Teoria valosta ja pimeydestä

Keinovalon lisääntyessä pimeydestä on tullut katoavaa luonnonvaraa, ja samalla valo on menettämässä kulttuurihistoriallista merkitystään, kirjoittaa kirjallisuudentutkija, kirjailija Katariina Kärkelä. Hämärä virittää ihmisen mielikuvituksen ja ajattelun eri tasolle kuin auringonvalossa – siksi pimeää on suojeltava.

Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Toisinajattelu (nro 58-59), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 18 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).


”Kimmerien oli kaupungin se ja maan tyly ranta;
saartoi sankka sit’ usva ja pilvet, ei näet sinne
konsaan luo sädeloistettaan terä päilyvän päivän,
ei ylös korkeuteen kohotessaan tähtisen taivaan,
taivaalt’ illoin ei maan puoleen taas aletessaan,
koitojen kuolollisten on yll’ yhä yö ikisynkkä.”

(Odysseia XI, 14–19; suom. Otto Manninen.)

Ajatus kaamoksesta ja pohjoisen pitkästä yöstä lienee ollut varsin kaukainen Välimeren rannoilla eläneille antiikin aikojen kirjoittajille, joiden silmissä taivaankappaleiden liikkeet ja auringon kierto ovat noudattaneet toisenlaista kulkua. Silti kaamokseen voi tulkita viitattavan Odysseian yhdennessätoista laulussa, jossa kuvataan ikisynkän yön maailmaa, auringottomia, usvien saartamia seutuja.

Tosiasiassa puheena on Odysseuksen miehistön matka manalaan, mutta katkelmasta voidaan tehdä myös reaalimaailman maantieteeseen liittyviä tulkintoja. Tekstin on arveltu olevan yksi varhaisimmista antiikin kirjallisuuden viittauksista kaamokseen, polaariyöhön, joka Välimeren tienoilla kasvaneille on ollut vieras. Tieto pohjoisempien leveyspiirien pitkästä pimeydestä on tullut kiertoteitse kauppiaiden, merenkulkijoiden ja muiden matkantekijöiden mukana. (Ks. esim. Iyer & Pejathaya, 254–255.)

Käsitys pohjoisen maagisilta vaikuttaneista luonnonilmiöistä nojautui pitkään kreikkalaisen astronomin ja tutkimusmatkailijan Pytheaan kertomuksiin, joissa muun muassa keskiyön aurinko ja revontulet pääsevät esiin. Pohjoisen valossa on kuin onkin jotakin hyvin ainutlaatuista. Arkeologit Vesa-Pekka Herva ja Antti Lahelma kuvaavat pohjoista maailmankuvaa luotaavassa teoksessaan Pohjolaa maaksi, jossa ”– – katsotaan valoa meripihkan läpi, nähdään salamoita kvartsin tai piikiven sisällä, havaitaan virvatulia leijumassa soiden yllä, seurataan keskiyön auringonpaistetta ja revontulten leiskuntaa. Pohjola on aina yhdistetty aurinkoon sekä tuntemattomista lähteistä hohtaviin arvoituksellisiin valoihin” (s. 253).

Yön, päivän, valon ja pimeän merkitys on väkisinkin erilainen riippuen siitä, millaisissa sykleissä niitä on tottunut kokemaan. Kaamoksen alle ensi kertaa astuessaan saattaa yllättyä siitä, että valossakin on kyse luonnonvarasta. Enenevän valosaasteen myötä rajallisen luonnonvaran ongelma on käynyt käänteiseksi: katoavaksi luonnonvaraksi on kaikessa hiljaisuudessa noussut pimeys, jonka löytääkseen on nähtävä vaivaa ja joskus myös matkustettava kauas.

Pohjoiseen syntynyt ei välttämättä pidä luontokatoa kovinkaan merkittävänä vahinkona silloin, kun se ulottaa lonkeronsa pimeyteen. Vahinko se kuitenkin on, eikä vain pimeydestä ja valon vaihtelun syklistä riippuvaisille eliöille. Pimeys on merkittävä esteettinen, kulttuurinen ja filosofinen pääoma, jolla on vaikutuksensa myös ajatteluun ja mielikuvitukseen. Miten valon ja pimeän sykli ohjaa ajattelevan mielen polkuja? Miten toisenlaisin tavoin jäsentäisimme maailmaa, jos vapautuisimme valosta vähäksi aikaa?

