Koronakriisi on maailman mosaiikin peili

Millainen merkitys yhteiskuntajärjestelmällä on koronapandemian torjunnassa? Vaikka COVID-19 ei ole demokraattinen tauti, demokraattisen järjestelmän peruspilarina toimiva luottamus on paras lääke pandemiaa vastaan, esittää Markus Leikola globaalissa analyysissään. (Kuvitus: Sanna Saastamoinen.)

*

[dropcap]V[/dropcap]irustaudit ovat lääketieteellinen ongelma, epidemiat yhteiskunnallinen ja pandemiat globaalinen ongelma. Jos ongelma on hallitsematon, se on katastrofi, ja katastrofi on aina yhteiskunnallinen.

Päivä päivältä tämä vahvistuu yhä selkeämmin: ongelma on maailman yhteinen, mutta valtiot ja yhteiskunnat yhtä erilaisia kuin ennenkin kriisiä. Hallitsijat, joiden oma napa on ainoa, millä todella on väliä, ovat samanlaisia kuin ennenkin. Diktatuurit, jotka viis veisaavat ihmisoikeuksista, ovat samanlaisia kuin ennenkin. Ja hallitukset, jotka sekä ovat lunastaneet luottamuksensa kansanvallalla, ei vain vapaissa vaaleissa, vaan myös joka päivä vaalien välillä – nekin ovat samanlaisia kuin ennen kriisiä.

Mutta erot elämässä diktatuurissa, populistivallassa tai luottamukseen perustuvassa kansanvallassa eivät ole samoja kuin ennen kriisiä.  Nämä erot eivät enää ole vain eroja hallitsijoiden miellyttämishalussa tai öykkäröinnissä eivätkä eroja ihmisoikeuksien toteutumisissa. Pandemia tuo näihin eroihin vielä yhden kerroksen lisää: järjestelmät taklaavat tautia eri tavoin. Keväällä 2020 ihmisen elämän lisäksi myös todennäköisyys kuolla riippuu uudella tavoin siitä, missä näistä kolmesta yhteiskuntajärjestelmästä hän elää.

Kiina sulkee yhteiskunnan ja suut

Totalitaarinen Kiina sekä pahensi kriisiä (pimittämällä, tukahduttamalla) että pehmensi sitä (nopeilla, rajuilla ja kattavilla pakkotoimilla, joilla vielä jäljellä olevia ihmisoikeuksia supistettiin vailla hidastavia valmiuslakeja). Emmekä todellisuudessa edes tiedä, mitkä ovat Kiinan sairastuneiden, tehohoidettujen tai kuolleiden oikeat luvut. Jo kriisin alkuvaiheissa kävi selväksi, että virallisia lukuja vääristellään ja piilotellaan. Länteen paenneet toisinajattelijat soittelivat suoraan ensimmäisen epidemiakeskuksen, Wuhanin sairaaloihin selvittääkseen tilastojen luotettavuutta ja pystyivät jo varhaisessa vaiheessa päättelemään yksittäisten sairaaloiden lukujen yhteenlaskulla, ettei tilastoihin ole luottamista.

Myöhemmin Kiinan johto on käynyt näyttävästi Wuhanissa ja lähettänyt länteen sekä kelvottomia testejä että suojavarusteita. Välillä kiinalaiset ovat syyttäneet Yhdysvaltojen armeijaa epidemian aloittamisesta, välillä taas itse myöntäneet, että vikaa saattoi olla heissäkin.

Wuhanin keskussairaalan ensiapuosaston ylilääkäri Ai Fen oli ensimmäinen, joka paljasti maailmalle COVID-19-taudin olemassaolon. Hän kirjoitti artikkelin Kansan lehteen (Renwu), mutta sensuuri esti artikkelin julkaisun. Artikkeli julkaistiin kuitenkin uudelleen internetissä sensuuri kiertäen käyttämällä emojeja, morsekoodia ja pinyin-translitterointia. Kolme viikkoa ensimmäisen potilaan diagnoosin jälkeen, hoitohenkilökunnan jo sairastuttua, sairaalan johtokollegio kiisti yhä, että virus voisi tarttua ihmisestä toiseen.

Saman sairaalan nuori silmälääkäri Li Wenliang ehti varoittaa aiempia kurssitovereitaan WeChat-somessa ja tieto ehti levitä laajalle lääkäripiireissä. Li vietiin poliisiasemalle ja häntä varoitettiin vakavasti levittämästä huhuja. Myöhemmin Li sairastui itse koronaan ja hänen viimeisiä postauksiaan somessa seurasi 17 miljoonaa ihmistä samalla kun viranomaiset vuoroin myönsivät, vuoroin kiistivät hänellä olevan hätää. Li kuoli helmikuun 7. päivänä 33 vuoden ikäisenä.

