen selkeää esiintuomista samalla ilmaisten sitä, että ei arvota vastapuoltaan hänen näkemystensä perusteella. Esittäessäsi asiaasi tee toiselle selväksi, että et anna näkemyserojen pilata ystävyys-, työ- tai muuta suhdetta. Ilmaise, että poliittinen näkemys ei ole yhtä kuin luonteesi tai hänen luonteensa. Mutta jos sanot, että tämä tai tuo on tieteellinen totuus, eikä asiaa tarvitse enempää tutkia, harjoitat valtaa ja koetat pakottaa toista johonkin. Jos tuo toinen puolestaan sanoo sinulle, että on olemassa vain yksi oikea käyttäytymisnormi, jota on noudatettava kuoleman uhalla – silloinkin on kyse vallankäytöstä.”
Jakautuminen prosessina ja tilana
Yhteiskunta, jossa käydään vuoropuhelua polarisoivista aiheista, on toimiva yhteiskunta. Riitely kuuluu demokratiaan. Mielipide-erot ovat demokratian edellytys, eivät uhka.
Halkeilevassa ja hajoavassa yhteiskunnassa ihmiset puolestaan jaotellaan hyviin ja pahoihin; yhteiskunnalliseen toimintaan osallistuviin ja syrjäytettäviin.
Suomen kielessä vakiintuneille yhteiskunnalliselle polarisaatiolle ja vastakkainasettelulle on saksan kielessä vivahteikkaita omatekoisia vastineita. Vastakkainasettelun edistämistä kuvaava saksankielinen verbi spalten tarkoittaa halkaista, halkoa tai pilkkoa. Substantiivi Die Spaltung puolestaan tarkoittaa jakautumista, hajaannusta, halkaisemista tai hajottamista. Toimijaa kuvaavaa Der Spalter tai die Spalterin -nimitystä on puolestaan käytetty esimerkiksi DDR:ssä halventavassa merkityksessä hajaannuksen aiheuttaja.
Andrickin filosofian ytimessä on huomio siitä, että Spaltung tarkoittaa sekä halkaisemista että kahtiajakautuneisuutta. Toisin sanoen: sekä prosessia että sen lopputulosta, olotilaa. Nämä kaksi ulottuvuutta on tärkeää erottaa toisistaan.
”Siellä, missä vastakkainasettelua ilmenee, on siis myös joku tai jokin, joka sitä aiheuttaa”, sanoo Andrick.
Kun puhumme polarisaatiosta staattisena tilana, vastuusta on helppo vetäytyä ja sysätä se muille. Kun taas puhumme polarisaatiosta prosessina, voimme todeta myös oman vastuumme. Pääsemme ”syvästi jakautuneen” tai ”polarisoituneen” ilmapiirin kauhistelusta paljon pidemmälle.
Andrickin mukaan jokainen meistä – eivät siis ainoastaan niin sanotut ääripäät – osallistuu moralismiin ja vastakkainasettelun muodostamiseen, ja jokaisella meistä on mahdollisuus myös vähentää vastakkainasettelua.
”Jotta moralismia voitaisiin kitkeä, on tärkeää tunnistaa moraalin ja moralismin ero”, Andrick toteaa.
”Jos voimme vastata arvomaailmaa koskevassa kysymyksessä siihen, hyväksymmekö faktisesti tietyn teon – vaikka abortin – kysymys on moraalista, eli periaatteestamme, jonka mukaan arvioimme yhteisöllisiä, poliittisia ja omia asioitamme. Periaate, prinsiippi, juontuu latinan sanasta principium, joka tarkoittaa alkua, syntyä tai perustetta. Moraaliset käsityksemme, olkoot ne pohdittuja ja kirkkaita tai sumeita ja hataria, muodostavat arviointimme lähtökohdan. Moraali ei nojaudu lakiin, vaan päinvastoin: se muodostaa mitta-asteikon, jonka mukaan arvioimme lakien oikeudenmukaisuutta.”
