”Tänään olen pettymys, huomenna kunkku”

Markku Into. (Kuva: Salla Keskinen)

Markku Into (1946–2018), runolavojen turkulainen rock-mies, vastasi Särön kysymyksiin runoudesta, kirjoittamisesta ja urastaan.  Haastattelu julkaistiin Särössä vuonna 2013.

Esikoisrunokokoelmasi Tuonela Rock ilmestyi vuonna 1971, ja neljästoista kokoelmasi Blues One ilmestyi helmikuussa 2013. Reilussa 40 vuodessa olet siis siirtynyt rockista bluesiin?

Blues tuli elämääni Beatlesien ja Dylanin ohessa, jostain, en muista miten ja mistä sen löysin. Howlin Wolf, Muddy Waters, John Lee Hooker… Blues soi päässäni aina eri taajuuksin ja eri sanoin. Bluesin raakuus ja lempeys, perustason virinä.

Kiivaat tyvenet-­kokoelmasi vanhimmat runot ovat vuodelta 1964, ja olit myös turkulaisen 1960­-luvun underground­-liikkeen keskeisiä hahmoja. Kuinka näet runouden aseman suomalaisessa kirjallisuudessa tuon puolen vuosisadan aikana muuttuneen: yhdytkö yleiseen näkemykseen, että runous kirjallisuudenlajina on marginalisoitunut?

Runo on – käsittääkseni – ollut marginaalissa jo luolakauden kriipustusten ja nuotioiden äärellä; Platon ehdotti luolavertauksissaan runoilijoiden sulkemista yhteisön ulkopuolelle. Runouden historia on vaihtuvien skandaalien ja yritysten ja erehdysten pitkä sarja. Marginalia ei ole negaatio, jos sen oikein ymmärtää ja jaksaa sieltä käsin toimia. Tosin ahdasta siellä vaikuttaa olevan: vaikka on kuulemma lama, niin runoja julkaistaan joka nurkan takana. Entä mitä se tahtoo sanoa? En seuraa koko juttua aktiivisesti. En ymmärrä juhlia itseäni. Tänään olen pettymys, huomenna kunkku.

Miten suhteesi runouteen ja runojen kirjoittamiseen on muuttunut vuosien varrella?

Luulen – valitettavasti – kirjoittavani samasta lähtökohdasta kuin aikoinaan lukion tunnilla johonkin paperiin. Se paperi on pyhä yhä. Olen kysynyt itseltäni vuosien varrella, miksi julkaisen runoja, en sitä miksi kirjoitan niitä. Runo on naiivisti sanoen oleellinen osa minua. En voi sille mitään. Olen aseeton ja silti nuolet kimpoavat rinnastani.

[pullquote]Todella kokeellinen runo on jossain eetterissä, siis äänessä, äänirunoudessa, ihmisen ja koneen yhteen­liittymässä.[/pullquote]

Miten näet runoilijan ”oman äänen” ja toisaalta rohkeiden kokeilujen ja uuden etsimisen välisen suhteen? Kokeellisemmassa nykyrunoudessahan uutuusarvo näyttää joskus muodostuvan arvoksi sinänsä.

En usko, että painetun sanan saralla voi tehdä sen kokeellisempaa kuin mitä typografia ja käytetty materiaali sallii. Todella kokeellinen runo on jossain eetterissä, siis äänessä, äänirunoudessa, ihmisen ja koneen yhteenliittymässä, luulisin. Mutta en tiedä, miten kiinnostavaa se olisi. Olen perinteinen hiljaisen hetken haalija, runon luen kirjasta ja voin elää missä tahansa ja minkälaisessa maailmankaikkeudessa tahansa, se on minussa. Tyhjäpäiset kokeilijat unohdetaan yleensä nopeasti, tosin joitakin poikkeuksia on.

Löydätkö nuoremmista runoilijasukupolvista hengenheimolaisia tai sellaisia runoilijoita, joiden tuotannossa huomaat omaa vaikutustasi? Entä ketkä olivat uraa aloittaessasi omia vaikuttajiasi tai esikuviasi?

Tämä on hankala kysymys. Vastaan lyhyesti: en. Siis mitä en? En tiedä nykyrunoudesta niin paljon, että tietäisin siellä matavista vaikutteista, omista tai muista. Olen aina lukenut paljon, etenkin runoutta, joten vaikutteita on varmaan tullut, mutta ne ovat olleet yleisiksi kokemiani modernin ideoita ja tuloksia: ranskalainen, saksalainen ja yhdysvaltalainen nykyrunous oli nuoruudessani kova sana. En sanoisi yhtäkään yksittäistä runoilijaa, jota olisin matkinut. Tai ehkäpä Ginsberg, Apollinaire ja dadaistit.

Sinut tunnetaan taitavana lavaesiintyjänä. Elääkö runous väkevimmin kirjan sivuilla vai lavalla? Onko esiintyminen jotain kirjoittamisen ulkopuolista vai olennainen osa runoilijan työtä?

Live ja hiljainen lukuhetki ovat luonnollisesti kaksi eri asiaa, mutta ne eivät sulje toisiaan pois. Paljosta voi antaa tai luopua tai lohkoa. Joskus elävä tilanne vaikkapa innostuneiden muusikkojen kanssa voi saada jopa ajan ja hetken muuntumaan aivan oudoksi ja uudeksi tapahtumaksi. Nykyisin en enää esiinny bän­dien kanssa, koska sellaisia ei ole ilmaantunut, paitsi toisinaan, esim. Kuhnafar-I:n uudella levyllä Dubland (Rockadillo Records) ”toastaan” kaksi runoa, siis luen reggae­poljentoon. Ihastuttava kokemus, johon sain kutsun sumusta, tuntemattomalta ja nyt kaverilta. Jännää, miten uusia juttuja voi tulla silloin, kun luulee kaiken jämähtäneen. Esiintymiseen on eläydyttävä, muutoin se on falskia. Ja esiintyjiä on monenlaisia, hyviä ja huonoja.

Millä tavoin suomennostyöt ovat vaikuttaneet omaan runouteesi? Olet suomentanut mm. beat-­sukupolven kirjailijoita, kuten Allen Ginsbergiä ja Gregory Corsoa, ja myös ruotsalaisen Bruno K. Öijerin runoutta.

Suomentaminen on ollut minulle suuri ilo ja kunnia. Suomennan vain tekstejä, joita itse arvostan, niin sanotusti rahan takia en; olen hankkinut elantoni musiikkikirjastonhoitajana. Juuri nyt olen Gertrude Steinin hillittömän Tender Buttons ­-kirjan viime aukeamalla. J. K. Ihalaisen, runokäsityöläisen, Palladium-kustantamo julkaissee kirjan. Steinin sanotaan yrittäneen kirjoittaa kuin kubistisen maalarin. Hiio-­hoi.

Osaatko itse vastata Potero­-kokoelmassasi esittämääsi kiinnostavaan kysymykseen: miten paljon tuhlaajapoika todella tuhlasi?

En.


Haastattelu on julkaistu Särön numerossa Runo- ja kuvakalenteri (nro 22). Osta numero täältä.