Hidas siirtyminen paikasta toiseen virkistää kykyä havaita toisistaan etäällä olevien ihmisten välisiä yhteyksiä. Tämä tuli todennettua Särön toimituksen Keski-Euroopan verkostoitumisreissulla, jonka mahdollisti Suomen kulttuurirahaston liikkuvuusavustus. Matkaajia olivat päätoimittaja Mark Mallon ja toimitussihteeri Venla Saalo. Kotomaisemista pariviikkoisen poistumisen akuuteimpana syynä syyskuussa 2024 oli uuden työntekijän löytäminen Saksan ja Puolan rajajoen varrella sijaitsevalle Oder-residenssille nykyisen työntekijän Marcelin suunnitellessa muuttoa läntiseen Saksaan.
Wrocławissa asuvan kirjailija Olga Tokarczukin tapaaminen oli myös tavoitelistalla. On hauskempaa kuulla kahvipöydän ääressä kuin sähköpostitse agentin kautta siitä, mitä mieltä kirjailija on tulevien ja aiempien kirjojensa julkaisemisesta suomeksi Säröttärellä.
Hyvän matkustamisen, ja elämisen, olennainen osa on, että tuo olennainen osa – eli vähintään puolet – jätetään sattuman varaan.
Saksaan (Berliini, Frankfurt Oder), Puolaan (Wrocław, Łódź) ja Ruotsiin (Tukholma) kohdistuneen matkan tavoitteena oli kohdata noin neljä ihmistä tai organisaatiota, joilla olisi kapasiteettia laajentaa Särön tajuntaa yleisömme – ja matkalla kohdattavien ihmistenkin – iloksi ja hyödyksi. Kahden kohteen annettiin siis keksiytyä matkan aikana. Saldo oli toivottua parempi. Tokarczukin kirjojen suomentajan Tapani Kärkkäisen, mutta myös Tokarczukin itsensä myötävaikutuksesta päädyimme Wrocławissa syömään pierogeja kirjallisuudentutkija Małgorzata Kolankowskan kanssa. Łódźissa onnistui tapaaminen maineikkaan elokuvakoulun edustajien kanssa.
Berliini
Verkostoitumismatka alkaa helteisestä Berliinistä. Perillä varmistuu, että tapaaminen ruotsalaisen taidejulkaisu OEI:n tekijäpariskunnan kanssa onnistuisi kahden viikon kuluttua Tukholmassa, joka olisi matkamme päätepiste. Särön yhteydet ulkomaisiin kulttuurilehtiin ovat viime vuosina lisääntyneet kansainvälisen Särö Global -projektin myötä, mutta Ruotsin julkaisut ovat jääneet toistaiseksi itäeurooppalaisten kollegoidensa katveeseen – nyt siihen voisi tulla muutos. OEI:n tekijät Cecilia Grönberg ja Jonas Magnusson vinkkaavat sähköpostitse, että joitakin lehden numeroita löytyisi Schönebergin kaupunginosassa sijaitsevasta Hopscotch-kirjakaupasta Berliinissä.
Sinne siis. Myymälän sisäänkäynti löytyy Kurfürstenstrassen U-Bahn-aseman liepeiltä avaralta, vehreältä ja berliiniläiseen tapaan persoonallisen rosoiselta sisäpihalta, jolle osa myyntipöydistä ja kirjoista on levittäytynyt kuin ne haluaisivat jo lähteä maailmalle.
Hopscotchin muutamien neliömetrien myymälätilan täyttävät ääriään myöten toinen toistaan marginaalisemmat ja eksoottisemmat kirjat ja lehdet ja niiden välimuodot, värikkäät julkaisut eri maista ja maanosista, kielet ja lajityypit sikin sokin. Monet näytillä olevista teoksista käsittelevät seksuaalivähemmistöjä tai etnisyyttä. Kaikkiaan valikoima vaikuttaa kaoottisen rajattomalta, pohjattoman kirjallisen intohimon ja marginaalien marginaaleihin kohdistuvan uteliaisuuden kuratoimalta. Katseltavaa olisi koko päiväksi.
