Millainen on hyvä ihminen?
Moni luulee, että usko tekee autuaaksi. Teoilla ei niin väliä.
Aristoteles korostaa Nikomakhoksen etiikassa, että hyveellisiä ei olla, vaan sellaisiksi tullaan harjoittelemalla, tekemällä hyveellisiä tekoja. Nykyään sen sijaan on tapana esittää äänekkäästi ja mahdollisimman julkisesti mielipiteitä, joita omassa viiteryhmässä pidetään hyvinä ja oikeina. Näistä mielipiteistä päätellään ihmisten moraalinen hyvyys tai pahuus, vaikka teot olisivat mitä sattuu.
Tällä ei klassisen hyve-etiikan näkökulmasta ole mitään tekemistä hyveellisyyden tai ylipäätään moraalisuuden kanssa. Aristoteleen mukaan ihminen on hyveellinen vasta tehdessään luonteelleen ominaisia hyviä tekoja.
Antiikin etiikkaan sisältyy vahva esteettinen juonne, mikä näkyy Aristoteleen kuvauksessa suurisieluisesta ihmisestä. Nykyajan näkökulmasta katsottuna analyysi on paikoitellen joko tahatonta tai tahallista parodiaa. Saattaa olla, että Aristoteles oli kaiken muun ohella suuri humoristi.
Suurisieluinen mies on hyveellisen maailmanjärjestyksen subliimi edustaja, joka kävelee rauhallisesti ja puhuu syvällä äänellä. Naiset – heitä ei mainita.
Miehiset miehet, jalot, täydelliset, jäyhät ja arvokkaat. Siellä he jököttävät, kirjoissa, kirjastoissa, kansien välissä. Osa heistä on luojiensa ihanteita, haaveellisia omakuvia, hyperbolia, fiktioita, itsepetosta.
Nykyään, tasa-arvon ollessa ihanne, ihminen peilaa itseään viiteryhmäänsä vasten. Hän esiintyy itselleen ja muille. Se on helppoa. Ihanteet muuttuvat siinä missä ajatkin.
Aristoteleen hyveistä kohtuunmukaisuus on runsauden aikakaudella erityisen ajankohtainen: “Seuraavaksi on puhuttava kohtuunmukaisuudesta ja kohtuunmukaisesta ja siitä, miten kohtuus suhtautuu oikeudenmukaisuuteen ja kohtuunmukainen oikeudenmukaiseen.” Hän puhuu aiheesta hyvin.
Vaikka laki tai tapa sallii oikeudenmukaisen määrän jotain, sitä ei ole pakko ottaa kokonaisuudessaan. Voi olla hyveellisempää turvautua vähäisempään määrään, voi olla viisaampaa luopua osasta.
Mutta onko ihminen hyvä, jos hän tekee hyveellisiä tekoja ilman vilpitöntä motiivia? Tämä tuntuu jo intuitiivisesti ongelmalliselta. Moraalisuutemme lähtee siitä, että ihmisen on oltava hyväntahtoinen ja empaattinen hyveellistä tekoa tehdessään. Hyveellinen ei laskelmoi vaan toimii puhtaista motiiveista.
Osaltaan tästä johtuu yleinen vastenmielisyys ulkokultaisuutta kohtaan. Jos puheet ja teot eivät kohtaa, ihminen ei vaikuta hyveelliseltä vaan pikemminkin epärehelliseltä tai kierolta. Moni nostaa itseään jalustalle suurilla puheilla. Tämä piirre on syvällä ihmisessä.
Kohtuullisuus suurissa puheissa on syytä pitää aina mielessä. Aristoteleen kuvailema suurisieluinen mies ei ehkä kaikilta osin muistuta kohtuullisuudesta. Kuvittelen lähiostoskeskuksen marketit täyteen suurisieluisia miehiä. Siellä he askeltavat majesteetillisesti tavarahyllyjen välisellä keskitiellä kärryineen, tehden suuria tekoja, osuen vaistomaisesti oikeaan ostostensa laadun ja määrän suhteen: ei mitään liikaa.
Ei, tämä ei tunnu oikealta. Ateenan kadut olivat leveämmät suurmiesten kulkea, taivas korkeampi, ilma julmempi. Hyveellinen tapasi niillä enemmän heikko- ja vahvaluonteisia kuin nykyään. Tänään me kaikki olemme hillittömiä, paheellisia, tekopyhiä ja kohtuuttomia. Ainakin melkein.
Pitäisi jaksaa harjoitella enemmän. Hyve ei synny tyhjästä. Vain jalosta puusta veistetty henkilö voi oikean kasvatuksen myötä tulla hyveelliseksi: tämä on Aristoteleen viesti. Muut, hillittömät, heikko- ja vahvaluonteiset, eivät koskaan yllä loistokkuuden huipulle. Vahvaluonteiset sentään pääsevät lähelle, vaikka paheellisia haluja heissä usein esiintyykin.
Onko Aristoteleen moraalielitismi kohtuunmukaista?
Ystävä jalosta puusta
Entä ystävyys, johon Nikomakhoksen etiikka huipentuu? Mikä tekee ystävän?
Ihminen rakastaa ystävässä itseään, hän hakeutuu kaltaisensa luo. Aristoteleen muotoilu on kaunis: ”Ystävyyden täydellinen muoto toteutuu hyvien ja hyveen suhteen samanlaisten välillä, sillä hyvinä he tahtovat samalla tavoin toisilleen hyvää ja ovat myös hyviä itsessään. Ne, jotka tahtovat ystävilleen hyvää heidän itsensä vuoksi, ovat eniten ystäviä, sillä he tekevät niin oman olemuksensa johdosta eivätkä aksidentaalisesti. Näiden ystävyys säilyy niin kauan kuin he ovat hyviä, ja hyve on pysyvää.”
Mutta miten ystävyys suhtautuu itserakkauteen; ”tulisiko ihmisen rakastaa eniten itseään vai jotakuta toista”? Aristoteles vastaa: ”Ja jos kaikki kilpailisivat jaloudessa ja jännittäisivät voimansa hyvien tekojen tekemiseksi, yhteisö saisi kaiken tarvitsemansa ja kukin itselleen suurimman hyvän, sillä hyve on sellainen. Siispä hyvän on oltava itseään rakastava, sillä toimiessaan hyvin hän hyödyttää itseään ja samalla muita, mutta huonojen ei tule olla sellaisia, sillä he tuottavat vahinkoa itselleen ja muille seuratessaan huonoja intohimojaan.”
Jalosta puusta veistetty ystävä on paras. Sellainen ystävä on harvinaisuutensa ohella kallisarvoinen. Ne iskut, jotka hän on vastaanottanut, eivät ole pudottaneet häntä kanveesiin vaan ovat tehneet hänestä kauniimman, vahvemman, paremman. Toisenlaisesta puusta veistetty yksilö puolestaan katkeroituu, muuttuu pahantahtoiseksi ja menettää senkin, mikä hänellä ennen kohtalon kolhuja oli. Usein myös ystävänsä.
Hyvä ystävä tekee sinustakin kauniimman, vahvemman ja paremman. Sellainen ystävä on aurinko, joka loistaa, muttei polta. Hän säteilee sieluusi lämpöä, energiaa ja viisautta.
Mitä tulee kohtuullisuuteen, tärkeintä ei ole ystävien määrä vaan laatu. Näiltä osin kohtuunmukaisuus pätee myös ystävyyteen. Sen sijaan hyvää ystävyyttä ei voi koskaan olla liikaa.
—
Lainaukset teoksesta Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. Helsinki: Gaudeamus, 1989.