Voi vain arvailla, mitä pandemia tekee esimerkiksi uiguurien uudelleenkoulutusleireillä, joihin on suljettu vähintään miljoona vähemmistökansan edustajaa Xinjiangin maakunnassa Kiinan luoteisosissa. ”Elämä maakunnassa on palannut ennalleen kuukauden sulun jälkeen”, on ainut tieto, minkä hallituksen tiedonannot ovat kertoneet.

Mutta leireiltä ei kantaudu edes hiljaisuutta.

Tiikeri loikkaa ja kyttää

Entä Aasian ei-kommunistiset ”tiikerivaltiot”, Etelä-Korea, Taiwan ja Singapore, jotka onnistuivat jokainen hillitsemään pandemiaa? Tarkastellaan lähemmin Etelä-Koreaa, jolla oli taannoisen SARS-epidemian ansiosta sekä lainsäädäntö että logistiikka valmiina nopeaan reagoimiseen.

Etelä-Korea on yksi harvoja valtioita, joissa ei ole ollut laajoja karanteeneja, sisäisiä matkustuskieltoja tai talouselämän sulkemisia. Siellä ryhdyttiin nopeaan ja laajaan (myös oireettomien ihmisten) testaamiseen, mobiiliteknologiaan perustuvaan monitorointiin sekä uusien tartuntojen julkisiin notifikaatioihin – toimenpidekokonaisuuteen, jonka akronyymi englanniksi on TRUST.

Positiivinen testitulos johti automaattisesti eristämiseen, oli oireita tai ei. Itse itsensä karanteeniin sulkeneiden oli pakko ladata itselleen virtuaalinen jalkapanta; eristyksestä livistäminen aiheutti hälytyksen viranomaisille ja karkurille jopa kahden tuhannen euron sakon.

Vaikka testaaminen perustui vapaaehtoisuuteen, sitä täydensivät monet sellaiset yksityisyyttä loukkaavat toimet, jotka olisivat vaatineet Euroopassa joko lainsäädäntöä tai ainakin herättäneet ison äläkän: maahan saapujat joutuivat lataamaan pakollisen älypuhelinsovelluksen, monet virastot, hotellit ja rakennukset asensivat ala-auloihinsa lämpökamerat, joiden läpi oli kuljettava, ja ravintolat mittasivat asiakkailta kuumeen ennen kuin päästivät nämä sisään.

Viranomaiset olivat jo aiemman SARS-epidemian aikana ottaneet käyttöön menetelmiä, jotka ovat tuttuja lähinnä agenttifilmien valtuutensa ylittävien tiedustelupalvelujen käytäntöinä: kansalaisten liikkeitä jäljitettiin turvakamerakuvien, luottokorttitietojen sekä autojen ja kännyköiden GPS-datan avulla.

Eikä tietoa liikkeistä vain kerätty, vaan se tekstattiin tai lähetettiin somen kautta kaikille niille, joiden polut olivat saattaneet kohdata epäillyn koronatapauksen kanssa – yksilöimättä henkilöllisyyttä, mutta esimerkiksi:

”Sinun lähiössäsi asuva puolalainen 35-vuotias mies on saanut positiivisen testituloksen. Saavuttuaan lentokentälle eilen noin klo 9 aamulla hän on matkustanut vakiometroasemallesi, jossa suojamaski päällään shoppaillut kioskilla, palannut kotiin, mennyt päivälliselle italialaisravintolaan Soulin Itaewon-kaupunginosaan ja riisunut maskinsa syödessään. Seuraavana päivänä hän on käynyt pankkikonttorisi pohjakerroksessa, syönyt nuudeleita saman kadun ravintolassa ja jatkanut sitten paikalliseen sairaalaan testeihin.”

Autoritaarisuuden aukkokohdat paljastuvat

Ei totalitarismia, suoraan. Mutta millä tahansa mittarilla: lähelle mennään. Etelä-Korea on ollut kolmekymmentä vuotta muodollinen demokratia, mutta eliitti on ollut kovin sisäsiittoista ja rekrytoitu samoista piireistä kuin ennenkin. Pandemiaoperaatiot ovat keskeisesti valtiojohtoisia, eikä kansalaisten omavastuu perustu keskinäisen luottamuksen rakentamiseen, vaan miltei päinvastoin: epäluottamus naapureita kohtaan on strategian polttoainetta. Tällainen strategia toimii vain autoritäärisyyttä painottavassa kulttuurissa, jossa valtio ei ole mahdollistaja, vaan käskijä.

