Herman Raivio on pitkän linjan kulttuurivaikuttaja, tieto- ja kaunokirjallisuuden kriitikko, filosofiassa sulavasti luoviva esseisti. Turvaton tila on hänen esikoisesseekokoelmansa.
Teoksen ensimmäinen osa Konflikti koostuu aiemmin lehdissä julkaistuista kirjoituksista, joissa Raivio on ottanut kantaa kirjallisuuskritiikin muotoihin ja vastaanottoon ja joissa hän esimerkkien valossa pohtii viime vuosien kulttuurikeskustelujemme kolarointeja. Toinen osa Minä käsittelee nykyihmisen yhteiskunnallisia rooleja – toisin sanoen identiteettipolitiikkaa – ja etenkin sen lieveilmiöitä, ylivalppaita valistajia, uhriutumista, kielen inflaatiota sekä mustavalkoista ajattelua. Kolmannessa osassa Katse Raivio kirjoittaa lyyrisesti betonibrutalismista – rakennuksista, jotka kätkevät ja sallivat kätkeytyä – ja erinomaisella tavalla holokaustikirjallisuudesta, etenkin Jonathan Littellin suurromaanista Hyväntahtoiset (2006). Lopuksi betonibunkkerista kömpii päivänvaloon Raivio itse, nyt jo kauhtunut punkkari, jonka sanomana on: muut näkevät sinut niin kuin näkevät, turha kärttää toisten kunnioitusta. Tätä nuoruuden opetusta Raivio pitää yhä ohjenuoranaan.
Kokoelma on sisällöltään laaja ja moneen suuntaan harova. Parasta Raivion esseissä on se, että hän tekee yhteenvetoaan viime vuosien kulttuurikeskustelun yksittäistapauksista laajaa filosofista ja sosiologista taustaa vasten, ja että hän ilmaisee lähtökohtansa selkeästi – lukija voi sitten vapaasti asettua siihen agonistisesti. Raivio tarttuu esimerkiksi toiseuteen, toisen katseeseen ja minän representaatioihin – aiheisiin, jotka ovat tänä päivänä politisoituneet tulikuumiksi – muun muassa nostamalla esille ranskalaisen Sophie Callen, filosofi Baudrillardin yhteistyökumppanin 1980-luvun käsitetaideteoksia, joissa tekijä seurasi kadulla välimatkan päästä tuntemattomia henkilöitä tehden heistä muistiinpanoja ja ottaen valokuvia. Näin Raivio avaa uusia näkökulmia kohta jo inflaation kokeneeseen aiheeseen: kuka saa katsoa ketä ja miten, ja kuka saa kertoa kenenkin tarinan.
Raivion kiitettävänä kriitikon missiona on puhkoa reikiä tekopyhyyteen, horjuttaa ja kyseenalaistaa toisaalta reilun älyllisesti mitellen, toisaalta kuuluttaen naurua ja karnevalisointia ryppyotsaiseksi käyneeseen keskusteluun.
Agonistisesta valppaudesta todistaa Raivion turvaton tila -käsitekin: se syntyi eli sai teränsä antirasistisesta termistä, turvallisesta tilasta. Raivion oli vuonna 2022 määrä keskustella Helsingin kirjamessuilla kirjallisuustoimittaja Taru Torikan kanssa aiheesta Turvaton tila kritiikissä. Tapahtumasta tiedotettiin seuraavasti: ”Kritiikkiin turvallisen tilan vaatimus ei sovi, sillä kritiikki on lähtökohtaisesti konfliktin, erimielisyyden ja kyseenalaistamisen aluetta.” Otsikko aiheutti somessa jo etukäteen monta kommenttia, joiden kaikkien sisältönä oli, että ”feminististä työkalua” oli käytetty väärin.
Raivio on esseekokoelmassaan päättänyt viedä taistelunsa loppuun ja pitää termin vastustuksesta huolimatta – tai itse asiassa juuri sen vuoksi. Hän pitää terveellisenä sitä, että käsitteitä venytetään ja kyseenalaistetaan, sillä ne eivät ole kenenkään omaisuutta.