Kirjakaupan intialaislähtöinen omistaja poimii 500-sivuiset OEI:t eräältä alahyllyltä tuossa tuokiossa. ”Tunnen tekijät, pidätte heistä varmasti”, hän sanoo kuullessaan sovitusta tapaamisestamme. Massiiviseen, monikieliseen lehteen syventyminen jää auttamatta pinnalliseksi sivujen selailuksi ja kuvien katseluksi, kun kirjakaupan pitäjä kertoo samalla innokkaasti OEI:sta ja muista tarjolla olevista julkaisuista, niiden tekijöistä ja painopisteistä.
Eräs väreiltään hehkuva meksikolainen taidejulkaisu on toteutettu erikoisella painatustekniikalla, jota kirjakaupan pitäjä haluaa selventää YouTube-videon avulla. Videota katkovat myslimainokset. Julkaisu on hieno, mutta kymmenien eurojen hinta ei sovi tämänkertaiseen budjettiin.
”Ja suomalaisina varmaan tunnettekin Helsingissä toimivan kosovolaissyntyisen Sezgin Beynikin, joka julkaisee venäläistä modernia proosaa. Hän kävi juuri täällä. Ettekö? Hänen projektiaan rahoittaa Koneen Säätiö. Kai te Koneen sentään tiedätte?”
Beynikin luotsaaman Rab-Rab Press -kustantamon hieman passia isommat, ulkoasultaan hyvin tyylikkäät bie bao -sarjan julkaisut eivät ole tulleet vastaan koskaan aiemmin. Englanninkielinen julkaisusarja keskittyy georgialais-puolalaisen, 1920-luvun Pariisissa vaikuttaneen ja vaikutteita imeneen Ilja Zdanevitšin (1894–1975) teoksiin ja ajatteluun. Kokeellinen kirjailija ja taiteilija kuului futurismin ja dadan aktiivisiin pioneereihin.
Hopscotchista tarttuu mukaan Zdanevitšin Zaum for strangers (1921) ja newyorkilaisen yhteisön julkaisema vihkonen How to Book, opas kirjojen tekijälle.
Monien pienjulkaisujen painotekniikka, visuaalinen ilme ja paperilaatu tekevät ihmeellisen vaikutuksen, jättävät sormiin muistijälkiä: tällaista pitäisi saada Suomeenkin. Maailma pysyy käsinkosketeltavana. Niin pysyvät kirjatkin, mikäli se tästä kirjakauppiaasta riippuu.
Frankfurt an der Oder
Berliinistä matka jatkuu kohti Frankfurt an der Oderia. Ehdimme tähän Puolan vastaisella rajalla sijaitsevaan, kotikirjailijansa mukaan myös Kleiststadtiksi kutsuttuun kaupunkiin juuri ennen rataremonttia. Valitettavasti Saksassa on tapana sulkea rataosuuksia pitkäksikin aikaa, mutta vastineeksi saadaan nopeampaa ja luotettavampaa junaliikennettä. Frankfurtin ja Berliinin välisen raideliikenteen vuorovälejä onkin saatu tihennettyä ruuhka-aikoina 20 minuuttiin.
Frankfurtin käynnin syitä ovat siis Särön Oder-residenssin kunnon ja siisteyden tarkistus ja ylläpito sekä uuden työntekijän löytäminen pitkäaikaisen, paikkakunnalta pois muuttavan residenssi-isäntä Marcelin tilalle.
Frankfurtiin tulijoita syleilee sama 32 asteen helle kuin Berliinistä lähtijöitäkin. Työpaikkailmoituksen laittaminen paikalliseen työkkäriin tuntuu hakuammunnalta, joten verkot käydään jättämämässä kaupungin kulttuuritoimistossa. Kuinka ihanaa onkaan viivähtää pieni-ikkunaisessa, paksuseinäisessä, maalausten koristamassa virastotalossa nauttimassa ilmeisesti kaikille satunnaisillekin kävijöille tarjottavaa kuplivaa inkiväärilimonadia ja hillosipuleita! Mutta koska tunnelmaa varjostaa synkkä uhka, nimittäin se, että luotettavaa työntekijää ei löydykään, mikä hankaloittaisi residenssin ylläpitoa huomattavasti, tarjoamme toimiston päällikölle suomalaisia lahjuksia: tunnetun brändin valitettavasti jo sulaa suklaata ja matkakokoisen vodkapullon. Keskusteltuamme niitä näitä kulttuurivaihdon tärkeydestä ja siitä, pitäisikö Frankfurtin ystävyyskaupungiksi nimetä Vantaan sijaan Porvoo, virkailija lupaa yrittää parhaansa edistääkseen työntekijän löytämistä.
