Tue riippumatonta kulttuurijournalismia maksamalla verkkolehden vapaaehtoinen lukumaksu (2,50 euroa).
Kirjoitin elämäni ensimmäisen kirjallisuuskritiikin syksyllä 1997 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Aviisi-lehteen. Muistan edelleen kritikoitavan teoksen (A. W. Yrjänän esikoisrunokokoelma Arcana), mutta varsinainen kimmoke tekstin kirjoittamiselle on jo autuaasti haihtunut mielestäni. Luultavasti motivaatio kumpusi taloudellisista realiteeteista – opiskeluaikana juhlia oli miellyttävän usein, mutta rahaa pääsääntöisesti epämiellyttävän niukasti. Kirjoittamalla Yrjänän teoksesta kritiikin tienasin muutaman satamarkkasen, mikä oli merkittävä lisä opiskelijabudjettiini. Tämän innoittamana aloin kirjoitella kritiikkejä enemmänkin.
Seuraavien vuosien aikana aloin kirjoittaa tekstejä myös pieniin kirjallisuus- ja kulttuurilehtiin. Vuonna 2003 rohkaistuin viimein tarjoamaan kirjoittamaani kritiikkiä Parnasso-lehteen, joka ilokseni hyväksyi sen sivuilleen. Sittemmin päädyin Aamulehden kautta kirjoittamaan kritiikkejä Helsingin Sanomiin.
Kaikesta tästä on seurannut se, että olen sekä toiminut kriitikkona että aktiivisesti seurannut suomalaista kulttuurijournalismia melkein kolmenkymmenen vuoden ajan. Tässä kirjoituksessa esittelen kolmen pääteesin kautta näkemyksiäni siitä, millainen hyvän kritiikin mielestäni pitäisi olla.
1. Kritiikissä täytyy olla selkeä rakenne
Kirjallisuuskritiikki on teksti, jonka täytyy alkaa jostakin pisteestä ja päättyä johonkin toiseen pisteeseen. Kaiken, mitä niiden välissä sanotaan, täytyy muodostaa mielekäs ja perusteltu polku, jonka askeleet liittyvät loogisesti toisiinsa.
Kuten usea tuntemani kriitikko, myös itse teen kritikoitavaa teosta lukiessani muistiinpanoja. Jos kirja on kohtalaisen paksu, niitä kertyy usein melkoinen määrä. Kun alan kirjoittaa kritiikkiä, pohdin tarkkaan, mistä pisteestä lähden liikkeelle, koska se määrää ja määrittää hyvin paljon sitä, millaiseksi kritiikin kokonaisluonne rakentuu. Kritiikissä esiteltyjen huomioiden tulee ketjuttua luontevasti, mikä tarkoittaa sitä, että monia huomioita, usein tärkeitäkin, on pakko jättää tekstistä pois. Tämä johtuu yksinomaan siitä, että niille ei ole selkeää ja luonnollista paikkaa tekstin kokonaisuudessa.
Lisäksi tekstin täytyy päättyä johonkin selkeään lopukkeeseen, usein yhteenvetoon tai summaukseen, josta tekijä ymmärtää tulleensa artikkelin päähän. Itse olen toisinaan käyttänyt tekniikkaa, jossa kritiikin lopussa palataan sen alussa esitettyyn teemaan ja ajatukseen, jolloin teksti ikään kuin muodostaa selkeän ympyrän. Tosin tästäkään ei saa tulla maneeria.
Aikansa mahtikriitikko Pekka Tarkka kertoi rakentavansa kritiikkinsä selkeän kolmiosaisen mallin ”esittely–analyysi–arvottaminen” varaan. Hyvässä kritiikissä kaikki nämä elementit ovat läsnä, mutta niiden ei tarvitse olla selkeästi rajattuja tai kaavamaisesti käsiteltyjä. Jos esimerkiksi teoksen analyysi on tarpeeksi ansiokas ja osuva, se voi kattaa myös teoksen esittelyn ja osan arvottamisestakin.
