”Synnyin juuri kommunismin romahtamisen jälkeen: kauppojen hyllyt olivat täynnä tuotteita eikä kaupungissa ollut enää neuvostosotilaita. Puolassa vallitsi sananvapaus ja vapaus ylipäänsä, ensimmäistä kertaa kolmeen sukupolveen.
Isäni toivoi minusta IT-miestä, joka työskentelisi tietokoneiden parissa hyvällä palkalla ja joka tekisi vapaa-aikanaan jotakin muuta. Halusin kuitenkin tehdä sekä työkseni että vapaa-ajallani asioita, joista nautin.
Opiskelin kulttuuritieteitä Wrocławissa ja valmistuin vuonna 2015. Viisi vuotta kestäneiden opintojeni painopiste oli kulttuuriin liittyvissä arvokeskusteluissa. Yliopistoaika tuntui minusta pikemminkin suurelta opintopiiriltä kuin opiskelulta: luimme paljon kirjoja ja keskustelimme niistä.
Humanisteilla ei ole Puolassa varmuutta työllistymisestään, mutta koska olin jo opiskelujeni aikana hyvä verkostoitumaan, olen tällä hetkellä kulttuuriaktiivina erittäin hyvässä asemassa. Wrocław oli vuonna 2016 Euroopan kulttuuripääkaupunki; olin kulttuuripääkaupunkihankkeen koordinaattori. Työskentelen lisäksi koordinaattorina erilaisissa kirjallisuusprojekteissa ja vedän elokuvatyöpajoja nuorille.
Olen ollut neljänä vuonna mukana järjestämässä kansainvälistä dokumenttielokuvafestivaalia nimeltä Okiem Młodych (”Nuorten silmin”). Synnyinkaupungissani Świdnicassa pidettävällä festivaalilla esitetään nuorten, uransa alussa olevien puolalaisten ja keskieurooppalaisten dokumenttielokuvaohjaajien teoksia.
Järjestän myös englanninkielistä Polish Cinema For Beginners -elokuvapiiriä, jossa näytetään sekä puolalaisen elokuvan klassikoita että uutuuksia. Se on suunnattu Wrocławissa asuville ulkomaalaisille, jotka voivat näin tutustua puolalaiseen elokuvaan ja kulttuuriin.
Saan olla mahdollistamassa tunnettujen sekä uransa alkuvaiheessa olevien taiteilijoiden työtä. Pidän yhteyksien luomisesta ihmisten välille, keskusteluista ja oppimisesta. Olen työssäni myös jossain määrin itsekeskeinen, koska haluan itse oppia taiteilijoilta. Saatan nimittäin tulevaisuudessa alkaa itsekin kirjoittaa kaunokirjallisuutta.
Kulttuurialassa on kyse kyseenalaistamisesta, ja se poikkeaa siten monesta muusta alasta. Tärkeintä elämässä ei ole vastausten löytäminen tai tietoisuus itsestä, vaan itsekritiikki, kyseenalaistaminen ja kysymisen ilo: miksi, minkä vuoksi? Puolan kulttuuripiirit ovat edelleen pienet, ja kun niissä riitaantuu, voi menettää työmahdollisuutensa: voi esimerkiksi joutua muuttamaan Wrocławista Varsovaan, kuten eräälle tutulleni kävi. Kulttuurialalla korostuu se, että maailma ei toimi ilman yhteistyötä, vaikka onkin ajateltava myös omaa etua.”
Epämukavaa taidetta
”Puolassa käydään parhaillaan vilkasta keskustelua siitä, miltä taiteen tulisi näyttää. Kulttuuriministerin ja pääministerin mukaan taiteen tulisi liittää ihmisiä yhteen sekä vahvistaa yhteiskunnallisia sidoksia ja kansallista identiteettiä. Olen päinvastaista mieltä: taiteen tulisi pikemminkin kritisoida ja kyseenalaistaa kansan identiteettiä ja murtaa sidoksia.