Tähän väliin muutama sana Frankfurt an der Oderista ja siitä, miksi yksi Särön tukikohdista on perustettu juuri sinne.
Frankfurt Oder, josta suomalaisten korviin ei ole median kautta kantautunut juuri muuta kuin journalistisesti velttoja Itä-Saksa-kliseitä, ei ole mikä tahansa uinuva itäsaksalainen pikkukaupunki. Tunnin junamatkan päässä sijaitsevan Berliinin veto- ja työntövoima lähinnä hyödyttää itäistä sateliittiaan, ja joen molemmin puolin kahdelle maalle levittäytynyt Viadrinan Eurooppa-yliopisto ylläpitää seudun älyllistä virkeyttä. Kaupungin underground-henkisessä kulttuuri- ja taide-elämässä on samaa ruohonjuuritason paloa kuin Berliinissä vielä 1990-luvulla. Taidemuseot ja konserttisalit eivät jätä tason puolelta kylmäksi elitistisempääkään kulttuurinielua.
Särön residenssi toimi vuodesta 2010 vuoteen 2016 Berliinissä, Weddingin kaupunginosassa. Vuokra-asunnosta luovuttiin lopulta pääkaupungin kasvavan asuntopulan vuoksi, ja katse suuntautui pieneen Frankfurtiin sen mitäänsanomattomasta maineesta huolimatta. ”En ole koskaan mennyt Berliinistä itään, koska siellä ei ole yhtään mitään”, totesi aikoinaan eräs länsisaksalainen taiteilija amerikkalaisturistien kansoittamassa weddingiläisessä hipsteribaarissa.
Vierivät vuodet todistivat jälleen paikkansapitäväksi filosofian, jonka mukaan elämässä, eikä siis kulttuurielämässäkään, synny merkityksiä ilman riskejä. Frankfurtilaiset osoittautuivat innostuneiksi suomalaisista kulttuuri-ihmisistä. Residenssin naapurissa sijaitsevat boheemi kulttuurikeskus Kuma ja rempseä Havana-baari ovat muodostuneet miltei jokaisen residenssivieraan ajatustenvaihtotilaksi. Residenssin käyttöaste on kasvanut vuosien varrella lähemmäs sataa prosenttia. Näköala joen yli Puolaan, kaksoiskaupungin edullisuus ja palvelujen läheisyys ovat mahdollistaneet tilan luontevan käytön siihen, mihin se on tarkoitettu: rauhoittumiseen, tunnelmointiin, työhön keskittymiseen – ja helppoihin Berliinin visiitteihin sekä verkostoitumiseen Keski-Euroopassa.
Tuntumaa pitkien etäisyyksien todellisuudesta tuo residenssin ja joen välistä kulkeva pyörätie, joka vie matkailijan noin kahdessa viikossa Tšekin vuorilta Itämeren rantaan Świnoujścieen. Euroopan kaunein pyöräilyreitti, sanoi eräs residenssissä vieraillut antiikintutkija.
Kulttuuritoimistosta tulee parin päivän kuluttua pahoitteleva viesti, että heidän verkostostaan ei löydy tarvitsemaamme apua.
Seuraava rekrytointimatka kohdistuu pääkatu Karl-Marx-Strassen varrella olevaan nettikahvila ja tapahtumatila Blok O:hon. Tyylikkään, ilmastoidun tilan työntekijä tarjosi Särön työryhmälle kaupungin melkein parhaat cappuccinot, mutta sanoi, ettei voi auttaa työntekijän etsinnässä, sillä on juuri itse muuttamassa Berliiniin.
Kahvilan pöydällä lojuu Brandenburgia esittelevä, visuaaliseen grafiikkaan erikoistunut julkaisu. Sen sivuilla kerrotaan, että Frankfurt an der Oder ja monet muut itäisen Saksan alueet ovat jo muutaman vuoden ajan olleet muuttovoittoisia. Selityksenä tälle on muun muassa se, että DDR:n hajoamisen jälkeen länteen muuttaneiden jälkeläiset palaavat esiäitiensä seuduille, ja se, että Berliini on ahtautensa ja asumisen kalleuden vuoksi menettänyt 1990-luvulla muodostunutta vetovoimaansa.