”Moralismi muodostuu, kun moraali sekoitetaan asiankuulumattomaan yhteyteen. Tässä sekoituksessa kysymyksenasettelut ja tosiasiat muuttuvat muotoaan ja johtavat keskustelua harhaan.”
Julkisen leimaamisen voima
”Moralisoiva ja demagoginen toiminta on petos valistusajan johtoajatusta vastaan, jonka mukaan argumentti ja sitä lausuva henkilö on nähtävä toisistaan erillisinä”, Andrick sanoo.
”Kun moralisointi on julkista, esimerkiksi poliitikon tai toimittajan taholta esitettyä, vaikkapa määrittelemällä, että tällä tavalla toimivat ihmiset ovat järkeviä ja toisella tavalla toimivat ihmiset ovat vahingollisia, diskurssi muuttuu sellaiseksi, että ihmiset sanomisillaan koettavat vain päästä turvaan ja selviytyä. Seuraukset ovat erittäin negatiivisia. Silloin irrottaudutaan demokratiasta.”
Poliitikkojen ja toimittajien käyttämiin julkisiin vaiennusmenetelmiin kuuluvat ihmisten leimaaminen x-myönteisiksi, x:n kieltäjiksi, x-kriittisiksi, x-ismin edustajiksi tai ”kiistanalaisiksi”, Andrick luettelee. ”Keinoja on monia: Leimoja lyödään kohteeseen systemaattisesti jo ennen kuin hän on ehtinyt argumentoida loppuun. Kaksinkertaista leimaamista on esimerkiksi väite, että x-kriittiset (leima) aiheuttivat (ovat syyllisiä) sitä ja tätä vahinkoa. Varsin tehokasta leimaamista on myös näennäisen tasapuolisuuden luominen: tuodaan esiin kahden eri näkökulman edustajat, mutta ’väärän’ näkemyksen edustaja asetetaan syytetyn penkille ja hänen sanomisensa kehystetään esimerkiksi suggestiivisilla adjektiiveilla tai vihjauksilla.”
”Kun yhteiskunnallisella tasolla ilmaan heitetyt vihjaukset jäävät käsittelemättöminä ilmaan roikkumaan, käynnistyy sosiaalinen hajoaminen”, Andrick kirjoittaa.
”Toimittajien etiikkaan kuuluu, että he eivät anna ulkopuolisten tahojen intressien vaikuttaa työhönsä”, hän toteaa. ”Mutta demokraattisessa valtiossa, joka ei ole poliisivaltio, valta tarkoittaa samaa kuin yleinen mielipide. Siksi toimittajiin kohdistuu valtava paine. Tämä on sanottava ääneen.”
Andrick itse saa toimeentulonsa liike-elämästä. ”Kirjoittamisesta riippumattomat tulot antavat minulle vapauden kirjoittaa mitä haluan”, hän sanoo. Valtavirrasta poikkeaminen tuo Andrickin tapauksessa tosin myös vaikutusvaltaa ja tuloja: bestselleriksi yltänyt Moraalivankila on myynyt jo yli 10 000 kappaletta, ja hänen suosituimmilla YouTube-haastatteluillaan on satojatuhansia katselukertoja.
Stressi aiheuttaa viholliskuvia
Andrickin mukaan meissä jokaisessa asuu pieni moralisti, joka pääsee esiin stressin ja pelon vaikutuksesta.
Kun pelkäämme leimatuksi tulemista, koemme vetoa hakeutua vahvemmaksi kokemamme osapuolen leiriin, jopa vastoin tieteellistä tai aitoa moraalista eetostamme. ”Ulossulkemisen pelossa muutumme vainoharhaisiksi, mikä vaikeuttaa keskustelua entisestään”, Andrick sanoo.
Korona-aika jasen käsittelytapa saavat Moraalivankilassa runsaasti huomiota.
