Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla Särön verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
1950-luvulla, jota joskus kutsutaan suomalaisen lyriikan kulta-ajaksi, oli tavallista, että aktiiviset kirjallisuustoimijat häärivät saman teoksen kimpussa eri puolilla kenttää: hovilukijoina, kustannustoimittajina, kriitikoina, radiotoimittajina. Asiaa ei nähty ongelmallisena, tai ainakaan en ole sellaiseen aikalaiskommenttiin törmännyt, vaan laadukkaan kirjallisuuden asian edistämisenä.
Kun keskuudessamme kaivataan sellaista aikaa, jolloin sivistys oli itseisarvo, kaivataan todellisuudessa myös sinne, missä tätä sivistystä edistyneet tahot saivat hääriä vapaampina kaikenlaisista moraalikoodeista. Näin on historian valossa, mutta sivistyksen tulevaisuus luo tietysti itse omat ehtonsa.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 70 vuotta modernismin klassikoista ehkä keskeisimmän, Eeva-Liisa Mannerin (1921–1995) Tämän matkan, julkaisusta.
Kirjan kustannustoimittaja Tuomas Anhava (1927–2001) kirjoitti arviossaan Suomalaisessa Suomessa teoksen olleen iloinen yllätys, sillä tekijän edellinen, hyvin erilainen teos oli ilmestynyt peräti seitsemän vuotta aiemmin: ”’Tämä matka’ on vastaus arvailuihin, voitollinen runoteos. Se houkuttelee käyttämään ylisanoja, sillä sen ääressä ylisanat tuntuvat kesken kaiken mainoskohun nousevan takaisin nimellisarvoonsa” (”Runon uudistumisesta”, julkaistu teoksessa Anhava, T.: Todenkaltaisuudesta. Kirjoituksia vuosilta 1948–1979. Otava 2002.).
Anhava loi ”mainoskohua” itse parhaansa mukaan. Välillisesti myös omaa työtään koskevia ylisanoja hän kylvi eri puolille kirjallista kenttää. Hän kirjoitti teoksesta useampia artikkeleita ja vaikutti sen voittokulkuun monelta kantilta: ensin suositellessaan tekijää Tammelle julkaistavaksi, sitten runoja editoidessaan, sitten levittäessään kirjan ilosanomaa eri medioissa, jolloin Anhava muisti myös iloita julkisesti kirjan kiittävästä vastaanotosta.
Toiminta ei ollut merkityksetöntä, sillä paaviksikin kutsuttu Anhava oli juuri muotonsa saaneen sodanjälkeisen ajan kirjallisuustoimijoista vaikutusvaltaisin.
Miten tämä kaikki on vaikuttanut Tämän matkan klassikkostatukseen? Varmasti monella tavalla, mutta siitä huolimatta kirja on yhä väkevää runoutta, jonka pariin kannattaa palata. Voisi sanoa, että Anhava antoi muita modernisteja vanhemmalle ja jo 1940-luvulla kaksi runokokoelmaa julkaisseelle Mannerille mahdollisuuden tulla hyväksytyksi uudessa ajassa ja estetiikassa, sellaisessa vaiheessa uraa, jolloin unohdus ja väärinymmärretyksi tuleminen olisi jo ollut todennäköisin vaihtoehto.
Meidän aikanamme Anhavan toiminta voisi johtaa langettavaan päätökseen Julkisen sanan neuvostolta. Henkisesti lähimpiin tapausesimerkkeihin kuuluu langettava päätös 7819/A/21 Tekniikan maailman julkaisemasta ruohonleikkuritestistä (08.12.2021), jossa testin kirjoittaja oli julkaissut testatusta leikkurista myös mainosvideon. Kyseinen video oli vieläpä liitetty mukaan verkkojulkaisuun erottelematta sitä mainokseksi.
Varsinaisen taidekritiikin piirissä Julkisen sanan neuvoston päätöksiä ei esteellisyyskysymyksiin liittyen ole. Silti olen kriitikon urallani törmännyt lukuisia kertoja väitteeseen, että kriitikot nostavat kaveripiirinsä tai oman taiteellisen klikkinsä teoksia muiden kustannuksella.
Kritiikin epähygieeniseen maineeseen on nähdäkseni kaksi syytä: 1) Taide- ja kirjallisuuskritiikin historian kytkeytyminen erilaisiin kamppailuihin taiteen hegemoniasta, kuten modernismin ja perinteisemmän kirjallisuuskäsityksen välillä sekä 2) itse jääviyden ja esteellisyyden yllättävä hähmäisyys ilmiöinä.