Periksiantaminen ei kuulu säröläisten luonteeseen, joten uuden työntekijän etsintämatka jatkuu joen yli Slubiceen ja sen vireään kulttuurikeskus SMOKiin. Vuosia sitten ilmestynyt Särön paksu Puola-teemanumero toimii Puolassa selvästikin parempana käyntikorttina kuin suomalainen suklaalevy helteisessä Saksassa.
Pari päivää myöhemmin Berliinissä kielitieteitä opiskeleva puolalainen Maja Szurka ottaa yhteyttä ja ilmoittaa olevansa kiinnostunut residenssityöntekijän paikasta. Kaikki osuu äkkiä kohdilleen. Vastuullinen, kielitaitoinen ja ystävällinen Maja aloittaisi työt residenssissä. Samalla sovitaan helsinkiläisen viestintätoimisto La&La:n kanssa residenssin verkkosivujen uudistamisesta, ja samoihin aikoihin kuriiri tuo asunnolle uuden patjan kuhmuroituneen tilalle. Kaikki hyviä enteitä residenssin tulevaisuuden kannalta.
Mutta tärkein on vielä edessä: talouden selvittäminen. Oder-residenssi lienee niitä harvoja kansainvälisesti toimivia, vakiintuneita taiteilijaresidenssejä, jotka toimivat ilman ulkopuolista rahoitusta. Ulkomailla toimiva, suomalaisille suunnattu residenssi on rahoituskanavien väliinputoaja. Vuokrat, energia, huollot ja työntekijöiden palkat ovat residenssivieraiden maksamien käyttömaksujen varassa, joten tyhjäkäyntiin ei ole varaa. Koska veitsenterällä tasapainoilu on mitä antoisin, tarkkaan miettien jopa ainoa tapa kohdata todellisuutta, todettakoon, että näin jatketaan, koska virtaahan Oderissakin vesi, vaikkei se päämäärästään tiedä.
Ennen rankkasateita, jotka nostaisivat Oderin pintaa nelisen metriä, matkaajilla on vielä mahdollisuus vierailla Frankfurtissa Brandenburgin osavaltion modernin taiteen museossa ihmettelemässä 1900- ja 2000-lukujen vangitsevia puukaiverrustöitä. Aiemman kokemuksen perusteella tätä joen rannan tuntumassa sijaitsevaa Packhof-nimistä museota kannattaa pitää silmällä, mikäli Saksan ja itäisen Keski-Euroopan taide nykyinen ja hieman vanhempi kuvataide kiinnostaa.
Wrocław
Matka etenee yhä keskemmälle Eurooppaa. Länsi-Puolassa sijaitseva Helsingin kokoinen Wrocław edustaa avointa, kansainvälistä, nuorekasta Puolaa, jonka kulttuuripääkaupunkivuosi 2016 näkyy paikoin katukuvassa edelleen.
Wrocławissa toimii myös Nobel-palkitun kirjailijan Olga Tokarczukin vuonna 2020 perustettu säätiö. Poliittisesti riippumattoman säätiön tarkoituksena on edistää puolalaista ja ulkomaista kulttuuria Puolassa ja maailmalla sekä tukea ihmisoikeuksia, ympäristönsuojelua, naisten oikeuksia, demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa. Erityinen painopiste on myös kääntämisessä: säätiö järjestää säännöllisesti kansainvälisiä Tokarczukin kääntäjien konferensseja.
Tapaamme Olga Tokarczukin ja hänen miehensä Grzegorzin lounaalla säätiön tiloissa sen uudessa kasvisravintolassa. Keskustelut sivuavat kirjailijan tulevaisuudensuunnitelmia ja Nobel-palkinnon tuoman näkyvyyden hyviä ja huonoja puolia, suomalaista kustannus- ja kirjakauppakenttää ja Suomen positiivista maakuvaa ulkomailla; pohdimme Agnieszka Hollandin elokuvia, Wrocławin parhaita pizzerioita ja kustannusyhteistyöhön liittyviä kysymyksiä.