”Koronakriisi on ollut viime vuosien kriiseistä erikoisin ja läpitunkevin”, Andrick kirjoittaa. ”Erikoisin siksi, että sen aiheuttama pelko oli samalla abstraktia (Angst) että konkreettisoitunutta (Furcht). Virus itsessään on konkreettinen riskitekijä, jota tuli vältellä, mutta koska se teoriassa vaani kaikkialla – lapsissa, vanhuksissa, pinnoilla, ilmassa – eikä sen kohtaamista voinut varmuudella välttää, taudinpelko muuttui samalla abstraktiksi ja epämääräiseksi, ja siten myös neuroosien ja muiden mielenterveysongelmien hedelmälliseksi kasvualustaksi.”
”Läpitunkevin koronakriisi oli siksi, että se työntyi jokaisen arkeen rajoitusten ja määräysten muodossa sekä ihmissuhteiden muuttumisen myötä. Kriisin yhteiskuntaa, ystäväpiirejä ja perheitä jakava vaikutus johtui näkemyserojen muodostumisesta. Yksille virus ja sen aiheuttama tauti olivat suurin uhka, toisille pelon kohteena oli yhteiskunnan muuttuminen totalitaristiseksi.”
Koronatoimenpiteitä puolustavia ja niitä vastustavia – eli tautia tai vaihtoehtoisesti diktatuuria pelkääviä – yhdisti siis Saksassa sama asia: ylivoimaiseksi kasvava hahmoton pelko (saksaksi Angst). Kehityskulkujen spekulointi kummallakin johti pahimmillaan painajaismaisiin kuvitelmiin ja paniikkiin. Tappavan, missä tahansa väijyvän taudin kohtaamisen pelko kasvoi yhdellä puolella, toisella puolella kasvoi järjettömäksi koetun ihmisten toisistaan eristämisen ja valvontakoneiston yltymisen, ja näistä kumpuava epämääräinen totalitarismin pelko.
Hahmottomat pelot yltyivät suoranaiseksi kauhuksi, joka kanavoitui mihin tahansa konkretisoituvaan viholliskuvaan. Yhdellä puolella viholliskuvaksi muodostuivat rokottamattomat ihmiset, toisella puolella poliitikot, media ja viranomaiset. Tämä kanavoituminen aktivoi ihmisiä taistelemaan ”hyvän” puolesta ”pahaa” vastaan.
”Se, mitä pragmaattisessa innokkuudessamme sitten teimme tai sanoimme niin sanotuille vihollisillemme, tapahtui hyvissä aikeissa, koska olimme vakuuttuneita oikeassa olemisestamme. Pelon kohteen hahmottumisena koettu prosessi vapautti energiaa, jota myös käytimme toisiamme vastaan”, Andrik sanoo.
Andrick painottaa, että kriisin aikana ihminen toimii hätätilaeetoksen vallassa, jolloin kommunikointi ja ajattelu on kömpelöä ja hätiköityä. Kun koemme, että meillä on elämän ja kuoleman kysymyksissä moraalisen näytön paikka, kykenemme kauneimpiin ja kauheimpiin tekoihimme.
Psykologi Seymour Epsteiniin nojautuen Andrick toteaa, että psyykkisen terveyden kannalta välttämättömiä olosuhteita ovat turvallinen ihmissuhde (erityisesti muttei ainoastaan lapsena) sekä autonomia, eli yksilön mahdollisuus toimia omista lähtökohdistaan ja tehdä päätökset itsenäisesti, aidoista vaihtoehdoista. Lisäksi tarvitsemme aistillisia kokemuksia ja sosiaalista kommunikointia.
Korona-aikana näistä välttämättömyyksistä koettiin ennenkokematonta puutetta – toki vaihdellen valtioiden sulkutoimien mukaan.