Ihmisen ei kuulu tuntea oloaan taiteen parissa turvalliseksi tai tyytyväiseksi. Itse paradoksaalisesti viihdyn taiteen parissa, kun oloni on turvaton. Kun taide ja kulttuuri saavat minut kyseenalaistamaan ja pohtimaan ongelmiani ja sosiaalista tai kulttuurista identiteettiäni, tunnen olevani turvassa. Turvallisuus ja tyytyväisyys ovat mukavia, mutta vanhanaikaisia tunteita, joilla ei taiteen piirissä ole enää käyttöä. Turvallinen taide voi olla esteettisesti moitteetonta, mutta sillä ei ole poliittista tai yhteiskunnallista sanomaa.
Epävarmuus ei tietenkään ole miellyttävää. Siitä voi nähdä painajaisia. Epävarmuus on myös väsyttävää, mutta väsymyksen tunne kuuluu asiaan: jos ymmärrän kaiken kokemastani taiteesta eikä minulla ole mitään kysyttävää, jokin on pielessä. Näen mieluummin painajaisia epävarmuudesta kuin siitä, että kaikki on selvää. Ihmiset, joille kaikki on selvää, ovat tyhmiä tai vaarallisia, tai molempia. Taiteen tulisi pystyä asettamaan annetut totuudet kyseenalaisiksi kaikkina aikoina. Lopullisia vastauksia ei tarvita.”
Dokumenttielokuvan toivot
”Suosikkiohjaajiani ovat vanha yhdysvaltalainen King Vidor, tunnettu puolalainen Krzysztof Kieślowski ja Tšekkoslovakian uuteen aaltoon kuulunut Jiří Menzel. Pop-kulttuuriin kasvaneena pidän toki myös Quentin Tarantinosta. Pidin Sofia Coppolasta ennen kuin hän muuttui ohjaajana kaupallisempaan suuntaan ja alkoi tehdä elokuvia kauniista, nuorista ihmisistä, jotka pukeutuvat tyylikkäisiin vaatteisiin.
Kieślowskin elokuvista pidän erityisesti niistä, jotka hän teki 1980-luvulla Puolassa. Tuolloin solidaarisuusliikettä edustavat ohjaajat, kuten Andrzej Wajda, tekivät solidaarisuusliikettä ylistäviä elokuvia, ja kommunistiohjaajat ylistivät elokuvissaan vastaavasti kommunismia. Kieślowski nousi tämän ilmiön yläpuolelle: hän käsitteli rohkeasti kommunistien ja solidaarisuusliikkeen välisten konfliktien ulkopuolisia aiheita. Hän näytti, että kommunisteissa on hyviä ihmisiä ja solidaarisuusliikkeessä pahoja – ja päin vastoin. Kieślowski kuvasi ihmisyyttä.
Andrzej Wajdan elokuvassa Yön leikit (Niewinni czarodzieje, 1960) on piirre, josta pidän elokuvissa eniten: seksuaalinen jännite ilman täyttymystä. Elokuvan päähenkilöiden välillä on hienoa peliä, ja katsoja odottaa tavanomaista romanttista loppua, jota ei kuitenkaan tule. Vähitellen katsoja alkaa nauttia siitä, etteivät odotukset täyty. Se vie elokuvan uudelle tasolle.
Monet alle 30-vuotiaat puolalaiset dokumenttielokuvaohjaajat, jotka ovat muualla Euroopassa vielä tuntemattomia, ovat erittäin hyviä havainnoitsijoita. He ymmärtävät, että dokumenttielokuva ei ole pelkkää faktojen esittämistä, vaan että se on eräänlaista faktoihin perustuvaa fiktiota. Heillä on terävä ja rohkea tyyli, ja he esittävät henkilönsä vastuullisella tavalla. Kaksi puolalaista lyhytdokumenttia, Tomasz Śliwińskin Nasza klątwa ja Aneta Kopaczin Joanna valittiin Oscar-ehdokkaiksi vuonna 2015. Arvelen, että dokumenttielokuvan kulta-aika on Puolassa vielä edessä päin.
Tällä hetkellä Puolassa on suosittua käsitellä kansallisesti ja kansainvälisesti ajankohtaisia teemoja puolalaisella kierteellä. Ihailen puolalaisessa elokuvassa ohjaajien ajatonta otetta aiheisiinsa. Elokuvat ovat ymmärrettäviä ja tärkeitä 50 vuodenkin kuluttua. Ajattomuudesta voi kiittää myös vanhempia puolalaisia dokumenttielokuvia: aiheet kuuluvat menneeseen maailmaan, mutta ote koskettaa edelleen.