Puheeksi tulevat myös Suomen nykyhallitus ja sen rajut kulttuurileikkaukset. Oikeistolainen kulttuuripolitiikka on tullut kantapään kautta tutuksi Tokarczukeillekin: Puolan edellinen, oikeistopopulistisen PiS-puolueen johtama hallitus loi kulttuurialalle synkän ilmapiirin ja hyljeksi erityisesti demokratiaa äänekkäästi puolustavia taiteilijoita, kuten Olgaa, mutta uuden keskustaoikeistolaisen hallituksen myötä kulttuurialan olosuhteet ovat parantuneet tuntuvasti.
Siirrymme lounaalta kaupungin keskustassa sijaitsevaan kirjallisuustaloon. Valot himmennetään, yleisöä pyydetään peittämään silmänsä tarkoitusta varten annetuilla silmämaskeilla. Tokarczuk lukee tekstiään Club Prozassa ääneen täydelle, hiiskumattomalle salille. Tekstikatkelmien välillä kuunnellaan minimalistista syntetisaattorimusiikkia. Meditatiivinen kokemus, etenkin kieltä taitamattomalle.
Tilaisuuden jälkeen seuraa vapaamuotoista seurustelua ja tiivistä ajatustenvaihtoa iltamyöhään asti. Onko Suomessa paljon vastaavia ääneenlukutilaisuuksia, joku kysyy meiltä. Puolassa ne ovat kuulemma yleisiä, ja suosittuja.
Ei, ei missään. Miksihän ei? Voisiko olla, pitäisikö olla? Kiinnostaisivatko ne ketään?
Paikalla on myös muuan valkovenäläinen runoilija, maanpaossa kotimaastaan.
Seuraavana päivänä tapaamme kirjallisuudentutkija Małgorzata Kolankowskan, joka on perehtynyt Olga Tokarzcukin tuotantoon. Työn alla on kirja Tokarczukin kääntäjistä. Paistettujen pierogien äärellä sovimme yhteistyöstä.
Lopuksi hän vinkkaa uudesta wrocławilaisesta kirjallisuuslehdestä nimeltä Notatnik literacki. Se on ollut todella suosittu, ihan viety käsistä, Kolankowska kertoo. Ja sitä saa kuulemma tavallisista kirjakaupoista.
Tapaamisen jälkeen käymme katsomassa: lähimmän Empik-kirjakaupan hyllyltähän se löytyy. Eikä ainoastaan Notatnik literackia, vaan kymmeniä muitakin tasokkaan oloisia, paksuja ja visuaalisesti tyylikkäitä kirjallisuuslehtiä. Näky on suorastaan absurdi: täällä kulttuurilehtiä myydään ja luetaan aivan yleisesti, niistä puhutaan ja niitä arvostetaan. Voisiko tällainen olla mahdollista joskus Suomessakin? Pitäisikö olla?
Łódź
Kun lähtö Wrocławista koittaa, suuret sateet ovat jo niskoilla.
Suomessa kuultujen huhupuheiden perusteella Puolan maantieteellisessä ytimessä sijaitseva, vaate- ja elokuvateollisuudestaan tunnettu Łódź on olemukseltaan sen verran outo ja ristiriitainen, että ihminen, joka kaupunkiin ihastuu, taitaa olla itsekin hieman erikoinen. Junalla ja saderintamalla oli sama suunta – koillinen – mutta juna oli nopeampi.
Łódźin Fabrycznan asemalle saapuessa on tervetullut olo. Avara, moderni asemahalli ei ole akustisesti raastava, välkkyvä ostoparatiisi, kuten jokin Pasilan Tripla, joka ahdistaisi paatunuttakin psykopaattia, vaan selkeä ja hillitty. Fabrycznan aseman rauhallisessa sisuksissa hahmottaa intuitiivisesti, mihin suuntaan on asteltava päästäkseen keskustaan tai vaihtoyhteyksien varrelle. Toinen ilahduttava asia on se, että aseman ovelta kaupunkiin suunnatessa jalankulkijaa ei ensimmäiseksi kohtaa vilkasliikenteinen tie, vaan loiva, leveä liuska kantaa hänet suoraan kaupungin syleilyyn.