”Kun meille julistetaan uutta uhkakuvaa joka kanavalta, elimistö kehittää pelastautumisohjelman, stressin. Se on tehokas, ongelmakenttää yksinkertaistava ja näköalaa kaventava tapa valmistautua taisteluun, pakenemiseen tai näyttelemään kuollutta. Stressi heikentää empatiakykyä ja sumentaa kielentajua, ja väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa. Tyhmät ja ilkeät puolemme korostuvat. Juuri näin kävi korona-ajan keskusteluissa. Paineessa, johon kaikki tasapuolisesti joutuivat, oli normaalia vaikeampaa hillitä sanojaan ja harkita tekojaan. Annoimme kanssaihmisille aiempaa parempia syitä vihata meitä.”
”Koronakriisin aikana arkeemme tunkeutui sääntöjä ja moraalisia velvoitteita ennennäkemättömällä tahdilla, ja kuin taikaiskusta meistä jokainen oli moraalisessa vastuussa toistemme elämästä ja kuolemasta. Kauhistuttavaksi tunnelma muuttui myös heille, jotka kokivat koronarokotteen riskinä ja joutuivat punnitsemaan rokotteen ja yhteiskunnasta poissulkemisen, kuten työpaikalta irtisanotuksi tulemisen välillä”, kirjoittaa Andrick.
Faktojen olemus
Andrickin mukaan nykyään on vallalla mustavalkoinen ja epätieteellinen tietoteoria, jossa jokaiseen kysymykseen on olemassa vain yksi oikea vastaus. Muut vastaukset ovat tämän epistemologian mukaan esimerkiksi disinformaatiota tai salaliittoteorioita, kun taas faktat ovat ikuisia ja näkökulmasta riippumattomia, toisin sanoen totuuksia. Näitä totuuksia puolustavat verkossa niin sanotut riippumattomat faktantarkistajat.
”Niillä, joilla on totuus käsissään, on oikeus tehdä kaikkia ihmisiä koskevia päätöksiä. Muut ihmiset voidaan sulkea keskustelun ulkopuolelle”, Andrick kuvaa.
Andrickin mielestä faktantarkistuksessa ei niinkään ole kyse väärän tiedon torjumisesta, vaan jostakin muusta. Hän avaa faktojen olemusta kirjassaan seuraavasti:
Termin fakta taustalla vaikuttaa faktori, eli tekijä. Faktan muodostumiseen vaikuttaa useampi tekijä, joista yksi on olosuhde. Olosuhde on tosiasiallinen tai sellaiseksi väitetty asianlaita, tapahtuma tai tilanne. Se voi olla esimerkiksi tieteellinen tutkimus tai esineen siirtyminen omistajalta toiselle. Olosuhde, faktori numero yksi, muodostaa diskurssin, jossa asiaa käsitellään.
Käsittelyn lopputulos on määritelmä. Se muodostaa faktorin numero kaksi. Olosuhdetta koskeva määritelmä on sekin tosiasiallinen tai sellaiseksi väitetty. Määritelmä tutkimuksesta voi olla ”tieteellinen läpimurto” ja esineen siirtyminen omistajalta toiselle ”rikos”. Määritelmä siitä, mikä on tieteellinen läpimurto tai rikos, voi perustua huolellisesti pohjustettuun ja objektiivisuuteen pyrkivään arvioon, tai kenties tarkoitushakuiseen tulkintaan.
Nämä kaksi tekijää yhdessä – olosuhde ja sitä koskeva määritelmä – muodostavat faktan.
Mikäli käsitys vallinneesta olosuhteesta tai sitä koskeva tulkinta muuttuu, muuttuu myös fakta. ”Faktat eivät siis ole asioita, jotka vain ikään kuin löydetään ja sitten todetaan lopullisiksi totuuksiksi”, kirjoittaa Andrick.
Faktat voivat olla oikeassa tai väärässä, mutta joka tapauksessa ne esittävät todellisuutta koskevan väittämän. Ne väittävät, että tämä ilmiö, tämä tapahtuma, tämä tilanne tai tämä esine on sitä tai tätä.
Andrick tiivistää käsityksensä faktasta seuraavasti: Fakta on tietyssä diskurssissa paikkansapitäväksi väitetty arvio kohteestaan.