Lupaavista puolalaisista nykyohjaajista voin mainita Kuba Czekajn, jonka kansainvälistäkin tunnustusta saanut elokuva Baby Bump kertoo aikuistumisesta. Se on rivo ja epämiellyttävä, mutta myös jotakin uutta ja rohkeaa Puolassa. Małgorzata Szumowska, Puolan elokuvan suuri toivo, voitti Berlinale-elokuvafestivaaleilla parhaan ohjaajan Hopeisen Karhun vuonna 2015 elokuvallaan Body. Hän esittää Puolan kansallisia, esimerkiksi nationalismiin liittyviä teemoja huumorilla, mutta sopivalla vakavuudella. Ja Paweł Pawlikowskia pidetään Oscar-palkintonsa takia Puolan elokuva-alalla oikeana guruna. Ida on kuvauksellinen ja hidas, ei lainkaan Hollywood-tyylinen elokuva, joka kuitenkin onnistui voittamaan Oscarin. Myös odotukseni Tomasz Wasilewskia kohtaan ovat korkealla. Hän on käsitellyt elokuvissaan homoseksuaalisuutta kiinnostavasti ja rohkeasti ensimmäisten joukossa Puolassa.
Puolalaisten elokuvien korkea laatu johtuu kommunismin perinnöstä. Sensuurin vuoksi kommunistisessa Puolassa ei voitu tehdä dokumentteja, jotka kertoisivat aiheesta suoraan, vaan asia oli kerrottava kiertoteitse. Ohjaajien oli siksi käytettävä mielikuvitustaan. Vaikka sensuuria ei enää tarvitse kiertää, epäsuoraa kerrontatapaa suositaan edelleen.
Toinen syy puolalaisen elokuvien tasokkuuteen on tietenkin Łódźin elokuvakoulu, joka oli jo kommunismin aikaan maailman viiden parhaan joukossa. Jostakin syystä Łódźissa on erinomainen ilmapiiri ja alan parhaat opettajat ja opiskelijat. Polanskin, Wajdan ja muiden henki on koulussa yhä läsnä, mutta perimmäinen syy elokuvakoulun huipputasoon on minullekin mysteeri.”
Poliittinen elokuva
”Kun kapitalismi saapui 1990-luvulla Puolaan, ohjaajien oli äkkiä tultava toimeen omillaan, elokuviensa myynnillä. Enää vain todella rohkeilla ohjaajilla oli kanttia tehdä avantgardistisia elokuvia ja viitata kintaalla kapitalismin lainalaisuuksille. Kun Puolan hallitus perusti elokuvainstituutin vuonna 2005, elokuvateollisuus alkoi taas saada tukea. Se oli todellinen siunaus puolalaiselle elokuvalle. Elokuvissa käynti lisääntyi, ja ohjaajille ja käsikirjoittajille alkoi virrata rahaa.
Valitettavasti Puolan nykyinen, Laki ja oikeus -puolueeseen kuuluva kulttuuriministeri Piotr Gliński ei ymmärrä kulttuurista mitään. Rahoja ei jaeta oikeudenmukaisesti kilpailujen tai apurahojen avulla, vaan kulttuuriministeriö myöntää nyt rahaa vain niille kirjailijoille, elokuvaohjaajille ja muille taidealan toimijoille, joiden taide miellyttää hallitusta. Ongelmana on, että Puolassa on vain muutamia oikeistolaisia kirjailijoita ja ohjaajia, ja heidän kirjansa ja elokuvansa ovat surkeita. Näyttää siltä, että kulttuuriministeri haluaisi rahoittaa vain suurta, historiallista elokuvaa, joka esittää Puolan mahtavana: puolalaiset taistelemassa Hitleriä vastaan, muslimeja vastaan ja suurin piirtein koko maailmaa vastaan.
