Demokraattisten maiden uusimmat käänteet alkavat yhä enemmän muistuttaa katastrofia. Laitaoikeiston voitto eurovaaleissa ja Ranskan vaalien ensimmäisellä kierroksella. Vaihtoehto Saksalle -puolueen kasvanut vaikutusvalta. Uhkakuva äärioikeistolaisesta Nigel Faragesta Isossa-Britanniassa. Silminnähtävä kriisi Yhdysvalloissa. Samankaltaiset tapahtumat verrattain pienissä maissa. Onko kyseessä sama Euroopan (eurooppalaisen sivilisaation) auringonlasku, josta olemme oppineet ajattelemaan, ettei se koskaan koita?
On vielä liian aikaista soittaa kuolinkelloja. Italian oikeistohallitus esimerkiksi ei näytä toistaiseksi tehneen mitään erityisen pahaa. Ja tukeehan se Ukrainaakin. Silti olisi välttämätöntä ymmärtää, mitä tapahtuu ja miksi.
On ollut tapana syyttää äänestäjiä: he ovat tyhmiä, luottavat kenen tahansa katteettomiin lupauksiin ja suuriin sanoihin, ja he ovat laiskoja, eivät viitsi tutustua puolueohjelmien sisältöön. Kansa on siis tässä se ongelma. Ja onhan se: se äänestää kaiken maailman demagogeja aivan vapaaehtoisesti. Meidän (venäläisten) käytäntömme vaatia vaalilipukkeen täyttämistä oikein ei ole vielä rantautunut länteen.
Länsimaissa äärioikeiston äänestämisen yhdeksi syyksi mainitaan myös meidän maamme tarjoama uhkakuva – Putin, hänen trollitehtaansa, läntisten poliitikkojen lahjomisensa jne. En epäile, etteivätkö Venäjän valtaapitävät tosiaan tekisi sitä kaikkea, mutten rupeaisi liioittelemaan sen merkitystä. Näemmehän, miten typerästi he toimivat maamme sisällä ja saavuttavat tavoitteensa vain mediamonopolin, vangitsemisten ja poliittisten instituutioiden hajottamisen avulla. Sitä paitsi kutakuinkin kaikki näihin toimiin annetut määrärahat todennäköisesti pöllitään. Ei liene vaikea arvata, millainen pohjasakka siihen työhön värväytyy, eikä toimintaa kontrolloida juuri lainkaan. Pakkohan siinä on varastaa.
Sitä paitsi väite somen vaikutuksesta äänestyskäyttäytymisen muuttumiseen (ei jo olemassa olevien sabluunoiden vahvistumiseen, vaan nimenomaan muutokseen) tuntuu minusta epäilyttävältä. No, jos Venäjällä vaikka kehitettäisiinkin jokin superverkko, joka agiteeraa Putinin puolesta öin ja päivin, me emme sittenkään ala äänestää Putinia. Miksi kuvittelemme amerikkalaiset ja saksalaiset niin paljon tyhmemmiksi?
Poliittisten projektien kehittäjät voivat toki vakuuttaa tilaajansa siitä, että kaikki ratkeaa rahalla, kunhan sitä vain annetaan lisää. Ihmisten poliittiset kannat ratkaisee kuitenkin heidän taustansa, eivätkä viisi sen enempää kuin viisituhattakaan twitter-viestiä saa niitä heilahtamaan mihinkään.
Palaamme siis äänestäjien vastuuseen. Mutta yritetään nyt jättää syytökset sikseen ja katsotaan tilannetta sen samaisen ihmisen silmin, joka kannatti ennen keskustaa, mutta nyt on päättänyt antaa äänensä laitaoikeistolle. Miksi hän niin tekee?
Koska hänen kanssaan ei keskustella. Hän on tyytymätön moneen asiaan kotimaassaan. Normaali ihminen aina on. Mutta ne, jotka hän on valinnut valtaan, kysyvät hänen mielipidettään kerran neljässä vuodessa. Muuna aikana he itse tietävät, mitä tehdä, ja näyttävät elävän jossain keksityssä maailmassa. Poliitikot puhuvat meistä, mutta äänestäjästä tuntuu yhä useammin, että kyseessä on aivan eri me kuin se joukko, johon hän mieltää itsensä kuuluvan. Poliitikoista tulee hänelle he. Jo Fareed Zakaria puhui siitä, miten luottamus poliittisiin instituutioihin vähenee jatkuvasti, ja yhä useampi ihminen päätyy siihen lopputulemaan, etteivät heidän äänillään valtaan päässeet ajakaan heidän asiaansa.
Politiikka ei ole niinkään mahdollisuuksien kuin dialogin taidetta. Muttei muodollisen kohteliaan jutustelun, ei puheen säistä ja ilmoista, vaan paneutumisen niihin asioihin, jotka oikeasti huolettavat keskustelukumppania.
