Keväällä 2023 kirjallisessa universumissa operoiva ei ole voinut välttyä kriisipuheelta. Kuolleeksi on julistettu vuoroin runous, kritiikki ja sanomalehdet. Julkisuuteen kantautuvien tyrskyjen taustalla lymyilee kaksi varsin perustavaa asiaa: kysymys lukutaidon ja kirjoitustaidon nykytolasta.
Viimeiseksi mainittua koskevaa keskustelua on käyty Särön verkkosivuilla. Päätoimittaja Mark Mallon avasi pelin 1.4.2023 julkaistussa pääkirjoituksessaan toteamalla, miten ”kulttuurilehdille tarjotut tekstit ovat kärsineet älyllisestä velttoudesta ja heikosta kielellisestä tasosta”. Keskustelua jatkoi kirjallisuustieteen tutkijatohtori Katariina Kärkelä, joka puheenvuoronsa (7.4.2023) otsikossa esitti painavan kysymyksen: ”Miksi emme osaa enää kirjoittaa?” Syitä voi Kärkelän mukaan hakea niin kiireen ja pinnallisuuden kulttuurista kuin yleisestä kiinnostuksen vähenemisestä. Ajattelulle ei joko ole aikaa tai sitten sitä ei hitaalle ja epävarmalle työskentelylle haluta uhrata.
Työskentelen kolmatta vuotta kirjalliseen kulttuuriin keskittyvän Nuoren Voiman päätoimittajana, mikä tarkoittaa, että luen ja editoin työkseni julkaisua tavoittelevia tekstejä. Toimitustyön lisäksi pyrin seuraamaan ja havainnoimaan kirjallista kenttää mahdollisimman aktiivisesti. Analyysini pohjautuu näihin molempiin seikkoihin.
Tunnistan Mallonin ja Kärkelän kuvaaman ilmiön hyvin. Julkaiseminen vaikuttaa olevan osalle kirjoittamista tärkeämpää; ikään kuin merkki siitä, että on olemassa. Tunnustuksen jano polkee jalkoihinsa kirjoittamisen työlään todellisuuden, jossa teksti tulee valmiiksi nimenomaan kielellisen hiomisen kautta.
Välinpitämätön asenne omien kirjoitusten kieliasua kohtaan kertoo surullista tarinaa tekstikäsityksen muutoksesta. Hämmästyttävän moni tuntuu ajattelevan, että essee on pitkä ja painokas mielipidekirjoitus, jossa tärkeintä on oman näkemyksen esittäminen henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Kyllä esseissä toki mielipiteitä sopii esittää, mutta hot takea tärkeämpää on oman ajattelun koettelu sekä hiottu ilmaisu. Jälkimmäinen ei ole kivaa ekstraa vaan olennainen osa esseen viestiä ja sanomaa.
Samaan hengenvetoon on kuitenkin lisättävä kaksi asiaa. Ensiksikin se, että omaan kirjoittamiseensa kunnianhimoisesti suhtautuvia tekijöitä on Suomessa edelleen paljon. Toinen huomio on eräänlainen disclaimer: aiheen käsittely on sensitiivistä. Tarkoituksena ei ole naureskella nuorille kirjoittajille saati häpäistä heitä. Kyse ei niin ikään ole raamatullisesta kivittämisestä, mihin Kärkelä tekstissään viittaa. On selvää, että jokaisella kirjoittajalla on omat kirjoittamista koskevat sudenkuoppansa, eikä yksikään teksti ole täydellinen saati virheetön. Arvelen ja osin myös tiedän, että moni kirjoittaja tuskailee itsekin oman työnsä parissa ja etsii aktiivisesti keinoja tulla paremmaksi kirjoittajaksi. Näistä syistä aihetta on mielekästä lähestyä kannustamisen kautta.
Silti muutama sana itse aiheesta ennen tsemppiosastolle siirtymistä.
Toisinaan editorin roolissa törmää sitkeään harhaluuloon, jonka mukaan kielioppi on kirjoittajalle itseilmaisua vähäpätöisempi väline. Oikeakielisyys pelkistetään pilkkusääntöjen hallintaan, ja ajatellaan, että editorin on vaivatonta tuosta vain oikaista lyöntivirheet, huomauttaa yksittäisistä sanavalinnoista ja lisätä välimerkit punakynän kanssa paikalleen. Kirjoittaja voi sitten rauhassa keskittyä luovaan työskentelyynsä.
Valitettavasti asia ei ole näin yksinkertainen.
Toimituksiin saapuu jatkuvasti julkaisukynnyksen ylittämistä tavoittelevia tekeleitä, joissa tekstin peruselementit eivät ole kohdallaan. Kyse on pilkkuja perustavammista asioista, kuten olennaisten lauseenjäsenten puuttumisesta, passiivimuodon ja lauseenvastikkeiden yliviljelystä tai epäselvistä virkkeiden sisäisistä ja välisistä viittaussuhteista – joskus kaikista edellä mainituista. Kun ne ovat pielessä, tekstin perustus horjuu eikä siitä saa tolkkua. Ajatusta on vaikea seurata.
Editorin tehtäviin tietysti kuuluu auttaa kirjoittajaa ajattelun ja kielellisen ilmaisun kirkastamisessa. Se on kuitenkin eri asia kuin toisen puolesta kirjoittaminen tai ajatteleminen. Argumenttia ei nimittäin voi koetella, jollei sen rakentumisesta saa mitään selvää. Tyyliä ei voi hioa, jollei sitä ole vielä ehditty muodostaa.