Agonisti, tämän kritiikin ”vastustaja”, ei siis ole kuolinkorinainen kulttuuriäijä, vaan terävä analyytikko ja ajatusten liikkeellepanija. ”Vastustaja on dramaturginen elementti, joka tihentää kirjoituksen dynamiikkaa, tuo siihen ryhtiä ja eloa”, Raivio muotoilee.
Esseiden kirjoittaja edustaa jonkinlaista omaa punkkarinuoruudesta omaksuttua ryhtiliikettään. Tyyli on virkistävän sivalteleva: siinä on kiukkua ja tuskastumista typeryyteen, löysyyteen sekä pelkurimaisiin reaktioihin. Toisaalta Raivio osaa tarvittaessa myös korjata itseään rakentaessaan huolellisesti filosofista ja sosiologista pohjaa väittämilleen. Kannanotoissaan hän on lopulta pikemminkin sovitteleva, ikään kuin teroittaen sitä, että kun olemme turvallisella kulttuurin pelikentällä, kenelläkään ei ole kuolemanvaaraa. Sanoisin, että asenteessa tuntuu myös tietty iän tuoma rauha ja suhteellisuudentaju, toisen kunnioittaminen ja käytöstavat – mikä kaikki on tervetullutta.
Raivion teksti on helposti luettavaa, argumentointi selkeää ja ymmärrettävää. Hengästystä alkaa tulla välillä vain siitä, että esimerkkejä ja siteerauksia on valtavasti; joku vähintään sadasta mainitusta toimijasta saa taas ruoskaa tai ruusuja.
”Hyvin kontekstoimalla kriitikko saa näkemysten kuoron laulamaan.” kiteytti Vesa Rantama Kritiikin Uutisissa (12.2.2022).
”Teorian täytyy kiihdyttää asioita ja haastaa todellisuus. Toisaalta todellisuus haastaa teorian. Suhde on agonistinen”, Raivio kirjoittaa.
Raivion mielessä näyttää väikkyvän jonkinlainen Empyreum, (kreik. empyreon=tulikehä), Danten Paratiisin autuas kehä, jossa hengen aristokraatit oleilevat ja väittelevät. Tulessa yhä uudestaan puhdistuva joukko. Kulttuurieliitti. Tulikehälle hän asettuu varsin kattavan ja oikein mainion teoreettisen taustakuoronsa kanssa. Nietzsche huutaa ympäristönsä kaunaisiin höyryihin tukehtumaisillaan: ”Huono ilma! Huono ilma!”, karkeakarvaiset ranskalaiset Baudrillard ja Bourdieu haukkuvat reviirejään, Zizek yhtyy sopivissa kohdin rivolla lacanilaisella kurkkulaulullaan, demokratian agonismia laulaa Chantal Mouffe ja vienoimmin ihmiskasvoista kuiskuttaa Levinas, Foucault käväisee antamassa seksuaalihistoriallisen repressio-emansipaatiokaavansa, Cixous naiskirjoituksineen ja epigoneineen joutuu Raivion löylyttämäksi. Lisäksi on vielä paljon muita nykymaailmamme hahmottelijoita. ”Maailma on ironinen. Teorian kautta se voidaan haastaa olemaan vielä ironisempi ja viettelevämpi. Elämä on parasta teoriassa”, Raivio viettelee Baudrillardin hengessä.
Esseessä ”Kirveellä on töitä” Raivio esittelee ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun klassisen maku- ja distinktiotutkimuksen (1979), joka toi ikivanhaan makukysymykseen valtadimension ja sosiaaliluokat. Bourdieu jakaa yhteiskunnan kenttiin, joilla erilaiset pääomat, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen, ovat jatkuvassa jännitteessä. Raivion siteeraaman sosiologin Semi Purhosen bourdieulaisen tutkimuksen (2014) mukaan valtaosa suomalaisista ei halua puhua hyvästä ja huonosta mausta, koska silloin tultaisiin jakaneeksi ihmisiä ylempiin ja alempiin. Olemme makudemokraatteja. Yhdyn Raivioon: Tekopyhiä. Salassahan kaikki arvostelevat toistensa makumieltymyksiä. Ja miksi sitä ei saisi tehdä, kysyy Raivio, voihan asioista kiistellä, niitä voi vertailla. Mutta koska kriitikolla on vuosien aikana hankittua kulttuurista pääomaa, tietoa ja taitoa, hänen näkemyksensä taideteoksesta ei ole ”vain yksi mielipide muiden joukossa”.