Łódźia halkova neljän kilometrin mittainen Ulica Piotrkowska -kävelykatu vahvistaa osaltaan lihasvoimin liikkuvan itsetuntoa ja iloa olemassaolostaan. Kahviloiden, puotien, ravintoloiden ja baarien kirjo on miltei loputon, mutta kuten maailmassa yleensäkin, jännimmät asiat löytyvät sivukaduilta. Biblioteka Pubin maanalaisesta, hartaan sosiaalisesta ja hieman savuisesta olemuksesta herkempi vieras saattaa päätellä, ellei jopa aistia, että tällaisista paikoista hallitaan ihmiskunnan henkisiä sfäärejä, jos mistään.
Kansakunnille visuaalisin keinoin jaettavat outoilevat tai kristallisoivat kokemukset eivät kuitenkaan synny tunnelmoinnilla vaan kurilla ja itsetarkkailevalla kokeilevuudella, sanovat Łódźin elokuvakoulun Marcin Malatyński ja Krzysztof Brzezowski. Nelivuotisen elokuvalinjan opetuskieli on puola. Toisen maailmansodan jälkeen perustettu koulu on lahjoittanut maailmalle Kieslowskin, Polanskin ja Wajdan kaltaisia kuuluisuuksia. David Lynchin Inland Empire -elokuvaa on kuvattu ohjaajan rakastamassa Łódźissa, joten ohjaaja oli tuttu näky myös elokuvakoulussa.
Malatyński ja Brzezowski kertovat koulun periaatteista: opiskelijat oppivat koulussa ensisijaisesti harjoittelemalla – ja oppimalla luottamaan omiin näkemyksiinsä. Opiskelijavalinnoissa arvostetaan elämänkokemusta enemmän kuin nuoruutta. Opiskelijat eivät käytä kuvauksissa digivälineitä, koska mahdollisuus loputtomaan määrään otoksia ja niiden jälkikäteiseen muokkaamiseen ei motivoi samanlaiseen keskittyneisyyteen kuin filmille kuvaaminen. Filmillä tehdään korkeintaan kolme otosta. Filosofiaan kuuluu myös ohjaajan näkemyksen kunnioittaminen – opiskelijoita koulutetaan taiteilijoiksi, ei viihdeteollisuuden sisällöntuottajiksi.
Mutta kuten kulttuurialalla yleensäkin, myös Łódźin elokuvakoulun toiminta on riippuvaista ulkopuolisesta, etenkin valtion rahoituksesta. Päinvastoin kuin mediasta voi päätellä, Puolan taannoinen oikeistohallitus ei ole ainoa taho, joka haluaisi leikata kulttuurimäärärahoista. Malatyńskin mukaan kulttuurileikkauksia väläytteli aikoinaan myös nykyinen pääministeri Donald Tusk.
Sovimme palaavamme Łódźiin seuraavana vuonna.
Tukholma
Łódźista matka jatkuu suoralla junayhteydellä Gdanskiin, josta laiva Ruotsin Nynäshamniin lähtee samana päivänä.
Matkan viimeinen sovittu tapaaminen sijoittuu kanelipullan tuoksuiseen kahvilaan Tukholman rauhallisella munkkiniemimäisellä alueella.
OEI-lehden ydintoimitus, Cecilia Grönberg ja Jonas Magnusson, kertovat lehden historiasta ja toimintaperiaatteista vilkkaasti ja polveilevasti. Pariskunta on työskennellyt OEI:n ja muiden yhteisten taiteellisten ja kirjallisten projektien parissa jo yli 20 vuoden ajan. Vuonna 1999 perustettu lehti ilmestyy nykyään kaksi kertaa vuodessa, ja kussakin numerossa on noin 300–600 sivua. OEI näyttää pikemminkin taiteelliselta kuin journalistiselta, ja pikemminkin marginaaliselta kuin suurelle yleisölle suunnatulta järkäleeltä.
Kulttuurin marginaali vaikuttaa Grönbergin ja Magnussonin puheiden perusteella Ruotsissa jotakuinkin leveältä ja vankalta. Suunnilleen yhtä pitkään, vuodesta 2002, on nimittäin toiminut samojen tekijöiden kirjankustantamo OEI editör, joka kustantamon esittelytekstin mukaan julkaisee muun muassa ”tutkivaa runoutta, esteettisiä dokumentteja ja teoreettisia tekstejä”.