Etelä-Korean riemukulku ei ole myöskään niin aukotonta. Presidentti Moon Jae-in ennätti riemuita helmikuun puolivälissä liian aikaisin neljästä tapauksettomasta päivästä – miljoona ihmistä allekirjoitti heti adressin, jossa vaadittiin hänen viraltapanoaan. Edellisen presidentin viraltapanosta ei vielä ole ehtinyt kulua kovin pitkää aikaa. Eivätkä huhtikuun puolivälin vaalit ole lainkaan vähentäneet tarvetta näyttää, että tilanne on saatu hallintaan niihin mennessä – ja pandemian torjunnassa lyhyen tähtäimen toimet eivät aina ole sama kuin vahinkojen minimointi pitkällä tähtäimellä.

Ja mitä pitempään epidemia on jatkunut, sitä selvemmin on käynyt ilmi, että ihmiset eivät malta pysytellä eristyksissä – toisin kuin Euroopassa, korealaisilla on kuitenkin mahdollisuus käydä kaikissa niissä paikoissa, jotka lännessä on suljettu, vaikkakin rangaistuksia uhmaten. Epidemia ei ole näin ollen ole jatkanut laskukäyrällä, vaan uusien tapausten määrä on ollut jo jokusen viikon vakio päivästä toiseen.

Iran on puolestaan esimerkki pappisvallasta, jossa ihmisoikeuksia on tukahdutettu, mutta jossa järjestetään kuitenkin vaaleja ja joissa on vahva kansalaisyhteiskunta. Teheranin eliitti bailaa, juopuu ja sekstailee halutessaan aivan kuten lännessä. Iraninkin tapauksessa koronaa on vaikea kontrolloida kokonaan – mutta vahinko moninkertaistuu, kun maa sijaitsee perinteisten kulkureittien risteyskohdassa. Iran ei todellakaan sulkenut rajojaan varhain: Irakin, Afganistanin, Bahrainin, Kuwaitin, Omanin, Libanonin ja Arabiemiraattien epidemioiden jäljet johtavat kaikki Iraniin.

Viimeistään silloin kun Iranin varaterveysministeri – ensimmäisenä ministerinä maailmassa – kertoi maansa televisiossa sairastavansa COVID-19-tautia, kansalaisten luottamus hallintoon laski selvästi, niissäkin piireissä ja seuduilla, jossa järjestelmään on oltu enemmän tai vähemmän tyytyväisiä. Mullahit tekevät nyt kaikkensa voittaakseen tuota luottamusta takaisin, mutta Yhdysvaltain pakotteista ennestään kärsivä kansa ei sitä hevillä palauta.

Pandemisen tasa-arvon illuusio

On vaikeaa olla totalitaarinen vain puoliksi. Etelä-Korean rajan takana Pjongjangissa tämä tiedetään: niinpä Pohjois-Koreassa ei virallisesti ole ainoatakaan sairastunutta.

Vielä parempaan yltää kuitenkin Turkmenistan. Se ei ainoastaan ole tauditon vyöhyke, vaan lisäksi sen mediasta ei edes löydy mainintaa koko taudin olemassaolosta – lukuun ottamatta muutamaa pikku-uutista, jossa isänmaanystävät ovat palanneet kotimaahansa saastuneista ulkomaista. Toistaiseksi vielä presidentti johtaa ”Onnellisuus ja terveys” -kampanjaansa aivan kuten ennenkin.

Mutta kuka onkaan suurimmassa vaarassa diktatuureissa? Ne joilla on suurin määrä kontakteja. Ne jotka lahjovat tiensä läpi ongelmien. Ne jotka kutsuvat koolle neuvonantajia tai kansanjoukkoja näyttääkseen ja käyttääkseen valtaansa. Ne jotka matkustavat ulkomaille.

Usein kuulee väitettävän, että COVID-19 on demokraattinen tauti. Ei ole. Se ei kohtele kaikkia samalla tavalla. Maailman syrjäkylien asukkaat, joilla ei ole syytä hankkiutua maalikyliin, ovat toki huonon suojan varassa, mutta silti viimeisiä, jotka pandemian kohtaavat. Rikkaat ja ökyrikkaat voivat ympäröidä itsensä käsidesillä, lääkäreillä ja hengityskoneilla. Mutta heidän valtansa perustuu silti kontakteihin.

Jos nettiyhteyden toisessa päässä joku napsauttaa yhteyden katki, kontakti on entinen ja niin on valtakin. Siihen asti: ei ihme, että Saudi-Arabiassakin jo 150 kuningashuoneen jäsentä on sairastunut – ja tämä on vasta valistunut arvaus.