Esitettyä faktaa voidaan siis hänen mukaansa kritisoida kahdesta suunnasta: todistamalla lähtöasetelma vääräksi tai todistamalla sitä koskeva arvio vääräksi. Se, että Saksa hyökkäsi ensimmäisen maailmansodan aikana Belgiaan, on esimerkki kiistattomasta faktasta. Väitteen kohde (saksalaisten joukkojen marssiminen Belgiaan) on monin tavoin luotettavasti dokumentoitu, ja kohdetta koskeva arvio (hyökkäys) on sisällöllisesti johdettavissa Saksan 4.8.1914 esittämästä sodanjulistuksesta.
Historiaa tuntevat tietävät, että on käyty lukuisia muita sotia, jotka määritellään tulkitsijasta riippuen joko vapaussodaksi tai hyökkäyssodaksi. Samaan tapaan tietty ihminen voi olla yhdelle journalistille vihanlietsoja, toiselle vapaustaistelija. Näissä tapauksissa faktoina esitetyt väitteet ovat siis kiistanalaisempia.
”Vallankäytön toteutumisen hetki on se, kun jokin ilmiö nimetään”, sanoo Andrick. ”Ja vallankäyttäjä on se taho, jonka antama määritelmä lyö itsensä läpi. Kun johtava media julistaa, että tämä tilanne on sitä ja tätä – esimerkiksi puolustussota tai sosiaalipoliittinen skandaali – voimme olettaa, että naapurimmekin on kuullut saman tulkinnan ja uskoo sen.”
”Erilaisen tulkinnan esittäjä joutuu siten puolustusasemaan. Koska harvat meistä ovat riskejä ottavia sankareita, taivumme todennäköisesti enemmistön näkemykseen – tai siihen, minkä luulemme sen olevan. Johtavan median näkemys ankkuroituu yhteiskuntaan näin yhä lujemmin. Mielipideilmaston luominen sellaiseksi, että vain yksi johtotarina lyö läpi ja muut näkemykset voidaan leimata esimerkiksi tiedevastaisiksi tai sivuuttaa järjettöminä, on diskursiivista väkivaltaa. Paras ase tätä väkivaltaa vastaan on nauraa sille ääneen, kuten minä teen kirjassani”, sanoo Andrick.
Totalitarismin uhka
Korona-ajan alussa verkossa kiersi huhu, jonka mukaan rokottamattomia aletaan pian savustaa yhteiskunnan reunamille. Faktantarkistajat luokittelivat huhun salaliittoteoriaksi. Puolisentoista vuotta myöhemmin – faktantarkistajien luoman moraalisen diskurssin myötävaikutuksella – rokottamattomia alettiin eristää yhteiskunnasta. Heitä irtisanottiin työpaikoiltaan ja estettiin tulemasta kauppakeskuksiin. Ruokakauppojenkin ovien sulkeminen ”umpilisäkkeiltä”, ”loisilta”, ”syöpäläisiltä” ja ”epäihmisiltä”, jollaisiksi valtion tv-kanavien viihdetaiteilijat ja eräät poliitikot rokottamattomia kutsuivat, oli harkinnassa. Toisinajattelijoiden halveksunnalla miljoonayleisön edessä ei ollut juridisia seurauksia, koska ilmapiiri ei kritiikkiä sallinut: kyse oli hyvän taistelusta pahaa vastaan.
Michael Andrick on verrannut korona-ajan poliittisia toimia historian totalitaristisiin hallintoihin. ”Otan mielelläni vastaan perusteluja, jotka osoittavat vertauksen turhaksi”, hän toteaa.