Valosta on vaikea päästää irti, ja syy on ymmärrettävä. Käytännön tarpeen palvelemisen lisäksi valolla on ällistyttävän korostunut asema todellisuuden rakennetta luotaavassa metafysiikassa, tiedonfilosofiassa ja siinä, miten arkikielessä puhumme ymmärryksestä ja älystä. Valolla on vakiintunut paikkansa ajattelun ytimessä ja koko siinä tavassa, jolla ihminen olevaa katsoo.

Tästä tavasta ja valon maailmankatsomuksellisesta erityisasemasta oivallisen esimerkin tarjoaa pieni aikahyppy 1200-luvun alun Englantiin.

Alussa oli valo

Englantilainen valtiomies, teologi ja tieteellisen menetelmän uudistaja Robert Grosseteste (n. 1175–1253) esittää metafysiikkaa ja luonnontiedettä yhdistelevässä tutkielmassaan De luce, että kaiken olevaisen alkupisteenä on valo.

Grossetesten ajattelun kivijalkana on hylomorfinen käsitys kappaleiden rakenteesta: jokainen kappale koostuu ensimmäisestä aineesta ja muodosta. Ensimmäisen muodon Grosseteste samastaa valoon. Päättelyketju johtaa omaleimaiseen kosmogoniaan, joka askel askelelta luo sfäärimäisistä kerroksista koostuvan maailmankaikkeuden. Omasta ykseydestään valo alkaa levittäytyä kaikkiin suuntiin samaan tapaan kuin kynttilänliekki kehämäisesti valaisee ympäristöään. Valo, alkujaan yksi ja jakamaton, leviää yhä laajemmalle mutta harvenee samalla, kunnes viimein saavuttaa pienimmän mahdollisen tiheytensä. Taustalla vaikuttaa antiikista peritty ajatus siitä, että luonto kammoksuu tyhjiötä: harvenemisen ei tule jatkua loputtomiin vaan lakata ennen kuin tyhjiö alkaa muodostua. Siksi laajeneminen lopulta pysähtyy ja alkaa kääntyä takaperoiseksi.

Äärimmäisen kehän ja ytimen välille syntyy, Grossetesten ajattelua tutkineen pohjoisirlantilaisen filosofin James McEvoyn sattuvaa vertausta lainaten, palkeiden käyttöä muistuttava liike. Ainetta mukanaan kantava valo alkaa heijastua takaisin kohti keskustaa ja tiivistyy samalla jälleen tuottaen uuden sfäärin. Laajeneminen ja tiivistyminen vuorottelevat ja synnyttävät kaikkeuteen joka kerta uuden, sisemmän kehän, joista viimeisin koostuu aina edellisen niin sanotusta ylijäämästä. (McEvoy, 88–90.) Tuloksena on lopulta yhdeksän taivaallista kehää, joiden kuvaamisessa Grosseteste seuraa aristoteelista teoriaa maailmankaikkeuden sisäkkäisistä sfääreistä. Elementtien maailma muodostuu neljästä alimmasta, kuunalaisesta sfääristä.

McEvoyn (85) mukaan Grossetesten ajattelussa erityisen huomionarvoista on se, että valon teologissävytteinen metafysiikka yhdistyy geometriseen optiikkaan ja ottaa harppauksen lähemmäs matemaattista luonnontiedettä: matematiikka on ytimellinen osa luonnollisen maailman rakennetta ja ohjaa sen toimintaa. Metafysiikan ja matemaattisen luonnontieteen lisäksi Grossetesten ajattelu tuo yhteen toisenkin duon, erottamattoman mutta kitkaa kipunoivan – aineen ja aineettoman. Länsimaiseen dualismin nälkään vetoava kahtiajako on selvästi nähtävissä Grossetesten kosmogoniassa. Ensimmäinen sfääri, jossa valo ja aine ovat täydellisessä tasapainossa, on kaukana jäljempien kehien tavoittamattomissa. Jokainen tiivistymisen ja laajenemisen vuorotteluliikkeessä syntynyt kehä on edellistä epätäydellisempi, aineellisempi ja kauempana siitä ykseydestä, eheydestä ja yksinkertaisuudesta, jonka vain luomisen ensiaste on kyennyt saavuttamaan. (McEvoy, 88–89.)