1950- ja 1960-lukujen neuvostoelokuvissa neuvostoyhteiskunta esitettiin suurena ja mahtavana. Puolassa on nyt meneillään jotakin samantapaista. Muistatteko Smoleńskin lento-onnettomuuden, jossa kuoli muiden muassa Puolan silloinen presidentti Lech Kaczyński? Laki ja oikeus -puolueen Jarosław Kaczyński, presidentin veli, tilasi ohjaaja Antoni Krauzelta elokuvan (Smoleńsk, 2016), jossa Lech Kaczyński esitetään sankarina. Vladimir Putin puolestaan näytetään pahiksena ja itse lento-onnettomuus Putinin järjestämänä terrori-iskuna. Sellaista elokuvaa valtio nykyään tukee. Kulttuuriministeriön tilaustöinä teettämät elokuvat ovat sataprosenttisen poliittisia.
Onneksi Puolan elokuva-instituutti on vielä melko itsenäinen. Se toimii osaksi EU:n tuella ja EU-lainsäädännön turvaamana. Ohjaajat voivat lähettää elokuvaideansa valitsemalleen instituutin komissiolle, joka halutessaan rahoittaa elokuvaa. Kulttuuriministeriö onnistui kuitenkin soluttamaan muutamaan elokuvakomissioon niin sanottuja asiantuntijoitaan. Puolan harvat oikeistolaiset elokuvaohjaajat lähettävät elokuva-aihionsa tietenkin juuri näihin komissioihin. Vasemmistolaiset elokuvaohjaajat puolestaan boikotoivat näitä komissioita.
Laki ja oikeus -puolue sai edellisissä, vuoden 2015 parlamenttivaaleissa 37,6 prosenttia äänistä, joten propagandaelokuville on valitettavasti Puolassa myös yleisöä. Varmasti osa katsojista on vilpittömästi kiinnostunut hallituksen tilaamista elokuvista, kun taas monet, kuten minä, menevät katsomaan elokuvia vain nauraakseen niille. Elokuvateatterit tulevat siis joka tapauksessa täyteen. Ei ole mahdotonta, että jonakin päivänä yllätän itseni huomaamalla, että pidänkin jostakin propagandaelokuvasta. Se on epätodennäköistä, mutta kuka tietää – ehkä järjestän Wrocławissa tulevaisuudessa propagandaelokuvien festivaalin.”
Pula myyteistä
”Wrocław on paradoksaalinen kaupunki. Se on Puolan avoimin kaupunki, jossa on paljon vasemmistolaista toimintaa. Toisaalta Wrocławissa on vahvaa nationalistista ja antisemitististä liikehdintää. Nämä kaksi ryhmää elävät rinta rinnan. Marraskuussa 2015 Wrocławin toriaukiolla poltettiin juutalaista esittävä nukke, mistä syntyi skandaali. Kaupungissa on järjestetty kansallismielisiä marsseja, mikä on pelottavaa. Nationalismia on toki ollut Puolassa jo ennen toista maailmansotaa, mutta sen viimeaikainen nousu juontuu osin huonosta hallituspolitiikasta: kun kapitalismi tuli nopeasti Puolaan vuonna 1989, ihmiset tunsivat itsensä hallituksen hylkäämiksi, ja heidän oli oltava ovelia sopeutuakseen uuteen järjestelmään ja välttääkseen syrjäytymisen.
Siirtymä kommunismista kapitalismiin tapahtui Puolassa ilman verenvuodatusta. Ei ollut Berliinin muurin kaltaista nopeaa ja konkreettista romahdusta, taisteluja tai sotasankareita, joita muistella. Nuoren sukupolven ei ole helppo käsittää, mitä oikein tapahtui. Kirjailija Stefan Chwin puhuu ”taikaverestä”. Hänen mukaansa ilman verenvuodatusta on vaikea omaksua myyttiä. Väkivallaton, keskustelemalla saavutettu vallankumous on hieno asia, mutta keskustelun pohjalta ei synny myyttiä.
Monet unelmoivat 1500–1700-luvuilla vallinneesta Puolan imperiumin ajasta. Nähdäkseni Puola ei koskaan ollut todellinen imperiumi, vaan kuninkaiden ja muutamien varakkaiden ruhtinaiden hallinnoima laaja alue Euroopassa. Me emme aina ymmärrä, että suuruus merkitsee yhteistyötä muiden valtioiden kanssa eikä sulkeutumista maan rajojen sisäpuolelle. Olemme vahvoja vain, jos liittoudumme muiden valtioiden kanssa ja jaamme yhteiset arvot.