Totalitarismit ovat maita, joissa on parhaat tiedonkeruujärjestelmät ja äänekkäin hiljaisuus, normaaliaikoinakin. Nyt tuo hiljaisuus hukkuu maailman hälyyn, vaikka se, mistä emme kuule, kertoo hädän vain syvenevän.

Populismin alamaiset: kahden miljardin riskiryhmä

Populistiset hallinnot ovat erityisen mielenkiinnon kohteena nyt, onhan maailman väestöstä suurempi osa kuin koskaan aikaisemmin, peräti 28 prosenttia, populistijohtajien alamaisia. Nämä johtajat kautta maailman ovat osoittaneet kriisinhallinnan olevan heidän Akilleen kantapäänsä, mikä on jopa pienoinen yllätys.

Kaavaa näyttäisi menevän kiistämisen, syyttämisen ja äkkikäännöksen kautta. Eikä vain yhden äkkikäännöksen, vaan poukkoilun, eikä vain poukkoilun, vaan poukkoilukäännösten välissä kuoreen vetäytymisten ja mahtipontisten puheiden kautta. Globaalien tai alueellisten suurvaltojen johtajista Venäjän Vladimir Putin, Yhdysvaltain Donald Trump, Ison-Britannian Boris Johnson, Turkin Recep Tayyip Erdoğan ja Intian Narendra Modi ovat kaikki toimineet näin. Heidän mielenliikkeistään ja viisaudestaan riippuu kahden miljardin (2 000 000 000) ihmisen henki.

Syy tällaiseen ”strategiaan” on yksinkertainen: kun hallintofilosofia on vain johtajan oman vallan kasvattaminen, ja kaikki muu – mukaan lukien totuuden kunnioittaminen – on sille alisteista, ei tässä tilanteessa kerta kaikkiaan ole ensimmäistäkään toimintatapaa, jolla voisi varmistaa oman vallan kasvattamisen tai edes säilyttämisen. Näyttävät teot voivat johtaa joukkokuolemiin ja protesteihin. Tekemättä jättäminen eli keskittyminen virheiden välttämiseen voi johtaa vahvaa johtajaa äänestäneiden pettymykseen ja tuen vetämiseen pomolta.

Helpointa on syyttää jotakin ulkopuolista – helpointa siksi, koska se on selkäytimestä tuleva toimintatapa. Mutta se ei kauan lohduta, kun sairastuneiden ja kuolleiden luvut pahenevat.

Populistihallitusten alamaiset tulevat olemaan vapaassa pudotuksessa.

Trumpin ensimmäinen koronateko oli lentoliikenteen lopettaminen Kiinasta helmikuun alussa, ei ainoastaan ilmeisen epidemiologisen riskin vuoksi, vaan myös sen tähden, että Kiina oli sopiva vihollinen. Maat olivat olleet kauppasodassa jo jonkin aikaa. Trump nousi valtaan lupaamalla pitää huolen siitä, ettei perinteisin teollisuus siirry Kiinaan, ja sen lisäksi rasistinen perinnekauhu, ”keltainen vaara”, saattaa yhäkin resonoida hänen kannattajakunnassaan.

Mutta Yhdysvalloissa työttömien määrä on tätä kirjoitettaessa 26-kertaistunut kolmessa viikossa. Neljällä kymmenestä amerikkalaisesta ei ole säästöjä järjestelmässä, jossa jokainen on viime kädessä oman onnensa seppä – ja jossa iso osa eliitistä suhtautuu myös kriisinhallintaan samalla asenteella. Samalla media raportoi sankaritarinoista sekä urheilutähdistä, jotka lahjoittavat miljoonapalkkioitaan hätäapuun.

Monet näistä palvelualojen uusista työttömistä ovat niitä kaupunkien vaa’ankieliäänestäjiä, jotka eivät automaattisesti ole sen enempää republikaaneja kuin demokraattejakaan. Lähitulevaisuus näyttää, onnistuuko Trump pitämään kriiseissä aina kasvavan istuvan johdon kannatuslisän vai kääntyykö kansan syyttävä sormi panemaan tulevan katastrofin Valkoisen talon syyksi.