Grossetesten näkemys luomisesta ei voisi korottaa valoa korkeampaan asemaan. Valo on metafysiikan syvimmässä ytimessä, palaa olemisen alkuliekkinä ja kuultaa läpi aineellisen maailman kerrostumien. Olemisen lisäksi valon tulee helposti samastaneeksi ajatteluun, järjen työhön. Auringon ja kirkkauden metaforat sekä filosofisessa keskustelussa että arkisessa kielenkäytössä puhuvat tiedon karttumisesta ja oivaltamisesta joko valaistumisena tai valaisemisena: kirkkaudesta osalliseksi voi päästä sekä ajatteleva subjekti itse että hänen tarkastelunsa kohde. Oma, jokapäiväinen puheenpartemme tekee selväksi valon ja pimeän työnjaon tiedon kysymyksissä. Kun asiaa ei ymmärretä, se jää pimentoon.

Mutta oliko ero järjen kirkkauden ja ymmärtämättömyyden hämärän välillä alkujaankaan näin selvä?

Platon, jos joku, on metaforia tihkuvassa dialogikirjallisuudessaan puhunut valon puolesta ja tullut siitä tunnetuksi. Tietämättömyyden ja näennäisyyksien varjoisassa luolassa elävät eivät pääse osallisiksi aidosta todellisuudesta, jonka vain auringon loiste voi paljastaa: päivänvaloon astuminen on valaistumista kirjaimellisimmillaan. Valtio-dialogissa esiintyvästä luolavertauksesta tuttu vastakkainasettelu asettaa pimeyden valon kaihdettavaksi kääntöpuoleksi, tietämättömyyden kuvaksi.

Antiikin filosofian tutkija Albert Joosse (93–94) muistuttaa, että yön rooli Platonin kirjoituksissa on paljon monisyisempi kuin pintapuolinen vilkaisu antaa ymmärtää. Yö on yhtäältä rakenteellinen välttämättömyys, toisaalta aivan erityisen ymmärryksen mahdollistaja. Rakenteellisessa mielessä yö on, kuten Joosse kirjoittaa, kosmisen kierron luonnollinen osa, joka jäsentää maailmaa ja mahdollistaa samalla taivaankappaleiden, matematiikan ja lopulta filosofian opiskelun. Oivalluksellisesta näkökulmasta yö taas on kykenevä paljastamaan asioita, jotka päivänvalossa jäävät huomiotta. Kun auringon tuli ulkomaailmassa häviää, silmien tulella ei enää ole vastinparia ulkopuolella. Silmäluomet sulkevat tuon tulen taakseen, ja loimu kääntyy sisäänpäin tasoittaen sisäiset liikkeet ja valmistaen tien unelle. Joissakin tapauksissa syntyy tila, joka on otollinen näkyjen ja ennustusten saapumiselle. Vain yö voi tarjota ainutlaatuisen etuoikeuden päästä käsiksi menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan. (Joosse 98, 104–105, 109.)

Vaikuttaisi siltä, että valo ja pimeä stimuloivat ajattelua eri tavoin. Millainen siis on pimeyden alati kauemmaksi ulottuvan maanpaon vaikutus ajattelun avaruudelle?

Maailma pimeyden purkamana

Puolihämärän hetkillä on ollut tapana tuottaa omanlaistaan kirjallisuutta. Myöhäiskeskiajan Ranskan kirjallisuudesta tuttu aubade on rakastetulle auringonnousun aikaan esitetty aamulaulu, kun taas jumalillekin laulettu nokturno kuvaa öisiä tunnelmia. Tietynlaisen kirjallisuuden kiinnittyminen tiettyihin vuorokaudenaikoihin ei ole sattumaa: järjen ja mielikuvituksen vahdinvaihto tapahtuu iltahämärän aikaan. Aistinvarainen, luotettu tieto lipuu kauemmas, ja sen tilalle astuvat kuvittelun arvaamattomammat keinot.