Natsiajan vainojen ja joukkotuhojen rinnastaminen tai vertaileminen toisiin yhteiskunnallisiin tapahtumiin on Saksassa tabu ja voi rikkoa lakiakin, mikäli vertaus tai rinnastus antaa ymmärtää, että puhuja väheksyy natsiajan tapahtumia. Vertaileminen ei kuitenkaan ole asioiden esittämistä yhdenvertaisina. ”Vertailu ja rinnastukset kuuluvat rakenteellisesti kielelliseen ajatteluun, joten niitä ei voi kieltää”, toteaa Andrick.
”Onko mahdollista, että historiaansa ahkerasti työstävä Saksa on paradoksaalisesti muuttunut sokeaksi virtauksille, jotka johtavat natsiajalta ja muista totalitarisista järjestelmistä tuttuun syrjimispolitiikkaan? Jos näin on, kyse on ilmiöstä, jota psykologiassa kutsutaan projisoinniksi. Vastapuolta syyllistetään ominaisuuksista, jotka löytyvät itsestä”, tiivistää Andrick viitaten Saksan hallituksen ja hallitukselle suopean median edelleen vallitsevaan käytäntöön luokitella koronapolitiikan vastustajat ja toisinajattelijat lähtökohtaisesti äärioikeistolaisiksi.
”Nyky-Saksa ei ole totalitaristinen valtio, mutta se on korruptoitunut puoluekartellivaltio, jonka suuntaus on totalitaristinen. Oikeistopopulistisen ja osin äärioikeistolaisen AfD:n nousu yhdeksi Saksan suurimmista puolueista johtuu ainakin osittain siitä, että se käsittelee aiheita, jotka muille puolueille ovat tabuja – ei siitä, että ihmiset olisivat muuttumassa äärioikeistolaisiksi yhdessä yössä.”
”Yksipuolisten totuuksien lisääntyvä valta muistuttaa minua siitä, mitä vanhempani ovat kertoneet DDR:n ajoilta: ihmiset ilmaisevat itseään julkisesti yhä useammin siksi, että turvaisivat paikkansa yhteisössä tai että eivät joutuisi ulossuljetuiksi – eivätkä siksi, että haluaisivat osallistua yhteiseen päätöksentekoon. Tasavallassa ei kuulu olla etuoikeutettuja, kuten jonkinlaista moraalista sisäpiiriä, joka sanelee muille, mitä saa sanoa ja mitä ei, tai kuka saa sanoa, tai miten saa sanoa – sikäli kun kyse ei ole laittomuuksista, kunnianloukkauksesta, holokaustin kieltämisestä tai vastaavasta. Tasavallassa kaikki ovat oikeutettuja neuvottelemaan heitä koskevista asioista.”
”Moralismi on tietoista tasavallan ja demokratian lopettamista. Julkinen moralismi on demagogiaa: siinä annetaan julkisesti ohjeita, keitä ja miten tiettyjä ihmisiä kuuluu sivuuttaa yhteisestä päätöksenteosta. Se on kiihottamista kansanryhmää vastaan. Tie retorisesta merkitsemisestä on jatkumo fyysiseen hävittämiseen, sen tiedämme historiasta. Jos politiikassa on kyse ’totuuden’ läpiviemisestä, ei tarvita enää kompromisseja”, sanoo Andrick.
”Kirjaani lukeneet ihmiset ehkä voivat päätellä, että nykyinen suunta on vaarallinen, ja toivoisin, että he sanoisivat tämän myös ääneen. Totalitarismin kehittymisen asteittaiset muutokset näkyvät ensin kulttuurin eli käyttäytymymisnormiston muutoksina, seuraavaksi juridisina muutoksina, sitten valvontaa edistävän teknologisen infrastruktuurin kehittämisenä, esimerkkinä vaikka digitaalinen keskuspankkiraha. Nämä kaikki vaiheet ovat jo tunnistettavissa Saksassa ja muissa maissa, jotka pitävät itseään avoimina yhteiskuntina ja demokratioina.”