EU on tukenut Puolan infrastruktuuria sekä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia projekteja, mutta oikeisto pitää EU:ta vihollisena ja väittää, että EU haluaa riistää Puolalta sen kansallisen identiteetin. Hallituksemme käyttää Puolan historian symboleja mustavalkoisesti esittäen sankarit virheettöminä. Puolalaiset ovat liian ylpeitä ajattelemaan, että vapautemme ja vaurautemme ovat myös muiden valtioiden ansiota. Otamme rahaa vastaan EU:lta, mutta emme ota vastaan pakolaisia. Työskentelemme Isossa-Britanniassa tai Saksassa, mutta emme halua, että muut tulevat Puolaan tekemään töitä.
Luulen, että tämä asenne johtuu pelosta. Pelkäämme, että emme ole tarpeeksi vahvoja tai älykkäitä yksinämme. Paras keino taistella pelkoa vastaan on hyökkäys. Juuri niin oikeisto tekee. Hyökkääjät eivät ymmärrä monimutkaisia poliittisia, sosiologisia ja taloudellisia ongelmia, joten he syyttävät niistä pakolaisia tai juutalaisia. On helppoa nimetä viholliseksi jokin konkreettinen taho, kuten suvaitsevaiset ja avoimet ihmiset, jotka haluavat tehdä Puolasta kansainvälisemmän maan.”
Jakautuva kansa
”Kuulun ensimmäiseen sukupolveen pitkään aikaan Puolan historiassa, joka on vapaa ja voi tuntea olonsa turvalliseksi. Tällä hetkellä huoli vapaudesta kuitenkin kasvaa jatkuvasti hallituksen toimien vuoksi. Voin edelleen sanoa ja tehdä mitä haluan, mutta minusta tuntuu, että parin vuoden kuluttua vapauteni voi olla kaventunut. Tämä uhka tuntuu paradoksaaliselta, sillä elän avointen, suvaitsevaisten, kansainvälisesti suuntautuneiden, sosiaalisten ja luovien ihmisten ympäröimänä. Tiedän kuitenkin, että kuplani ulkopuolella on ihmisiä, jotka haluavat eroon eri tavalla ajattelevista.
En tiedä, miten keskenään eri mieltä olevat ryhmät voisivat päästä keskusteluyhteyteen. Kaikki yritykset dialogiin, joista olen kuullut, ovat päättyneet riitaan ja inttämiseen ilman varsinaista lopputulosta. Me vasemmistolaiset tiedostamme uhan, mutta kuten nationalistitkin, pelkäämme ajatusta keskustelusta.
En usko sisällissodan puhkeamiseen, mutta maa on yhä selvemmin jakautumassa. Olen vihainen myös itselleni, kun huomaan meneväni mukaan ”olet meidän puolellamme tai meitä vastaan” -ajatteluun. On oikeiston voitto, että he ovat saaneet ihmiset ajattelemaan mustavalkoisesti.
Kun Puolalla on ollut vihollinen, kuten Venäjä, olemme kokoontuneet yhteen ja taistelleet yhdessä tuota vihollista vastaan. Mutta vapauden aikana emme osaa keskustella sovussa, vaan taistelemme keskenämme.
Vuonna 2005 kuoli puolalaissyntyinen paavi Johannes Paavali II ja kokoonnuimme kaikki viikoksi yhteen. Kilpailevien jalkapallojoukkueiden fanit sekä oikeisto ja vasemmisto tekivät sovun. Tunnepohjaisen yhdistymisen päätteeksi osapuolten välille ei kuitenkaan muodostunut rationaalista yhteyttä: kansan yhtenäisyyttä kesti viikon, minkä jälkeen riitely alkoi uudestaan. Hyvä asia paavin kuolemassa oli huomata, että ainakin periaatteessa, tunteiden tasolla, pystymme rauhalliseen yhteiseloon.”
Haastattelu on julkaistu Särön numerossa Puolan aika / Czas Polski (nro 31–32).