Jotta kuvittelun arvon voisi täydesti ymmärtää, on kyettävä näkemään se muuna kuin vain nähdyn ja koetun toisteisena tulkintana: seurattavaksi sopii vaikkapa Samuel Taylor Coleridgen paljon siteerattu ajatus mielikuvituksen kahtiajakoisuudesta. Coleridge (205–206) jakaa kuvittelun primaariseen ja sekundaariseen. Primaarinen mielikuvitus on jokaisen ihmisen luontainen kyky ja aistihavainnon synnyn perusedellytys: Coleridgen mukaan ihmisen mieli toimii aktiivisesti havaintoja tehdessään ja kuvia tuottaessaan ja samalla jäljittelee omine, rajoittuneine keinoineen ikuisen luomistapahtuman kaavaa. Sekundaarinen mielikuvitus puolestaan hajottaa, levittää, purkaa ja sulattaa olemassa olevaa kuvastoa voidakseen luoda sen pohjalta uutta ja toimii siis esimerkiksi runoutta tuottavana voimana. Mielikuvitus alkaa aistihavainnosta ja ympäröivästä maailmasta saadusta tiedosta muttei rajoitu niihin. Tällaiselle todellisuutta purkavalle ja sitä uudelleen järjestävälle, luovalle mielen työlle pimeys raivaa paljon kaivattua tilaa.

Missä on valoa, siellä on väistämättä myös ärsykkeitä. Niiden puuttuessa ajatuksen on toimittava omillaan, ammennettava siitä, minkä jo tuntee, ja lisättävä mukaan omaansa. Kirjallisuushistorialla on paljon sanottavaa visuaalisen aistimaailman väistymisestä ja siitä, mihin se johtaa. Sydänkeskiajan kirjallisuuden hallitseviin muotoihin kuului näkykirjallisuus, jossa järjen, mielikuvituksen ja jumalallisen ilmoituksen kolmikanta saattaa kokijansa yhtäältä ylimaallisen, saavuttamattoman tiedon, toisaalta suuren vaaran ja potentiaalisen petoksen äärelle. Vaikka näkykirjallisuudessa ei suinkaan ole välttämättä kyse kirjaimellisesta öiseen uneen vaipumisesta, olennaista on yhtä kaikki se, että konkreettinen, ympäröivä todellisuus väistyy sisemmän ymmärryksen tieltä.

Coleridgen paljon myöhäisempi ajatus mielikuvituksen maailmaa dekonstruoivasta ja uudelleen rakentavasta voimasta on luonteeltaan toisenlainen mutta yhtä vaikuttava: vaikka kaikki maailman oliot ja asiantilat olisivat luonteeltaan pysyviä tai jopa kuolleita, mielikuvitus on yhä vitaali ja kykenevä muovaamaan niiden pohjalta jotakin uutta.

Ajattelun avaruuden mielikuvitusta koskeva ulottuvuus uhkaa kaventua yhtä suurella vauhdilla kuin uhanalaiseksi luonnonvaraksi muuttunut pimeys, joka hukkuu alati laajeneviin valon kehiin – ajattelua uhkaa sokea kiinnittyminen vallitseviin asiaintiloihin. Jos jatkuvasti altistuu sille, miten asiat ovat, on vaikeampi vapaasti ajatella, miten ne voisivat olla.

Muuttumatonta maisemaa etsimässä

Pimeyden merkitys kulttuurille, mielikuvitukselle ja ajattelulle saa vielä yhden uuden ulottuvuuden, jos painopiste siirretään historialliseen maisemaan. Mikä ympäristössämme oli tuttua jo niille, jotka elivät tuhansia vuosia ennen meidän aikaamme?