Amerikkalaisten kannalta traagisinta on, että tilanteen näin katastrofaalinen kärjistyminen olisi kuitenkin ollut vältettävissä suhteellisen helposti. New Yorkin osavaltio on pääsiäisenä noussut juuri tartuntatilastoissa ohi kaikkien itsenäisten valtioiden. New York Times kertoi kiirastorstaina, että suurin osa epidemian sikäläisistä lähteistä on peräisin helmikuussa Euroopasta tulleilta matkailijoilta – valtaosin amerikkalaisilta kotiinpalaajilta. Eurooppalaisten pääsy Yhdysvaltoihin kiellettiin vasta maaliskuun toisella viikolla, ja silloinkin Trumpin hengenheimolaisen, Boris Johnsonin Brexit-Britanniaan jätettiin ilmasilta auki. Halutessaan näpäyttää EU:ta tällä tempulla Trump näpäytti kuitenkin omia kansalaisiaan paljon dramaattisemmin.

Lääkärien vainosta kahvin hintaan

Populistit rapsuttavat myös toistensa selkää, ja silloin tartuntariski on kansakuntien välinen, ei vain johtajien. Intian Modi kutsui 125 000 ihmistä stadionille Ahmedabadiin vastaanottamaan Trumpia tämän vieraillessa Intiassa kolme viikkoa ensimmäisen intialaisdiagnoosin jälkeen helmikuun lopulla. Näyttävää elettä perusteltiin sillä, että massat nähdessään Trump myhäilisi Intialle paremman kauppasopimuksen. Trump taas tietää hyvin, että Kiina ja Intia taistelevat samasta johtoasemasta, joten hänelle sopi enemmän kuin hyvin matkustaa juuri Intiaan vielä silloinkin, kun lentomatkustamista oli jo rajoitettu paljon.

Intiassa on laskettu pääsiäiseen mennessä 3 000 koronauhria. Tämä lienee kyseenalainen ennätys: maailman suurin koronatilastovirhe. Ensimmäisestä vahvistetusta tartunnasta tammikuun lopussa kesti kauan, ennen kuin poliittinen paine kasvoi niin isoksi, että joillakin lentokentillä toteutetut etäkuumemittaukset laajennettiin matkustusrajoituksiksi. Osavaltiojohtajat eivät jääneet enää odottamaan Delhin toimia, vaan aloittivat omien kansalaistensa suojelun, ja kymmenen päivää myöhemmin, 24.3., Modi ilmoitti, että keskiyöllä pannaan koko Intia kiinni 21 vuorokaudeksi.

Seuraus oli paniikki, kaaos – sekä myös disinformaatio, misinformaatio ja puhdas vaino. Lääkäreitä on piesty kuoliaaksi, koska heidän on pelätty levittävän tautia. Intiassa leviävät nyt yhtä aikaa tappava sairaus ja tappava taikausko.

Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan, joka oli tottunut paistattelemaan maailmanpolitiikan keskiössä, huomasi muutamassa viikossa maansa geopoliittisen sijainnin saaneen aivan uusia mausteita: itäisessä naapurissa Iranissa korona levisi hallitsemattomasti, pakolaisleireistä tuli valtavia riskikeskittymiä ja Eurooppaa ei kiinnostanut, mitä sen Turkin vastaisella rajalla tapahtuu, kun muurit nousivat kaikkialle Euroopan sisärajoille.

Populistijohtajista 10 miljoonan asukkaan Unkarin Viktor Orbán ja 200 miljoonan Brasilian Jair Bolsonaro ovat omaa luokkaansa. Orbán on kahminut lopunkin vallan itselleen ja viis veisaa EU:sta, Bolsonaro puolestaan on edelleen sitä mieltä, että korona rinnastuu pikku flunssaan. Kummassakin tapauksessa kärsijöinä ovat kansalaiset – Brasilian tapauksessa osa näistä alkuperäiskansoja, jotka kärsivät neokolonialismista ennestään sen lisäksi, että intiaanien vastustuskyky monia kulkutauteja vastaan on geneettisesti heikompi kuin valtaväestöllä. Bolsonaro nousi valtaan lupaamalla talouden kohenevan, ja talouteen hän on epätoivoisesti tarrautunut. Kun paikallisjohtajat ja faveloiden kansanliikkeet eristävät spontaanisti osavaltioita, metropoleja ja kaupunginosia, niin talouden syöksy ei enää ole Bolsonaron itsensä käsissä muutenkaan. Bolsonaron toiminta todennäköisesti saa ennestäänkin herkän talouden sakkaamaan vain pahemmin – muu maailma saa jännittää sekä inhimillisen tragedian että kahvin ja muiden raaka-aineiden hintaa.