Pidän Raivion ajatuksesta, että kriitikon on valittava vastustajansa sekä mitoitettava voimansa oikein. Raivio myöntääkin joskus kriitikkona mitoittaneensa voimansa väärin. Hän tunnustaa oikeutetuksi sen, että kirjailija Riku Korhonen Granta-julkaisun (2017) lyhytfiktiossaan antaa hänelle, muiden nimeltä mainittujen kriitikoiden ohella, turpiin, koska murskakritiikki Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan (2016) oli ollut hutiloitu. Raivio mainitsee tässä yhteydessä myös Saara Turusen, joka tyylikkäästi kosti Hesarin nuopealle kriitikkosedälle romaanissaan Sivuhenkilö (2017). Raivio silminnähden ilahtuu kaikesta kulttuurin saralla tapahtuvasta reagoinnista, joka ei ole uhriutumista ja loukkaantumista eli poteroonsa ja lohduttajiensa pariin vetäytymistä. Siitä, että pelataan reilua peliä yhteisillä säännöillä.
Alusta asti ilmaistu yleisagonistinen asenne aikamme valistavaan (no, sanotaan vaikka wokeen) ja kaiken värjäävään identiteettipoliittiseen kulttuuri-ilmapiiriin saa Raivion kuitenkin joskus huitomaan epätarkasti. Silloin esseistin sijaan tuntuu kirjoittajana olevan journalisti, jonka täytyy saada aikaan vastakkainasetteluja. Minusta uhriksi joutuu harmittavasti esimerkiksi Taneli Viljanen. Vimmassaan vetää koko glitchfeminismin suomalaiskattaus pöydältä Raivio tempaisee pöytäliinasta niin, että kaikki hienokin porsliini menee säpäleiksi.
Raivion mainitseman muunsukupuolisen kirjailijan Taneli Viljasen teos Varjoja, usvaa (Poesia, 2020) on fragmentaarista esseetä ja runoutta. Se on eksistentiaalista pohdintaa, joka pyrkii irti binäärisestä sukupuolikäsityksestä, muttei toteuta sitä glitch-ohjelmallisesti, vaan nimenomaan tekstin tasolla, ilman trauman esittelyä tai uhriutumista. Se ei ole millään tavoin, Raivion termejäkäyttääkseni, reaktiivinen (altavastaajan kaunainen reaktio), vaan aktiivinen (omaehtoisesti uutta luova). Raivio sen sijaan huitaisee teoksen alas kontekstomialla elitarkoitushakuisella sitaatilla, johon muka tiivistyy Viljasen koko kirjoittajaneetos: ”Kun kävelee kadulla ja ajattelee jokaisen vastaantulijan kohdalla: he katsovat minua ja näkevät miehen, se on väärin, ajattelen, en ole mies, älkää laskeko minua siihen inhottavaan kategoriaan!” Tartuin Raivion lainaamaan kohtaan haastatellessani Viljasta taannoin Ecce Homo -kirjallisuustapahtumassa: tuo kohta oli nimittäin teoksen punnitusta tyylistä poikkeava töräys, jopa hiukan huvittava kiukuttelu. Viljanen sanoi tarkoittaneensakin kohdan ”virheeksi”, nauruksi, eikä tiheä filosofisrunollinen konteksti todellakaan sallinut sen kuoriutua uhriuden julistukseksi, jona Raivio sen yksioikoisesti näki.
Mutta annettakoon Raiviolle kunnia siitä, että hän jättää lukijalle vastuuta ja tilaa ajatella. Ei murskakritiikkikään ole viimeinen sana, hän toteaa.