Vuosituhansien takainen ihminen joutuisi etsimään tuttuja kiintopisteitä maisemien ja maanmuotojen sijaan taivaalta. Maankamaran kasvot ovat monien mullistusten vieraiksi muuttamat, mutta avaruuden pitkä mittakaava tarjoaa ihmiselle melko pysyvää katsottavaa. Yhtenä todistuksena yötaivaan merkityksellisyydestä on arkeoastronomian tieteenhaara, joka tutkii muinaisten ihmisten käsityksiä tähtitaivaasta, sen ilmiöistä ja kytköksistä vallinneeseen maailmankuvaan ja uskontoon. Taivaan liikkeet ovat jättäneet jälkensä kulttuureihin, tarustoihin ja maamerkkeihin. Tällaisia ovat muiden muassa Englannin Wiltshiren Stonehenge, Egyptin pyramidit ja aitiologisista myyteistä tutut katasterismit, eli kertomukset taivaankappaleiden ja tähdistöjen synnystä. Tähdistöistä punotut tarinat ovat oiva osoitus siitä, mitä pimeyden pienet valopisteet tekevät askartelevalle mielelle. Jos tähtitaivasta ei enää näy, katkeaa yksi inhimillisen mielikuvituksen historian säikeistä: vanhat tarinat itsessään ovat yhä olemassa, mutta kokemuksellista kosketusta niiden alkuperään ei enää ole. Valon ja pimeyden sykli puolihämärän välietappeineen stimuloi sekä järkeä että mielikuvitusta, ja kukin vaihe valon kierrossa tuottaa omanlaisiaan assosiaatioita ja luovia impulsseja. Olisi sääli, jos tämä kiertokulku typistyisi pimeän katoamisen myötä tyhjiin.

Jotakin merkillistä on tapahtunut suhteessamme valoon. Grossetesten teoria, luonnontieteen kauan sitten kumoama, esittää aineellisen maailman syntyneen valon sfäärien kertautuvassa tiivistymisen prosessissa. Nyt tuo aineellinen maailma, olevaisen alin emanaatio ja kaikkeuden ikuinen kakkosviulisti, on niin oman valonsa kyllästämä, että säteilee sitä jo takaisin kohti lähtöpistettään. Avaruus ei enää yksin loista kohti Maata. Maa loistaa takaisin.

Vaikuttaa siltä, että ihmisen suhde valoon ja pimeään on typistynyt pelkkään konkretiaan, koska vaihtelusyklin symbolinen ja metafyysinen arvo on vaipunut unohduksiin. Olennaista on se, mitä valaistaan; valo itsessään on käynyt merkityksettömäksi. Sisäänpäin kääntyneen valon luomistyö on tullut pisteeseen, jossa luotu maailma on tiukasti itseensä käpertynyt. Katse kohdistuu sisimpiin kehiin, ei enää ulospäin. Olemme valaisseet itsellemme suljetun kupolin, jonka ulkopuolinen kirkkaus jää lähellä loimottavien valojen peittoon. Aivan kaikkialle valon sokaiseva ylivalta ei kuitenkaan vielä ole ulottunut. Hämärän kaipuu on herännyt monissa kolkissa, ja eri puolille maailmaa on perustettu pimeän taivaan suojelualueita. Nähtäväksi jää, miten tehokkaasti niiden avulla voidaan torjua keinovalon kaikkialle ulottuvia lonkeroita. Pimeyden – ja sen sylissä viihtyvän luovan ajattelun – pelastamisella on kiire.


Viitattu kirjallisuus:

  • Coleridge, Samuel Taylor 2014 (1817): Biographia Literaria. Toim. Adam Roberts. Edinburgh: Edinburgh University Press.
  • Grosseteste, Robert 1942 (1220–1235): On Light. (De Luce.) Kääntänyt Clare C. Riedl. Milwaukee: Marquette University Press.
  • Herva, Vesa-Pekka & Lahelma, Antti 2026: Myyttinen pohjola. Matka elävien ja elottomien olentojen maailmaan. (Northern Archaeology and Cosmology. A Relational View.) Kääntänyt Timo Soukola. Helsinki: Gaudeamus.
  • Homeros 1941 (n. 750–650 eaa.): Odysseia. Suom. Otto Manninen. Porvoo: WSOY.
  • Iyer, Vinay & Pejathaya, Ramakrishna 2022: ”Representation of the midnight sun in Greek and Indian astronomical texts.” Indian Journal of History of Science, 57. Springer. 253–264.
  • Joosse, Albert 2020: ”Nights of Insight: Plato on the Philosophical Qualities of the Night.” Teoksessa The Value of Nighttime in Classical Antiquity. Between Dusk and Dawn. Toim. James Ker & Antje Wessels. Leiden & Boston: Brill. 93–111.
  • McEvoy, James 2000: Robert Grosseteste. Sarjassa Great Medieval Thinkers. Sarjan toimittanut Brian Davies. Oxford & New York: Oxford University Press.

Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.