Demokratia osoittaa voimansa

Demokraattisten poliitikkojen johtamat valtiot pärjäävät tällä julmalla suhteellisella asteikolla kohtuullisen hyvin; varianssi niiden kesken (esim. Espanjan ja Italian suuret tautiluvut) on enemmän kiinni koko joukosta muita tekijöitä kuin yhteiskuntajärjestelmä. Joissakin maissa, kuten Ruotsissa, poliitikot jättävät virkamiehille isomman roolin, toisissa maissa, kuten Suomessa, valtio pitää tiedotustilaisuutensa kollektiivina, joissakin taas keulakuvana on demokraattinen pääministeri taustanaan valtakunnan visuaaliset tunnukset.

Mutta aidossa demokratiassa luottamus vapaasti valittuun, parhaansa yrittävään ja valehtelemattomaan johtoon motivoi kansalaisia sekä noudattamaan ohjeita ja määräyksiä että tekemään oman osansa. Kriisissä tulee hyvin esiin, kuinka tärkeä ja arvokas tekijä – kirjaimellisesti, sekä euroissa että ihmishengissä – meikäläisen yhteiskunnan peruspilari, luottamus, oikein onkaan.

Demokratia on henkivakuutus; vallanpitäjien luottamus kansalaisiin ja kansalaisten luottamus vallanpitäjiin on yhteiskunnan liima.

Siinä tärkein yksittäinen syy, miksi Suomi on saavuttanut kansainvälisesti erinomaiset, ellei peräti tähän mennessä parhaat tulokset koronapandemian alkuvaiheen torjunnassa. Käyrää on madallettu, kuten sanonta kuuluu, monen eri toimen oikea-aikaisella yhteisvaikutuksella, pyrkien samalla minimoimaan haittavaikutukset yhteiskunnalle. Kun tilanne on sinällään uusi – vastaavaa pandemiaa ei ole ollut sitten espanjantaudin sata vuotta sitten, ja myös nälkävuodet 150 vuotta sitten ovat jossain määrin rinnasteisia – niin on täytynyt soveltaa niitä oppeja ja kokemuksia, joita on.

Vierastan sinällään sotavertauksia, mutta kieltämättä tilanteessa on joitain yhtäläisyyksiä talvisotaan: vihollisen hyökkäyksen tiedettiin olevan mahdollisen ja jotakin oli tehtykin siihen varautumiseksi, mutta sen tarkka ajankohta ja ensi voima tulivat kuitenkin yllätyksinä. Poikkeustilan käynnistyttyä äkillisesti ja väkivaltaisesti ei ollut mitään edellytyksiä arvioida, kauanko sitä kestäisi. Vihollinen oli ylivoimainen, mutta tavoitteena oli hidastaa sen etenemistä nopeasti improvisoidun työnjaon avulla siksi, kunnes apua tulisi.

Kuten tiedetään, apua ei lännestä koskaan tullut ja Neuvostoliitto lopetti sotatoimet 105 päivän kuluttua niiden aloittamisesta saavutettuaan osan alkuperäisistä sotilaallisista tavoitteistaan. Suomi kärsi vaurioita, mutta selvisi: kansakunta oli perheitä myöten jakautunut taistelurintamaan, kotirintamaan ja lapset vielä lisäksi lähetetty pois kummaltakin näyttämöltä. Siviilitkin oli evakuoitu taistelunäyttämöltä. Lopulta niin talvi- kuin jatkosodassakin siviiliuhriemme määrä väkilukuun nähden oli Saksan ja/tai Neuvostoliiton kanssa sotaa käyvistä maista kaikkein pienimpiä.

Talvisodassa kenttäjohtamisen hoitivat nuoret reservin vänrikit, ilman isoa kokemusta, mutta vastuidensa myötä saappaidensa kokoisiksi kasvaen. Se oli mahdollista sen vuoksi, että vanhempien auktoriteettien kunnioitus ja tiukka päällikkövirastomeininki ei ollut vallitseva kulttuuri. Etsimättä tulee mieleen ministerivuosissa kokemattoman naisviisikon toiminta Suomen hallituksen johdossa: päivä päivältä varmempina.

Matalat kynnykset, yhteistyön verkostot

Sotien jälkeen Suomessa kehitettiin julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä resurssien tehokkaan käytön varmistamiseksi poikkeusoloja varten kansainvälisestikin poikkeuksellisen määrätietoisesti. Yhteistyön yksi ilmentymä ovat maanpuolustuskurssit, toinen on huoltovarmuusjärjestelmä. Sittemmin molemmat on modifioitu auttamaan yhteiskuntaa kokonaisuutena – eikä vain sotilaiden johdolla – vastaamaan monenlaisiin kriiseihin.