Raivio on oikeassa siinä, ettei julkinen kulttuurikeskustelu kukoista silloin, kun se tyytyy ”rakentavaan yhdentekevyyteen” eli nyökyttelevään konsensukseen. Hän näkee vaaroja nykyisessä ajatuksen urautumisessa: sitä on terminologian inflaatio – jos vähimmästäkin nimitetään rasistiksi tai puhutaan seksuaalisesta häirinnästä, eivätkö oikeat rasistit tai häiritsijät pääsekin jollain tavoin pälkähästä? Entä, kun poliittisen lähetystyön nimissä asetutaan oikeamieliseksi seinäksi, johon vastapuoli lyö päätään: Koska kaiken alla ovat kuitenkin ne mädät rakenteet, koska olet (tieten tai tietämättäsi) cis tai cir, ei kanssasi voi keskustella. Kannetaan kaunaa. Loukkaannutaan – kaikkein viheliäisin reaktio, toteaa Raivio.
Julia Thurénin ”hyvän valkoisen liittolaisen” ohjenuora sekä Ruusu Open Micin sensuroivat raamit runoesitysten sisällölle, jotka Raivio esittelee, alkavat todellakin arveluttavasti näyttää mielen sähköpaimenilta. Tulee mieleen puolalainen Czesław Miłosz. Hän kirjoitti teoksessaan Vangittu mieli (1975), kuinka lopulta, kaiken ajatuksenvaihdon muututtua tyhjäksi sosialistiseksi liturgiaksi, ollaan itsesensuurissa päästy siihen, että avioparit puhuvat vuoteissaan puolueen iskulausein. Raivio johtaa keskustelukulttuurin rapautumisen analyysinsa edelleen demokratian agoniaan – seikkaan, jota ”valistajienkin” olisi syytä pohtia.
Koko yhteiskunta näyttää Raivion silmissä tällä hetkellä olevan yhtäältä täynnä katumusta ja anteeksipyyntöä, toisaalta terapiaa, laastarointia ja hellimistä. Haavoja esitellään, ja autoflagellaation nautinnon vastapoolina on toisten tekemien pahoinpitelyjälkien hekumallinen esittely. En lakkaa ihmettelemästä hänen kanssaan, että joku suostuu tällaiseen ihmissuhteiden ja identiteetin typistämiseen.
Romuttuneeseen keskustelukulttuuriin liittyy vielä kysymys, joka mielestäni ei juuri ole ollut esillä, mutta jota Raivio hiukan sivuaa; se on perversio eli käänteinen, itselle vahingollinen reaktio, uhma. Kun annetaan ymmärtää, ettei sinusta (rasisti, seksisti, misogyyni) tietenkään meidän mittapuillamme hyvää tule, mutta leivotaan nyt edes pelon edessä kuuliainen, kokemus on nöyryyttävä. Sanon ”anteeksi”, mutta mieleni perukoilla hämärämiehet (neutri) touhuilevat koston ja hyvityksen parissa. Tai ovat touhuilleet jo ennen kuin ”rikoin”, koska odotukset olivat äärimmilleen pingottuneet. Kun tähtitieteilijä Esko Valtaoja vuonna 2021 woke-kulttuuria käsittelevässä tv-keskusteluohjelmassa päästi huuliltaan n-sanan, oliko se uhmareaktio? Toimittaja Renaz Ebrahimi pöyristyi ja sanoi tuntevansa olonsa turvattomaksi, Valtaoja selitteli ja pyyteli anteeksi. Epäilijä-Raivio jäi miettimään, mitä todella tapahtui. Entä jos molemmat näyttelivät osansa? Signaalit kentälle, muusta viis.
Olen ilman muuta samoilla linjoilla Raivion kanssa: älyn säilää kaivataan, iloista hikeä ja ihon kuumotusta, naurua ja tekohappamuuden dynamiikkaa. Hovinarria tarvitaan, hyvää trollia, joka yllättää, pilkkaa, oikuttelee ja osoittaa näin muille keskustelijoille, että heidän puhehepeneensä ovatkin pelkkää ilmaa.
Olisipa Ebrahimi älynnyt tämän. Olisipa hän sivaltanut! Olisipa Valtaoja nauranut!
Tämän kummempia utopioita en kaipaa enkä ole koskaan kaivannut. Kammoan yhteiskunnallisen tai seksuaalisen vapautumisen utopian aurinkoista tuonelaa. Mieluummin Raivion kanssa hikeä ja tervettä kamppailua. Vaikka sitten siellä hänen ihannoimassaan brutaalissa betonibunkkerissa.
