Ensi silmäyksellä käsillä oleva Särö vaikuttanee synkältä. Mutta lukijan eläytymisen myötä kuva voi muuttua: saamme tietää, että Siperiaan karkotettu, sittemmin joukkohautaan vieritetty runoilija aikoo pudottaa käsiimme höyhenen. Kun tartumme siihen, meille tapahtuu ihme, ja hänelle palautuu se, minkä elämä jäi hänelle velkaa. Mutta koska Osip Mandelstam (1891 – 1938) oli ilmojen runoilija, on mahdollista, että höyhenen pudottaa taivas, ei Mandelstam itse.
Se, että Mandelstam kirjoitti pilkkarunon Stalinista, ei voi olla vaikuttamatta Särön lukijaan, joka tarttuu yhteen Mandelstamin metaforista.
Sadan vuoden takaisesta keväästä pääsemme nauttimaan erään modernin kirjallisuuden omaperäisen hahmon, puolanjuutalaisen Bruno Schulzin (1892 – 1942) novellin välityksellä. Schulzin kirjoittamaksi todennettu kertomus Undula löytyi kolme vuotta sitten puolalaisesta vuodelle 1922 päivätystä öljyteollisuusalan lehdestä.
Schulzin kohtalo päätyi Mandelstamin tapaan nimettömään joukkohautaan gestapomiehen ammuttua hänet kotikaupunkinsa Drohobytšin juutalaisgetossa vuonna 1942.
Katkelma Undula-kertomuksesta: ”Kukaan ei itke. Mihinkään ei satu. Jossain kaukana, kaukana pimeyden syvyyksissä, jossain seinän takana rännit puhelevat hiljaa keskenään. Hyvä Luoja, suojasää…!”. Suomentajansa Tapani Kärkkäisen mukaan Schulz pyrki todellisuuden uudistamiseen ”ihmetyksen avulla”.
Itävaltalais-israelilaisen filosofin Martin Buberin (1878 – 1965) ”kaksoishuudon” unet vaikuttivat siihen, että hänestä tuli noin sata vuotta myöhemmin Firenzessä politiikkaa opiskelevan Jussi Hanhivaaran mentori. Buber, jonka filosofian juuret ulottuvat 1700-luvun hasidilaiseen, ilon merkitystä korostavaan liikkeeseen, kirjoitti pääteoksensa Minä ja Sinä (1923) alkusivuille: ”Minä tulen Minäksi suhteessani Sinään. Kun tulen Minäksi, sanon Sinä. Kaikki todellinen eläminen on kohtaamista.” Kohtaaminen Buberin kanssa johti sittemmin toimittajan ammattiin siirtyneen Hanhivaaran elämän peruuttamattomaan muutokseen, jonka syistä, jotka eivät ehkä ole sattumanvaraisia, hän kirjoittaa Särölle.
Mitä tapahtuu, kun nykypäivän äiti eroaa tyttölapsestaan ja jättää hänet isän huostaan, joka osoittautuu mielipuoleksi? Kuka tai mitkä ryhtyvät lapsen todellisiksi kasvattajiksi? Carmen Baltzarin Hiidenmaalle ja Helsinkiin sijoittuvan novellin kaikupohja löytyy niin ikään sadan vuoden takaa. Kuinka kummallinen – tai lukijasta riippuen: vapauttava – tarina onkaan osoittelemattomuudessaan.
Palataan toviksi juutalaisiin. Vuonna 1993 Tel Avivin yliopiston professori Paul Wexler esitti hypoteesin, että nykyinen jiddišin kieli ei ole kehittynyt keskiaikaisesta saksasta vaan slaavilaisesta sorbin kielestä. Hypoteesi on kiistanalainen, mutta se luo satumaan varaisen, säröisen sillan juutalaisten ja itäisessä Saksassa yhä asustavaan sorbien, toiselta nimeltään vendien slaavilaistaustaiseen kansaan. Omasta valtiosta haaveillut kansa menetti kielensä taitajia 1600-luvulla hiippakuntien määräämissä sorbikirjallisuuden polttajaisissa, myöhemmin kansallissosialistien vainoissa ja sittemmin kommunistisen DDR:n syrjintäpolitiikan seurauksena. Sorbien Lausitzin – eli Lusatian – asuinalueita tuhonneet ruskohiilikaivoksetkaan eivät tosin onnistuneet louhimaan taivaan tuuliin sorbikulttuurin ydintä – runoutta ja tiivistä proosaa. Näistä Eero Balk on suomentanut Särölle otteita. Mihin perustuu sorbien tuhatvuotinen selviytymistarina? Uskostaan kirjallisuuteen. Ja näkymättömäksi tekeytymisen taitoon.FacebookTwitterJaa