Yksi tärkeimmistä demokraattisten maiden kansalaisia huolettavista asioista on nykyään maahanmuutto. Monet pelkäävät maahanmuuttajia, pitävät näiden suurta määrää huolestuttavana, uskovat puheisiin näiden rikollisuudesta ja poliisin haluttomuudesta puuttua siihen (puheet ovat ehkä liioiteltuja, mutta perception is reality), eivät pidä ulkomaalaistaustaisten kaupungeissa järjestämistä mielenilmauksista jne. Ehkä tämä kaikki ei varsinaisesti pelota äänestäjiä, mutta epämukavuutta se silti aiheuttaa. Äänestäjistä alkaa tuntua, ettei heidän maansa pian enää ole heidän maansa. Ja todellisen keskustelun asemesta älylliset ja hillityt poliitikot koettavat vakuuttaa heidät siitä, että kokonaiskuvassa kaikki on hyvin, ja jos jokin nippeli on väärin, se korjataan pikapuoliin, mutta rasistina tai islamofobina oleminen on rumaa, emmekä me ole sellaisia! Jo pelkkä tavan tallaajien huolestuminen kielii heidän älynsä ja moraalinsa alhaisesta tasosta. Ja nytpä lavalle asteleekin laitaoikeisto.
Puhuin erään tuttavani, jo pitkän aikaa Saksassa asuneen venäjänsaksalaisen kanssa. Hän on varsin menestynyt ihminen, tukee säätiöitä, jotka auttavat sekä ukrainalaisia että niitä venäläisiä, jotka vastustavat Putinia ja sotaa. Tämä tuttava sanoi, että ainoa puolue, joka nostaa esiin häntä maahanmuutossa vaivaavia kysymyksiä, on Vaihtoehto Saksalle, siis hänen määritelmänsä mukaan fasistipuolue. Kaikkien muiden hän kokee viittaavan niille ongelmille kintaalla ja parhaassakin tapauksessa vain jaarittelevan maahanmuuton taloudellisista puolista, maahanmuuttajien positiivisesta vaikutuksesta teollisuuden ja terveydenhoidon työvoimapulaan. Muttei se riitä hänelle eikä miljoonille muillekaan. Hänellä ei siis ole, ketä äänestää. Fasisteja hän ei äänestä, sellainen ihminen hän ei ole. Mutta muut kyllä äänestävät.
Demokratioiden johtajat yrittävät pitää yhteiskuntaa vakaana pelottelemalla kansaa laitaoikeistolla. Kansa kokeekin pelkoa, muttei pelko kohdistu oikeistoon, vaan maahanmuuttajiin. Eikä kyse ole vain maahanmuuton ongelmista. Jotenkin on päässyt käymään niin, ettei demokraattinen establishment toteuta sen valtaan valinneiden tahtoa. Sen sijaan se yrittää tuputtaa omia käsityksiään piittaamatta enemmistön prioriteeteista.
En ole kuullut yhdenkään amerikkalaisen puhuvan siitä, miten tärkeitä ovat sukupuolineutraalit persoonapronominit. Sitä vastoin hyvin hyvin monet ovat huolissaan kouluopetuksen, erityisesti alakoulun, alhaisesta tasosta. Kuukausien pituiset jonot erikoislääkärille ovat todellinen ongelma monille saksalaisille, mutta heille selitetään ilmaston lämpenemisestä ja tarpeesta pelastaa uhanalaisia eläinlajeja. Minulla ei ole mitään sukupuolineutraaleja persoonapronomineja vastaan sen enempää kuin uhanalaisten eläinlajien pelastamistakaan vastaan, mutta koulutuksen taso ja terveydenhoito ovat tärkeämpiä.
Georgia Melonin iskulause ”Olen äiti, olen nainen, olen italialainen, olen kristitty” ei tässä valossa enää olekaan pelkkä valikoima itsestäänselvyyksiä, vaan poliittinen positio, jota on kannattanut valtava määrä italialaisia äänestäjiä. Ja tässä kontekstissa joku siis tosiaan toivoo, etteivät ihmiset äänestäisi laitaoikeistoa, joka puhuu samaa kieltä kuin he? Itsehän te juuri olette avanneet sille portit.
Kaikkea ei ole vielä menetetty. Euroopan parlamentti on nytkähtänyt oikealle, muttei kovin paljon, ja enemmistö on säilynyt Euroopan kansanpuolueella. Ranskan presidenttinä vuoteen 2027 asti jatkaa Macron. Mitä Amerikassa sitten tapahtuukin 5. marraskuuta, itseään säätelevä ja tasapainottava systeemi pysyy pystyssä. Mutta entä jatkossa?
Jatkossa edessä on tienristeys. Jos demokraattiset valtaapitävät kuulevat signaalin, tekevät johtopäätökset ja alkavat vastata kansalaisten pyyntöihin ja vaatimuksiin, eivätkä pelkkiin omiin ihanteisiinsa, kaikki voi vielä lutviutua. Ja jos eivät, Ranskan presidentiksi nousee Marine le Pen, Vaihtoehto Saksalle pääsee ensin mukaan hallitukseen ja sitten johtamaan sitä, Yhdysvalloissa ja Britanniassa koittaa kaaos ja Spenglerin synkät ennustukset toteutuvat.
Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Novaja Gazeta Europessa 6.7.2024.