Ensimmäiseen liittyen historiasta löytyy suuri aineisto tapauksia, joissa taidekriitikot toimivat tavalla, joka meistä tuntuu moraalisesti väärältä. Esteettiset kiistat olivat elämää suurempia, ne nähtiin usein kiistoina koko kulttuurin elämästä ja kuolemasta. Eivätkö silloin ole kaikki keinot sallittuja?
On häikäilemättömyyttä, jota ei omana aikanaan edes ole osattu nähdä häikäilemättömyytenä. Kritiikkikeskustelulla on muutenkin taipumus elää menneisyydessä, ja sieltä löytyvät eri puolilla kenttää häärivät generalissimukset palaavat aina tilaisuuden tullen kummittelemaan, kuten tässäkin kirjoituksessa.
Esteellisyyden hähmäisyys ei ilmitasolla ole totta, mutta käytäntö todistaa toisin. Julkisessa vallankäytössä esteellisyydelle on selkeät säännöt, ja journalisti hakee selkänojaa työlleen Journalistin ohjeista, erityisesti kohdasta 4: ”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hän ei esimerkiksi saa käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus tai oma kaupallinen yhteistyö, eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan hänen toimiessaan journalistisessa työssä.”
Suomen arvostelijain liiton kriitikon ohjeiden kohta 6. sanoo suunnilleen saman: ”Kriitikon tulee tunnistaa oma jääviytensä, eikä kritiikin tule hyödyttää kriitikkoa tai hänen lähipiiriään taloudellisesti tai muutoin tuoda kriitikolle henkilökohtaista hyötyä.”
Koska kritiikki on työtä, se kuitenkin hyödyttää kriitikkoa ja hänen lähipiiriään taloudellisesti, ja tuo myös henkilökohtaista hyötyä: hyvin tehty työ ja sellaisena nähty on yleensä myös lupaus töiden jatkumisesta.
Erityisesti freelance-pohjalta toimivalla kriitikolla, jollaisia ylivoimainen valtaosa kriitikoista on, on taloudellinen insentiivi tarttua töihin, kun niitä on tarjolla, ja tulkita esteellisyyskysymykset alisteisiksi omalle välittömälle hyödylleen.
Tulkitsenkin, että ohjeissa tarkoitetaan sellaista rahaa tai muuta korvausta, jonka maksaisi taho, joka puolestaan hyötyy kritiikin julkaisusta: julkaisija tai tekijä. Tällaisia tarjouksia ei Suomen taiteen kokoisella kentällä liiku kuin poikkeustapauksissa, joten todelliset esimerkit ovat paljon tulkinnanvaraisempia.
Kun kyse ei ole taloudellisesta yhteistyöstä saati sukulaisista, perheestä tai aivan lähimmästä ystäväpiiristä, tapauksilla on tapana muuttua yksiselitteisistä hyvin monitulkintaisiksi. Silloin on kyseenalaista, ehtiikö tai haluaako kriitikko tulkita esteellisyyttä kaikilta mahdollisilta kanteilta, vai voittaako vikkelään liipasinsormen käyttöön kannustava selkäydinreaktio väistämättä kamppailun. Työtä tarjolla, kiitos kyllä!
Otetaan hypoteettinen mutta mahdollinen esimerkki: Kriitikolle tarjotaan arvosteltavaksi teosta tekijältä, jonka edellisissä julkaisujuhlissa hän oli paikalla. Uusiinkin on tullut kutsu. Kriitikko on välillä vaihtanut viestejä tekijän kanssa heidän yhteisestä Valioliigan suosikkijoukkueestaan, Evertonista. Vuoden sisällä hän on kerran istunut ravintolassa samaan pöytään tekijän kanssa.
Tarjoukseen reagoimisessa on ainakin neljä tasoa:
- Mitä jääviyteen liittyvät säädökset, erityisesti journalistin ohjeet, sanovat? Hallintolakia (28 §) voi myös silmäillä samansuuntaisena, mutta tarkempana ohjeistuksena, joka on monin osin sovellettavissa kriitikon työhön, vaikka häntä tuskin sen pohjalta voisikaan esimerkiksi tuomita mistään väärinkäytöksestä.
- Miltä tilanne näyttää yleisön silmissä, tai näyttäisi, jos joku yleisön jäsen jostain syystä ottaisi tapauksen erityishuomionsa kohteeksi?
