Silmä kiinni, sielu auki

[dropcap]K[/dropcap]irjoittajakursseilla, joita vedän, saatan joskus sanoa: kirjoittakaa sielusta mainitsematta sanaa sielu. Tai kirjoittakaa rakkaudesta, Jumalasta, kauneudesta mainitsematta niitä. En ole paha ihminen, vaikka käskenkin ihmisiä sensuroimaan hyvää tarkoittavia sanoja. Kirjoittajat ymmärtävät pian – jos eivät ole jo aiemmin oivaltaneet – että sielun on tihkuttava rivien välistä ottaakseen lukijan haltuunsa. Paljas, avoin sielu tuodaan tekstissä parhaiten esiin tietyllä sekoituksella konkreettisia kuvia ja epäkonkreettisia ajatuksia sekä jotain, mistä minulla ei aavistustakaan. Yhdistelmä vapauttaa lukijassa muistoja, liikettä, tulevaisuudenkuvia, tunteita ja oivalluksia sekä jotain, mistä minulla ei myöskään ole aavistusta.

Kirjoittaja hahmottaa, että sanomatta jättäminen on teko siinä missä sanominenkin.

Jokapäiväisessä elämässä ihmiset piilottavat toisiltaan tekoja ja siten pyrkivät kontrolloimaan vaikutelmaa, jonka toisilleen itsestään antavat. Piilotamme asioita myös itseltämme, ehkä siksi, että kiinnittäisimme huomiomme johonkin abstraktiin puoleen itsessämme – voidaksemme tehdä outoja, hallittuja tekoja.

Kerran eräässä kellaribaarissa tapasin olutta juovia muslimimiehiä. ”Jumala ei näe maan alle”, he totesivat. Jumala on paitsi huumorintajuinen myös puolisokea. Luojan kiitos, pitäisi kai sanoa.

Kulttuurilehden lukijoille lienee turha mainita, kuinka paljon ja monentasoista energiaa, uskoa, onnea ja ymmärrystä luodaan kulttuurityöllä. Mutta monelle meistä, myös minulle, on yllättävää, että taiteen ja Särön tapauksessa myös journalismin organisaatiot vetävät puoleensa työpanostaan tarjoavia ihmisiä, jotka eivät odota vastikkeita, kuten rahaa. Särössä toimii taiteilijoita, työttömiä, eläkeläisiä ja työssäkäyviä, jotka eivät halua mainetta eivätkä nimeään näkyviin. Ilman tätä näkymätöntä enkelistöä Särön organisaatio residensseineen, verkkolehtineen ja koulutuksineen ei toimisi.

Ilmaistyön loputtomuuden varaan ei voi laskea. Ollakseen olemassa Särön on monipuolistuttava ja uudistuttava, ja muutokset syövät rahaa talkoohengestä huolimatta. Kulttuurijulkaisu on edelleen Särön pe­rustoimintaa, jota kirjoittajakoulutus, Oder-­residenssi ja ulkomainen verkostoituminen tukevat – ja julkaisu antaa vastavuoroisesti sivulonkeroille virtaa. Visioiden toteuttaminen edellyttää paitsi intohimoa myös systematiikkaa ja byrokraattista osaamista. Vihjeeksi kulttuurialan talouspäättäjille: pieni, mutta vakaa tuki kulttuuriorganisaatioiden taustahahmoille, joiden missiona on edistää muiden ihmisten taiteen näkyvyyttä ja syntyedellytyksiä, ei olisi pahaksi.

Mutta hyvä on tilanne näinkin. Suomessa virkakoneisto ei yritä vaientaa taiteilijoita uhkaamalla heitä kuolemalla, toisin kuin vaikka sata vuotta sitten Anna Ahmatovan tapauksessa naapurimaassamme. Käsillä oleva Särö tarjoaa lukijoilleen Ahmatovan ennen suomentamatonta runoutta.

Mikä pakottaa ihmisen välittämään sanojen välistä todellisuutta maailmasta toiseen, vieläpä henkensä uhalla? Voimme myös kysyä: mikäpä ei pakottaisi?

Jälkikirjoitus: Näitä rivejä kirjoitettuani korviini kantautui tieto porvoolaisen kulttuurivaikuttajan Jocke Lybeckin tapaturmaisesta kuolemasta. Ilman Lybeckiä Säröä tuskin olisi olemassa. Hänen perustamassaan ja isännöimässään sielukkaassa Bar Maryssa löysivät toisensa ne ihmiset, jotka vuonna 2006 perustivat Särön. ”Kun muut puhaltavat, me hengitämme”, oli baarin motto. Sama paikka, jossa äsken mainitsemani muslimit istuivat oluilla.


Pääkirjoitus on julkaistu Särön tuoreimmassa numerossa Avoin sielu (nro 33). Osta numero täältä.