Lokakuussa 2022 tehty lakimuutos epämääräisine muotoiluineen mahdollistaa periaatteessa sen, että tiettyjä perusteltujakin näkemyksiä määritellään kiihottamiseksi kansanryhmää vastaan, kirjoittaa Andrick. Kriminalisoimalla muiden kuin ”oikeamielisen koalition” näkemykset voidaan siis tukahduttaa moniäänisiä, narratiiveja kyseenalaistavia, demokratiaan kuuluvia keskusteluja.
Kuuntelemalla eteenpäin
Mielenterveysongelmat, erityisesti lasten ja nuorten, ovat yleistyneet Saksassa viimeisten vuosikymmenten aikana nousten koronavuosina huippuunsa.
”Useilla poliitikoilla ja kansainvälisillä toimijoilla on osuutensa takavuosien kriisien synnyttämisessä, osittain jopa rikosoikeudellisessa mielessä”, toteaa Andrick. ”Kriisin selvittämisessä meitä ei kuitenkaan auta tieto siitä, kuka on syyllinen mihinkin, ellemme itse kukin selvitä, millä tavalla olemme olleet osallisia polarisoinnin edistäjänä ja keskustelun tyrehdyttäjänä, hän jatkaa. Syyllisen osapuolen jäljittäminen ja nimeäminen auttaa meitä hahmottamaan oikeudentajuamme ja kenties todistamaan itsellemme syyttömyytemme, mutta ääneen lausuttu tuomarointi johtaisi sittenkin vain seuraavaan konfliktiin.”
Mikä sitten on moraalimyrkytyksen vastalääke? Kunnioitus, vastaa Andrick. Muutos parempaan alkaa, ehkä kliseisesti, toistemme kunnioittamisesta ja kuuntelemisesta.
”Kunnioittaminen ei ole sitä, että löydämme vastapuolesta niitä ominaisuuksia jotka tekevät hänestä arvostettavan. Kunnioittaminen on toisen huomioon ottamista. Kunnioittaminen ei tapahdu itsestään eikä sitä voi odottaa ensiksi muilta, vaan on korjattava ensin oma asenne. Sanoilla ja teoilla ei ole – rikollista toimintaa lukuunottamatta – merkitystä toisen kunnioittamisen kannalta. Tasavallassa eläminen tarkoittaa tasavertaisuutta, eli sitä, ettei kukaan, varsinkaan valtio ja sitä edustava media, saa työntää ketään keskustelusta sivuun.”
”Moraalivankilasta pääsee pois, kun sen tunnistaa itsetehdyksi, ja kun ymmärrämme polarisoivan toiminnan olemuksen ja mekanismin. Moralismin yhteiskuntaa sairastuttava vaikutus on jokaisen yksilön vastuulla. Tervehtyminen alkaa, kun palautamme tilan myös ei-toivotuille näkemyksille. Häiriintyneillä, vihaisilla ja vastenmielisilläkin kannanotoilla on oikeus tulla kuulluiksi yhteiskunnassa. Ajatus, joka tänään kuulostaa järjettömältä, voi jonain päivänä osoittautua rakentavaksi.”
”Jos olet eri mieltä asioista, älä vaikene, vaan ilmaise oma mielipiteesi, mutta siten, ettet yritä käännyttää toista puolellesi”, Andrick kehottaa. ”Ei ole mitään syytä siihen, että erimielisten ystävysten tai sukulaisten kokoontuessa ilmapiiri täytetään tyhjällä höpinällä. Ongelma ei ole erilaisten näkemysten kohtaaminen vaan se, että kohtaamista vältellään.”
Entä suuret, hajottavat, miltei parantumattomat kriisit, kuten koronakriisi? Itseään ruokkivan yhteisöllisen ja poliittisen sekasorron pysäyttäminen, jälkien siivoaminen ja yhteyksien palauttaminen alkaa Andrickin mukaan siitä, että etsimme kriisin lähtöpisteen, jonka kaikki osapuolet kokivat suurinpiirtein samanlaisena. Kokemus, jonka ensin jaoimme ja joka edetessään sitten jakoi meidät, on palautettava yhteisesti juuritasolla mieleemme. Sitten on aloitettava uusi keskustelu. Yhden riita-aiheen juurien selvittäminen edesauttaa myös muiden konfliktien osapuolten sillanrakentelua.