- Miltä kriitikosta itsestään tuntuu? Voiko hän ottaa teoksen vastaan vapaana jopa tiedostamattomasta toiveesta, että taiteilija pärjäisi hyvin – tai huonosti, jos hän syystä tai toisesta enemmän ärsyttää kriitikkoa? Taiteilija kuitenkin on järjestään tavattoman pessimistinen Evertonin menestysmahdollisuuksia pohtiessaan; sellainen vetää aina mielen matalaksi.
- Median realiteetit: monissa toimituksissa ei välttämättä ole aikaa tai kiinnostusta etsiä vaikkapa marginaalisen taiteenlajin vähän tunnetun tekijän uudelle teokselle arvioijaa mahdollisimman pitkään. Jos kriitikko kieltäytyy, on aina mahdollisuus, että teos jää arvioimatta. Entä jos teos on kriitikon mielestä ehdottomasti huomionarvoinen, jopa potentiaalinen mestariteos? Ajaako laveasti tulkittu jääviys taiteen yli yksiselitteisesti, ja teos jää näin käsittelemättä kokonaan?
On kamalan vaikea antaa yksiselitteistä toimintaohjetta kyseisessä tapauksessa. On varmaa, että kriitikko ei tee mitään laitonta tai edes Julkisen sanan neuvoston huomautuksen arvoista arvioidessaan teoksen, mutta laki ei ole yhtä kuin moraali, kuten journalismiopintojen aikana tulevia toimittajia väsymättä teroitetaan.
Lopulta näin monimutkainen asia jää selkäytimen päätettäväksi, ja eri kriitikoilla intuitio viettää eri suuntiin: osa haluaa ehdottomasti tulla nähdyksi täysin riippumattomana kaikissa tilanteessa – he eivät arviota tee. Osaa kiinnostaa kirjoituspalkkio ja/tai varteenotettavan taiteen esittely siinä määrin, että he kerta toisensa jälkeen vastaavat kyllä tällaisiin ei-yksiselitteisiin kirjoituspyyntöihin.
Hallintolain esteellisyysperusteissa mainitaan luottamus puolueettomuuteen, joka voi monissa tapauksissa olla todellista puolueettomuutta tärkeämpikin asia. Jos yleisölle esitellään kaikki asianhaarat kriitikon ja tekijän suhteesta, kokonaisuus saadaan helposti näyttämään siltä, että puolueettomuutta ei ole.
Mutta tällaisia esittelyjä ei tehdä käytännössä koskaan, joten yleisön käsitys kriitikoiden puolueettomuudesta on yleistys, ainakin kriitikon ennakkoasenteen mukaan joka tapauksessa kielteinen: siellä he kehuvat lehdessä vaikeaselkoisesti yhtä vaikeaselkoisten kavereidensa teoksia.
Tämä käsitys toistuu, teki kriitikko sitten mitä tahansa. Miksi hän ei siis ottaisi tarjousta vastaan ja tekisi omaa työtään niin hyvin kuin osaa?
Koska esteellisyyden tulkinnassa subjektiivisuus on tärkeää, lopuksi haluan esitellä kriteereitä, joilla itse kriitikkona arvioin jääviyttäni mahdollisimman yksiselitteisesti. On tärkeä huomata, että harva kategorioista on pysyvä. Lisäksi teen omaan Substackiini kirjoituksia runoista, joihin en näitä kriteereitä sovella, koska se on minun maailmani, ja kyse ei siinä ole arvostelijantoimesta vaan runouden inspiroimasta kirjoittamisesta.
Sukulaiset, perheenjäsenet, entiset ja nykyiset elämänkumppanit eivät tule koskaan lukemaan arviotani teoksistaan. Sukulaisuuden raja menee pikkuserkun kohdalla, sillä tämän rajan yli mentäessä on jo mahdollista ellei todennäköistä, että en ole sukulaisuudesta tietoinen.
Nykyiset yhteistyökumppanit, työkaverit ja kaikenlaisten luottamustoimien jäsenet ovat kirjoituskiellon piirissä. Riippuen siitä, onko minulla työstä riippumatonta ystävyyssuhdetta tai vastaavasti erityistä antipatiaa henkilöä kohtaan, kun hallituksen kokoonpano vaihtuu tai siirryn kohti uusia haasteita, kirjoittaminen saattaa jälleen olla mahdollista. Sitä on kuitenkin joka kerta maltettava tarkastella yksilökohtaisesti.
Yhteinen menneisyys tekijän kanssa – jäsenyys Kälviän kirjaraadissa – saattaa yhä näkyä internetissä, mutta mainehaitta on kestettävissä, jos omatunto on puhdas.