Suomessa poikkeuksellisesti niin julkisen kuin yksityisenkin puolen päätöksentekijät ymmärtävät kutakuinkin kaikki suhteellisen samalla tavoin laajan tilannekuvan keräämisen tärkeyden. Tämä avainasia on yllättävän tärkeä kriisien voittamisessa, vaikkei sitä aina tule ajatelleeksi – ja Euroopassakin on monia maita, joissa tieto ei liiku esim. yksityisen ja julkisen sektorin tai pienempien organisaatiosiilojen rajojen yli samalla tavoin kuin Suomessa.

Samaa verkostoa, josta tiedot kerätään, käytetään toiseen suuntaan tiedon ja toimintaohjeiden jakamiseen koordinoidusti. Kriiseissä on aina vaikeinta yhdistää keskitetty politiikka ja hajautettu, autonominen ja paikallinen käytännön operatiivinen toiminta, mutta jos hierarkiat ovat matalia eikä erilaisten epäkohtien paljastajien tarvitse pelätä nahkansa puolesta, niin parhaat käytännöt saadaan aidosti leviämään, virheet korjattua ajoissa ja soveltaminen on hallittua: jossakin kurinalaisen ja luovan välillä, tai molempia.

Luottamuksen ylläpitämisen tärkeys julkisen ja yksityisen, valtion ja kansalaisten, eri maakuntien ynnä muiden tahojen välillä vain korostuu kriisissä, jonka hoitaminen on jatkuvasti vaiheittaista. Sekä tilannekuva että siihen perustuva strategian kehittäminen toimintalinjaksi vaativat jatkuvaa toimintalinjan päivittämistä. Tämä ei onnistu kulttuureissa, joissa on riskinä kasvojen menettäminen, jos käy ilmi, että on tehty vääriä päätöksiä, tai jos machoilukulttuuri vaatii itsepäistä kiinnipitämistä jo tehdyistä päätöksistä vailla kanttia vaihtaa suuntaa.

Koronavirus on kulttuurin tuote…

Vielä lopuksi muutama sana siitä, miksi ja miten koronakriisi ei tunge ilmastonmuutoskriisin edelle tai edes syrjäytä WHO:n jo useampi vuosi sitten suurimmaksi globaaliksi uhaksi määrittelemää antibioottiresistenssikriisiä. Nämä kaikki nimittäin kytkeytyvät ikävä kyllä yhteen.

Tuotantoeläinten lisääntyvä käyttö ja teurastaminen on välitön syy lintu- ja sikainfluenssaepidemioihin. Virukset ovat jotakin elollisen ja elottoman olennon välistä, mutta ne muuntuvat ja pyrkivät monistamaan itseään. Aina aika ajoin eläinten influenssavirukset muodostavat variantteja, jotka kykenevät siirtymään ja menestymään toisessa lajissa. Ihminen on niille vain yksi monista lajeista. Eikä viruksia oikeastaan edes kiinnosta, ovatko ne tappavia vai ei – mutta voidakseen lisääntyä ne tarvitsevat isännän, solun ihmisen keuhkoissa, ja lisääntyminen on niiden ainoa tavoite maailmassa.

COVID-19-taudin aiheuttavan SARS-CoV-2-viruksen ilmaantuminen maan päälle ja – mitä todennäköisimmin – siirtyminen lepakoista ihmiseen on sekin luonnollinen seuraus evoluutiosta. Ilman ihmisen toiminnan yhä häikäilemättömämpää luonnon riistämistä koronapandemiaa ei kuitenkaan olisi tullut. Lepakot, viruksen aiemmat isännät, asustavat metsissä eivätkä lähellä ihmistä. Ihmiset ovat kuitenkin raivanneet metsiä pelloiksi, ja lajimme ovat joutuneet toistensa naapureiksi. Lepakoilta ei ole kysytty, eikä viruksiltakaan, mutta on ollut vain ajan kysymys, milloin jokin virus on sen kaltainen, että se kykenee käyttämään tätä naapuruussuhdetta oman lisääntymisensä ja leviämisensä välineenä.

Yhtenä tärkeänä taustatekijänä viljelypinta-alan lisäraivaamiseen globaalisti taas on ilmastonmuutos, kun vanhat viljelysalueet kuivuvat. Ilmastonmuutos vaikuttaa myös tulviin, kasteluveden käyttämiseen sekä erilaisten viruksia kantavien eläinten luonnollisten vihollisen ja ravintoketjujen muutokseen. Sanalla sanoen, ilmastonmuutos sekoittaa luonnon tasapainoa niin perusteellisesti, että sitä voi pitää maailman suurimpana viruslinkona – niin nyt kuin tulevaisuudessakin.