Polarisoituneen konfliktin selvittämisen suurimpia haasteita on se, että selvitystyöhön pyrkivä osapuoli nähdään – useimmiten perustellusti – puolueellisena. Miten edetä, jotta silta saadaan rakennettua? ”Esittämällä kysymyksiä ja kuuntelemalla vastauksia”, sanoo Andrick. ”Vuoropuhelu alkaa siitä, kun oikeassaolemisen tarve vaihdetaan ymmärtämisen tarpeeseen.”
”Polarisoinnin juuria ja myrkyttyneen tunnelman selvittämisessä meitä auttaa myös sen tosiasian näkeminen ja hyväksyminen, että jokainen meistä reagoi stressiin ja pelkoon hieman eri tavalla kuin muut. Vallitsevien olosuhteiden ohessa persoonallisuutemme vaikuttaa vahvasti siihen, minkäluontoisia harkitsemattomuuksia päästämme suustamme tai mitä nimenomaisia tekoja toteutamme ja millä tavalla. Kun lähdemme korjaamaan hajonnutta kulttuuriamme, itse kunkin luonteenpiirteillä on taas kysyntää, mutta käänteiseen suuntaan.”
Andrick painottaa, että konfliktia selvittäessämme meidän tulee pyrkiä ymmärrykseen, ei niinkään sovintoon.
”Sovintoon päästään vain silloin, kun toinen osapuoli tai molemmat myöntävät syyllisyytensä. Sovintoon pääseminen edellyttää myös sitä, että väärinkohdeltu edes haluaa antaa anteeksi. Vuoropuhelu voi johtaa ymmärrykseen. Ymmärrys voi johtaa sovinnon rajamaille. Mutta sovintoon pääsyä ei voi ennustaa eikä sitä voida edellyttää.”
”On ymmärrettävä, että konfliktiemme taustalla vaikuttavat muutkin tekijät kuin ihmisten pahantahtoisuus”, Andrick kiteyttää.
On siis ilmaistava näkemyksensä rohkeasti, kunnioitettava muita ja pyrittävä ymmärtämään toista osapuolta. Samalla on kuitenkin pysyttävä kriittisenä ja valppaana vallankäyttäjien suuntaan, eikö niin?
”Useimmat kirjailijat, toimittajat tai muut älymystön edustajat ovat älymystöä vain näennäisesti – he eivät kritisoi valtarakenteita, koska he haluavat itse hyötyä niistä”, toteaa Andrick.
”Julkista valtaa käyttävän ihmisen kuuluu työssään tarkkailla psyykettään niin tarkasti ja avoimesti, että kykenee jokaisena hetkenä tunnistamaan motiivinsa ja analysoimaan niitä. Hänen ei tarvitse tietää kaikkea, mutta hänen on tiedostettava periaatteet, joiden mukaan ilmiöt maailmassa tapahtuvat. Kun hän tunnistaa ne, hän voi myös tarkistaa ajattelunsa suuntaa.”
”Omille tyttärilleni aion opettaa tämän: jos joskus huomaatte kaikkien toimivan ja etenkin ajattelevan samansuuntaisesti, kysykää itseltänne, mistä tämä johtuu.”
Michael Andrick (s. 1980) on Berliinissä asuva filosofian tohtori, kirjailija ja kolumnisti.
Julkaistut teokset:
- Erfolgsleere: Philosophie für die Arbeitswelt (2020). Ilmestynyt 2025 englanniksi nimellä Empty Success: Philosophy for the world of work. Filosofinen analyysi teollisesta yhteiskunnasta.
- Im Moralgefängnis: Spaltung verstehen und überwinden (2024).
- Ich bin nicht dabei: Denk-Zettel für einen freien Geist (2025).
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.