Tänä keväänä olen kriitikkona jälleen uuden äärellä, kun minusta tulee esikoiskirjailija. Muutama vuosi sitten eräs kirjailijana debytoinut kollegani sai heti vuoden alussa palautetta siitä, että hänen ei jääviyssyistä pitäisi arvioida toisten esikoiskirjailijoiden teoksia. Kollega lopettikin esikoisten arvioinnin välittömästi, vaikka jääviys on tulkinnanvaraista. On totta, että esikoiskirjailija-kriitikko jakaa tiettyjen tunnustusten mahdollisuuden kritiikkinsä kohteiden kanssa, jos hän arvioi esikoiskirjoja. Pitkään alalla toimineet kriitikot eivät välttämättä tule ajatelleeksi vastuitaan ja velvollisuuksiaan uusiksi, kun jokin heidän asemassaan muuttuu.
Esikoiskirjailijuuteen suoraan liittyviä instituutioita on nähdäkseni kaksi: Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto ja Pentinkulman päivien jokakesäinen E25-esikoiskirjailijaseminaari. Ehdokkaisiin ja seminaarilaisiksi valitaan vain pieni osa esikoiskirjailijoista, nykyään entistäkin pienempi.
Omalla kohdallani esikoiskirjailijan ja kriitikon toimenkuvien yhdistämistä mutkistaa se, että aloittelen jo neljättä kauttani Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon raadissa. Lisäksi olen ollut Pentinkulman päivillä vierailevana opettajana koko nelipäiväisen seminaarin ajan vuonna 2023.
Koska raatityö on minulle mielekästä oman alan työtä, en ole jäävännyt itseäni raadista vaan omalta kirjaltani mahdollisuuden tulla valituksi ehdokkaaksi. E25-seminaarin suhteen en ole tehnyt mitään jääväyspäätöstä, koska omasta vierailustani on jo sen verran kauan aikaa. On kuitenkin tärkeää olla asian suhteen avoin.
Kun halutaan perustella sallivaa asennetta suhteessa esteellisyyskysymyksiin, klisee on vedota Suomen ja erityisesti paikallisten taidepiirien pienuuteen. Tällöin tullaan ehkä tahtomattaankin nostaneeksi ideaaliksi suuri ja väkirikas kielialue, jossa kriitikot ja taiteilijat olisivat täysin eri piireissä ja kategorisesti eristettyjä toisistaan. Kutsun tätä Suuren Kielialueen Eristykseksi (SKE).
Lienee selvää, että tällaista muka-paratiisia ei maailmassa ole. Kaltainen houkuttelee kaltaisehkoa, ja miten tahansa väkirikkaassa kaupungissa jossakin päin maailmaa juuri tänäänkin kriitikon samppanjalasi kilahtaa taiteilijan lasia vasten. Kutsun mielikuvaa Korruption Kauhistukseksi (KK).
Olisinko parempi kriitikko, jos en liikkuisi taidepiireissä ollenkaan, ja jos jääviyskysymyksiä ei koskaan tarvitsisi pohtia? Jos tulisin aina erikseen ilmoittamaan oman korkeasti riippumattoman totuuteni kansan pariin, laskeutuisin vuorelta kritiikin kanssa ja raahautuisin jälleen takaisin ylös yön kähmässä raskaasti huohottaen?
En usko. Taiteesta välittävien ihmisten parista löytää taiteen merkityksen. Eristetyssä kammiossa kulutettu taide, siinä mittakaavassa kuin kriitikon työ vaatii, on raskas ajatus. Teokset kävisivät varsin pian hermoille.
Kritiikissä tukkanuottasilla ovat objektiivisuuden ideaali ja kriitikon oma maku. Ilman makua teksteistä tulee tuoteselosteita, mutta jos mennään täysin maku edellä, tullaan tehneeksi epäreiluja arvovalintoja ja hylänneeksi valtavan laajoja taiteellisen ilmaisun alueita selkäydinpohjalta.
Kriitikon tulee oppia sietämään sietämätöntä, tekemään merkityksellisiä makuarvostelmia ja erotteluja sietämättömän sisällä. Silloin hän saattaa huomata, että ei se niin sietämätöntä ollutkaan.
Kun päätös kirjoittaa kriitikon tavoin Evertonia fanittavan taiteilijan teoksesta on tehty, Everton ja taiteilija jäävät yhtälöstä pois. On enää taide ja kritiikki.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.