En liene ainoa kirjoittaja, joka on saanut osan parhaista esseen sisältöä koskevista oivalluksistaan juuri niinä hetkinä, joina olen hionut kirjoitukseni kieliasua; etsinyt korvaavaa synonyymiä tautologiselle ilmaisulle tai hakenut variaatiota turhan tiuhaan toistuvaan lauserakenteeseen. Kielen hiomiselle antautuminen on eräänlaista meditaatiota, jonka avulla kirjoittaja voi todella päästä oman tekstinsä sisälle sen sijaan, että tyytyisi tarkastelemaan sitä pelkkänä suoritteena, jonka on täytettävä tietyt ulkokohtaiset kriteerit ennen kuin sen kehtaa palauttaa.
Tietysti on tekstejä, joiden olemassaolo perustuu kommunikaatiosta kieltäytymiselle. Ne ovat tässä suhteessa oma lukunsa, jota en tällä kertaa käsittele. Yleisenä nyrkkisääntönä voi kuitenkin todeta, että mitä koettelevampi teksti, sitä vahvempaa kirjoitustaitoa se vaatii.
Tiedostamme ongelman, mutta miten se ratkaistaan? Kirjoittamiseen liittyy tunnetusti häpeää eritoten siinä vaiheessa, kun oma tuotos olisi tarkoitus saattaa toisen ihmisen luettavaksi – laajemmalle yleisölle julkaisemisesta puhumattakaan. Pitäisikö kaiken eksistentiaalisen ahdistuksen lisäksi häpeälle hakea lisäpontta siitäkin, ettei jokainen kielioppisääntö ole täydellisesti hallussa? Onko suoritettava suomen kielen yliopisto-opinnot aineopintoihin saakka, että kehtaa edes haaveilla oman tekstin julkaisemisesta?
Ei ja ei.
Juuri omaan kirjoittamiseen liittyvä häpeä usein pikemminkin estää tekstin kriittisen tarkastelun ja hiomisen kuin edesauttaa sitä. Häpeä luo tulpan, painaa pään pensaaseen ja luo asetelman, jossa omaan tekstiin ei halua koskea enää pitkällä tikullakaan sen jälkeen, kun sen on kerran käsistään toimitukselle luovuttanut. Se on ongelma, koska yksikään teksti ei tule yhdeltä istumalta valmiiksi.
Paitsi ehkä tviitti. Mutta nyt emme puhu sosiaalisesta mediasta.
Oman kokemukseni mukaan kirjoittamisen lähestyminen suorituksena voimistaa häpeän tunnetta: ikään kuin julkaisukynnyksen ylittäminen kielisi siitä, tulenko ihmisenä hyväksytyksi vai en. Tällainen tunnustetuksi tulemisen jano on tietysti yleisinhimillistä, mutta julkaisemisen avulla sitä ei kannata yrittää sammuttaa. Sen sijaan häpeää voi yrittää taklata lähestymällä omaa kirjoittamista pikemminkin uteliaisuuden kuin suorituksen kautta. Miten juuri tämän aiheen ympärille keriytyvä teksti lähtee muodostumaan? Miksi käytän sen kuvailuun tällaisia sanoja, juuri näitä metaforia, tietynlaista tyyliä? Miten voisin ilmaista saman asian toisin, ja miten toisin ilmaiseminen muuttaa tekstin viestiä?
Mitä taitojen kartuttamiseen tulee, on kiistatonta, että opiskelusta on hyötyä. Tekstiin on myös helpompi suhtautua uteliaisuudella silloin, kun käytössä on riittävä määrä kirjoittamisen työkaluja. Oppeja voi kuitenkin hakea erilaisista paikoista. Yksittäisistä kursseista voi joissain tilanteissa olla jopa enemmän hyötyä kuin kokonaisista isoista opintokokonaisuuksista, joiden suorittamiselle ei kaikissa elämäntilanteissa ole aikaa tai mahdollisuuksia. Kannattaa myös lukea esimerkiksi Kielikelloa ja viettää muutenkin säännöllisesti aikaa Kotimaisten kielten keskuksen eli Kotuksen verkkosivuilla.
Yksinäisen pänttäämisen ohella suosittelen jokaiselle kirjoittajalle vähintään yhden tai ihannetapauksessa useamman luottolukijan piirin perustamista. Sen jäseniksi kannattaa kutsua ihmisiä, jotka ovat sekä kannustavia että tavalla tai toisella kielellisesti orientoituneita. Yksikään omista kirjoituksistani ei päädy julkaisuun ilman, että sen on toimituksen lisäksi lukenut vähintään yksi luottolukija. Usein tarjoan käsikirjoitusta uskotuilleni jo ennen sen tyrkkäämistä toimitukseen. Tällainen apu on tietysti vastavuoroista. On kunnia-asia saada toimia esilukijana tekstille, joka ei ole vielä kohdannut maailmaa.
Ja lukemisesta puheenollen: mikään muu yksittäinen asia ei valmista kirjoittajaksi yhtä hyvin kuin aktiivinen lukeminen. Aktiivinen lukeminen ei aina tarkoita sitä, että lukee nimikkeissä mitattuna valtavan määrän mitä tahansa kirjoja. Kyse on olennaisesti hitaasta olemisesta tekstin äärellä, uudelleenlukemisesta, muistiinpanojen kirjaamisesta, teoksen vastaanottoon perehtymisestä sekä siitä, että keskustelee itse lukemastaan muiden ihmisten kanssa. Kuten todettua, tämä ei ole sosiaalisen median maailma: uutisvirran selaaminen ei riitä. Täällä tekstin äärelle on pysähdyttävä, avattava kuvitteellinen välilehti ja todellakin luettava se loppuun; on palattava omaan kirjoitukseen kerta toisensa jälkeen.
Työlästä? Kyllä. Mutta myös palkitsevaa ja ravitsevaa. Tervetuloa kirjoittamisen maailmaan!