2. Kritiikki on suunnattu lukijalle
Ainakin vielä toistaiseksi kritiikkejä painetaan aikakaus- tai sanomalehden sivulle, josta sen on tarkoitus tulla niin sanotun tavallisen lukijan lukemaksi. Tästä syystä kirjallisuuskritiikki ei ole julkista palautetta kirjailijalle eikä kriitikon oman oppineisuuden ja säihkyvän älykkyyden esittelemistä.
Jokainen isohkoon mediaan kirjoittava kriitikko miettii tekstiä laatiessaan, antaako hän tekstissä itsestään tarpeeksi sivistyneen ja nokkelan kuvan. Tästä on toisinaan seurauksena kaavamaisia, ryppyotsaisia ja sivistyssanoja viliseviä syväanalyysejä, joiden tyyli lähenee akateemista opinnäytetyötä.
Pohjimmiltaan kritiikki on kuitenkin journalismia, minkä vuoksi taitava kriitikko vaihtelee tyyliään, lähestymiskulmaansa ja tekstinsä rakennetta aina kulloisenkin käsittelyssä olevan teoksen mukaan. Itse huomaan usein miettiväni, voisiko taidekritiikki olla edes joskus totuttua kevyempi ja leikillisempi kirjoituksen muoto. Voisiko kirjallisuuskritiikki olla hauska tai jopa humoristinen? Voisiko se myös viihdyttää ja huvittaa lukijaa?
Tällaisiakin kritiikkejä on vuosien varrella vastaan tullut, mutta ne vaativat kriitikolta jo verrattain kypsää välineensä tuntemusta ja ennen kaikkea itseluottamusta.
3. Arvottaminen on olennainen osa kritiikkiä
Varsinaisten murskakritiikkien määrä on viime aikoina selvästi vähentynyt. Seppo Heikinheimon ja Jukka Kajavan tilalle ei ole noussut yhtä poleemisia hahmoja, jotka räväköillä lyttäyksillään kohauttaisivat kansaa ja kylväisivät kauhua taiteilijakunnan keskuuteen.
Tämä on varmasti hyvä asia, mutta ilmiön kääntöpuolena on liiallinen varovaisuus ja taiteilijan silkkihansikkainen käsittely. Jokainen kulttuuripalstoja aktiivisesti seuraava törmää aika ajoin kritiikkiin, josta näkee, ettei kirjoittaja ole kovinkaan innoissaan käsittelemästään taideteoksesta, mutta ei syystä tai toisesta uskalla sanoa sitä suoraan. Lukijan näkökulmasta väkinäinen kehuminen on latteaa ja turhauttavaa.
Kriitikon velvollisuus lukijoitaan kohtaan on kertoa näkemyksensä rehellisesti myös silloin, kun sillä ei saa hankituksi uusia ystäviä. Edesmennyt pitkän linjan kriitikko Matti Mäkelä totesi kerran, että kriitikon työ on yksinäistä puuhaa. Kaikkea ja kaikkia ei yksinkertaisesti voi aina vain kehua ja ylistää, ja aina silloin tällöin joku jossakin pahoittaa mielensä. Se on jokaisen kriitikkona toimivan vain kestettävä. Eräs kiukustunut kustantaja kutsui minua takavuosina julkisesti ”runorotuhygieenikoksi”. Ei se aikoinaan mukavalta tuntunut, mutta tätä nykyä se lähinnä naurattaa.
Tässä piileekin syvällinen opetus jokaiselle kritiikin kohteeksi joutuneelle: saitpa osaksesi ylistystä tai haukkuja, suurimmalle osalle ihmiskuntaa kritiikkisivu on seuraavana päivänä pelkkä kalankääre.
Tero Tähtisen Helsingissä lokakuussa 2026 pitämään luentoon pohjautuva artikkeli on julkaistu Journalistisen kultttuurin edistämissäätiön JOKESin tuella.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.