…ja tämä pandemia aikamme summa

Pandemioita on ollut maailman sivu, kirjoitetun 10 000 vuoden historian aikana. Vaikka evoluutio synnyttää bakteereja tai viruksia, jotka sekä leviävät poikkeuksellisen nopeasti että ovat poikkeuksellisen tappavia, tämä on ainutlaatuinen.

Justinianuksen rutto käynnistyi 500-luvulla jaa., kun puolen miljoonan asukkaan Konstantinopoliin, maailman suurimpaan kaupunkiin, tuotiin viljaa laivalasteittain Alexandriasta – ja niiden mukana nopeasti lisääntyviä, saastuneita rottia. Musta surma alkoi Välimeren satamakaupungeista sekin. Mutta kummaltakin kesti vuoden verran levitä Euroopan eri puolille.

Ennen koronaa 9 miljardin asukkaan maailmassa tehtiin 4,2 miljardia lentomatkaa vuosittain eli 10 miljoonaa matkaa joka päivä. Lentokone on viruksen näkökulmasta hengitysilman sekoittamo, jossa yhden sairastuneen ilma siirretään koneellisesti sadan, kahdensadan tai kolmensadan muun hengitysteihin. Näitä potentiaalisia sekoittamoja nousi ennen pandemiaa ilmaan 100 000 joka päivä, 4 000 joka tunti, yksi joka sekunti, lakkaamatta, päivin öin, kaikkialla.

Nyt kun lentokoneet eivät kulje, koneiden sijaan kulkee tieto. Viruksen geneettinen koodi selvitettiin tammikuun alussa. Se jaettiin heti koko maailman tiedeyhteisölle eikä sen jälkeen kulunut kauaa, kun kuka tahansa tutkija saattoi lisätä nextstrain.org-verkkosivustolle oman jäljitystyönsä tulokset ja globaali yleisö seurata päivittyvää grafiikkaa viruksen reitistä. Yhteistyö ja byrokraattisten esteiden poistaminen nopeuttaa lääkkeen ja rokotteen kehittämistä.

Mutta moni asia selviää varsin myöhään siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei ole osattu etsiä ajoissa. Esimerkiksi vasta aivan pääsiäisen alla yhdysvaltalaiset tutkijat osasivat piirtää kuvan COVID-19:n saapumisesta Amerikkaan. Siinä vaiheessa kun presidentti Trump kielsi matkustamisen Kiinasta tammikuun lopussa, maahan oli jo saapunut viruksia Euroopasta palaavien amerikkalaisten mukana. Ja kun eurooppalaisilta viimein kiellettiin pääsy Yhdysvaltoihin 11.3., amerikkalaiset palaajat jatkoivat sen tuomista – sen lisäksi, että portti Britanniasta pysyi auki, vaikka Britannian politiikka oli tuolloin kaikkea muuta kuin rajoittava.

Ei ole liioiteltua arvioida, että poliittinen signaali – ”näpäytys EU:lle, lipaisu Boris Johnsonille” – maksaa viivyttelynä tuhansien amerikkalaisten hengen, ellei viisinumeroisen luvun. Vertailun vuoksi: viimeisimmässä Irakin sodassa amerikkalaisia on kuollut alle viisi tuhatta.

Meillä on kaikki pelissä

Toisin kuin aiemman SARS-epidemian aiheuttanut virus, tämänkertainen versio SARS-CoV-2 pystyy tartuttamaan taudin jo itämisaikana, mikä on ollut tehokkaampaa viruksen leviämisen kannalta ja ikävämpää ihmisten kannalta. Pandemian jäljittäminen ja kukistaminen on paljon vaikeampaa, vaikka virus ei ole sen ovelampi, viisaampi tai kierompi kuin aiemmatkaan sukulaisensa. Viruspopulaation elinkaari on kuitenkin rajallinen, jos ihmisten immuunipuolustus oppii torjumaan viruksen, sillä ihmisen sisällä virukset jakautuvat melkoisella vipinällä, mutta ihmisen ulkopuolella kukin virusyksilö kuolee.

Ihmisen biologia oppii ihmisyksilö kerrallaan. Pandemian torjuminen tapahtuu kulttuuri ja yhteiskunta kerrallaan, jos yhteiskunnalla on edellytykset oppia torjumaan.

On yhteiskuntia, joissa oppimisen hinta on ihmisyydestä tinkiminen. Ja on yhteiskuntia, joissa ihmisyys voi säilyä ennallaan. Valinta on ihmisten, ei virusten, sillä virukset eivät tingi viruksisuudestaan. Niillä kun ei ole mitään muuta – meillä sen sijaan on kaikki: elämämme, elämänmuotomme, se mikä tekee meistä sen mitä me olemme.