Magnusson avaa Ruotsin kulttuurilehtien tilannetta: rahoitus on ollut hänen mukaansa yleisesti hyvällä tolalla jo 1960-luvulta asti, mikä on onnekasta. Vain vuonna 2006 alkoi synkempi jakso oikeistohallituksen valtaanastumisen myötä. OEI menetti tuolloin rahoitustaan ja joutui oikealta laidalta voimakkaan kritiikin kohteeksi; valtaapitävät eivät olleet mielissään siitä, että niinkin kummallista lehteä tuetaan julkisin varoin.
Kulttuuriväen pikaisen järjestäytymisen ja hallituksen vaihtumisen myötä tilanne helpottui. Nyt rahoitustilanne on parempi kuin koskaan, Magnusson toteaa.
Lehdet eivät kuitenkaan ole riippuvaisia ainoastaan valtion tuesta. Ruotsalainen, kansainvälisesti verkostoitunut, riippumaton kulttuurikeskus Nätverkstan tarjoaa kulttuurilehdille ja kustantamoille palveluita ja koulutusta, jotka edistävät niiden jakelua, myyntiä ja markkinointia sekä teknisiä ja taloudellisia ratkaisuja. Esimerkiksi OEI saa Nätverkstanin kautta lehtiään sadoille jälleenmyyjille kirja-, verkko- ja museokauppoihin, kahviloihin ja gallerioihin. Työnjako kuulostaa mielekkäältä, jopa utopistiselta: OEI toimittaa ja julkaisee lehdet, Nätverkstan tekee jakelutyön ja tilittää myynnin julkaisijoille.
Cecilia Grönberg antaa mukaamme OEI:n uusimman, 600-sivuisen numeron. Tätä arvokasta lehteä saa muuten tulla selailemaan Särön kirjakauppaan Helsinginkadulle joka keskiviikko.
Niinpä kotoinen Tukholmakin onnistuu antamaan haikean utopistisen vision suomalaisille vierailijoille: näinkin voisi olla, näin jopa pitäisi olla – mutta tuleeko koskaan olemaan?
Suunta laivaterminaaliin. Kiitos tältä erää, ihmeellinen Keski-Eurooppa.
Lopuksi: kannattaako maata pitkin matkustaa?
Suomen ja vaikkapa Keski-Euroopan välisen matkan taivaltamista maata pitkin perustellaan usein ympäristö- tai muilla eettisillä syillä. Harvemmin halvemmalla hinnalla.
Esimerkiksi Suomen ja Berliinin välinen matka tulee halvemmaksi lentäen kuin laiva–juna- tai laiva–bussi-yhdistelmällä, etenkin jos matkalla majoittaudutaan. Jos bussilla matkustaa yhtä kyytiä Suomesta tai Tallinnasta, matkasta Berliiniin selviää alle satasella. FlixBus-yhtiö onkin tarjonnut pitkien, vaihdottomien bussimatkojen ystäville yhteyksiä keskiseen Eurooppaan esimerkiksi Turusta, Joensuusta ja Jyväskylästä.
Jos kukkaro ja aikaikkunat sallivat, hidas, yöpymisiä sisältävä matka pysähdyksineen Baltiassa ja Puolassa voivat olla mitä ilahduttavimpia ja avartavampia kokemuksia. Matkanteon hintaa ja vaivalloisuutta vähentää melko paljon Suomen ja Viron välisen osuuden taittaminen Flixbusilla. Esimerkiksi Helsingin ja Pärnun välinen osuus maksaa noin kolmekymppiä – sisältäen laivamatkan. Pärnusta onkin sitten helppoa ja edullista jatkaa bussilla vaikka Riikaan tai Vilnaan – mistä puolestaan voi jatkaa yhdellä vaihdolla junalla Varsovaan.
Jo Baltia–Puola-reitti tarjoaa lukuisia mielekkäitä vaihtoehtoja bussin ja junan käyttäjille. Mitä enemmän matkalle antaa aikaa, sitä suurempi on nautinto ja kokemusten kirjo.
Mainittakoon vielä tämäkin vaihtoehto: bussilla Riikan kautta Liettuan Klaipedaan, sieltä DFDS-yhtiön laivalla yön yli Saksan Kieliin. Koska kyseinen laivayhteys toimii rahtiliikenteen varassa, kyydissä olevien matkustajien ei kannata tuntea kovin huonoa omatuntoa matkustustavastaan – kulkisihan laiva ilman heitäkin.