”Meitä uhkaa täydellinen katastroofi, ellemme palaa takaisin luontoon ja yksinkertaisiin, luonnonmukaisiin ja terveisiin elintapoihin”, julisti lääkkeetön parantaja Alma Hiltunen vuonna 1931 kirjoituksessaan ”Rokotus Karjalan Kannaksella”. Hiltunen oli yksi Suomessa vaikuttaneista vaihtoehtoisen lääkinnän toimijoista, joiden historiaa Helsingin yliopiston dosentti Kalle Kananoja luotaa yleistajuisessa tietokirjassaan Ihmelääkärit Suomessa 1850–1950.
Kananoja esittelee laajan kirjon erilaisia ihmelääkäreitä itseoppineista kansanparantajista Saksassa kouluttautuneisiin homeopaatteihin ja huijareista hurmahenkisiin elämäntapaguruihin. Parantajien käyttämät hoitotavat olivat moninaisia: jotkut kannattivat lääkkeetöntä parannusta Hiltusen tapaan, toiset möivät yrttilääkkeitä postimyynnillä, kolmannet uskoivat itsesuggestion parantavaan voimaan, ja neljänsille ponteva kylpeminen ja hiekansyönti oli tie terveyteen.
Moni kirjassa käsitelty terveysaate perustui ajatukseen palaamisesta luontoon, viitattiinpa ”luonnolla” sitten kylmässä vedessä peseytymiseen, säännölliseen liikuntaan, aurinkokylpyihin, hierontaan, alkoholista pidättäytymiseen tai kasvisruokavalioon. Lähtökohtana oli usein ajatus siitä, että ”nykyajan ihminen” oli sairaalloinen luonnosta erkaantumisen takia. Lääketieteelliset hoidot eivät voineet parantaa ihmistä, sillä ne erkaannuttivat häntä luonnosta vielä lisää. Parantajat kokivat hoitavansa ihmisen kehoa ja sieluakin, kun taas lääkäreiden väitettiin keskittyvän hoitamaan vain sairastunutta osaa ihmisestä.
Jo 1800-luvulla vaihtoehtolääkintä oli vahvasti kansainvälistä. Parantajina esiintyneet ihmiset olivat lukeneet niin ranskan-, saksan- kuin ruotsinkielistäkin kirjallisuutta, ja osa oli myös käynyt hakemassa oppia mannermaalta. 1900-luvun alussa Suomeen puolestaan levisivät amerikkalaiset parannusopit, paljolti suomalaisten amerikansiirtolaisten mukana.
Kananojan esittelemistä vaihtoehtoparantajista merkittävä osa oli naisia. Osa heistä perehtyi parantamiseen aviomiehensä johdolla, kuten ”uotilaisuuden” perustaja Juho Uotin puoliso Augusta Uoti, joka jatkoi vesiparannusta miehensä menetelmillä tämän kuoleman jälkeen. Toiset taas olivat täysin itsenäisiä, kuten 1880-luvulla parantamisen aloittanut ja kirjeitse potilaitaan neuvonut ”Tyrvään Manta” eli Amanda Jokinen, jonka tytär Hulda jatkoi äitinsä työtä 1920-luvulla.
Kirjassa esitellyt parannusmenetelmät, terveyttä koskevat puhetavat ja lääketieteeseen liittyvät epäluulot kuulostavat häkellyttävän tutuilta. Sata vuotta sitten isorokkorokotuksia vastustettiin lähes samoin argumentein kuin koronarokotuksia nykyisin. Rokotukset esitettiin hyödyttöminä ja pahimmillaan haitallisina, ja lääkäreiden väitettiin hyötyvän rokotuksista taloudellisesti. Sekä rokotuksia että muita lääketieteellisiä toimenpiteitä vastustettiin vetoamalla ruumiilliseen koskemattomuuteen. Jos lukuisat erilaiset rokotukset ovat nykyisin pakollisia sairaanhoitohenkilöstölle, vuonna säädetty 1883 isorokkorokotuspakko puolestaan koski kaikkia kansalaisia. Luonnonparantajien piireissä rokotuspakkoa vastustettiin ankarasti – mutta turhaan.
Myös ihmismielen voimasta puhuttiin sata vuotta sitten hyvin samaan tapaan kuin vaihtoehtoparantajat puhuvat nykyisin. Ranskalaisen Emile Couén luoma itsesuggerointimenetelmä, joka yleistyi Suomessa 1920-luvulla, ei pohjimmiltaan poikkea paljoakaan esimerkiksi 2020-luvulla toimivan hyvinvointivalmentaja Maria Nordinin markkinoimasta Eroon oireista -menetelmästä: molemmat nojaavat positiiviseen asenteeseen ja ajatukseen ihmismielen voimasta. Moni sadan vuoden takaisista parantajista perusteli erilaisten menetelmien kehittelyä omilla kokemuksillaan samaan tapaan kuin nykyisetkin uskomushoitajat. Nordin kertoo parantuneensa sisäilmasairaudesta ”aivotreenillä” ja alkaneensa sitten opettaa menetelmäänsä muille; 1900-luvun alussa toiminut Maalin Bergström puolestaan kertoi parantuneensa hermosairaudestaan Kuhne-kylpyhoidoilla ja ryhtyneensä sitten itsekin luonnonparantajaksi.
Yli sadan vuoden takaista Suomea ja nykyaikaa erottaa kuitenkin toisistaan lääketieteen huima kehitys ja myös lääketieteellisen hoidon saatavuus. Vuonna 1920 Suomessa oli vain 662 rekisteröityä lääkäriä eli yksi 4 683 suomalaista kohden, kun nykyisin lääkäreitä on yli 21 000, ja yhtä lääkäriä kohden on 261 suomalaista. Puoskareihin turvauduttiin siis myös sen takia, että lääketieteellistä hoitoa ei kerta kaikkiaan ollut saatavilla. Se, että sairas pääsi lääkäriin ja pystyi maksamaan hoidostaan, ei myöskään ollut tae paranemisesta, sillä ennen antibioottien yleistymistä monet nykyään helposti hoidettavat vaivat saattoivat vammauttaa ja tappaa. Erilaiset puoskarit ja parantajat sen sijaan lupasivat sellaistenkin sairauksien paranevan, joiden kohdalla lääkärien oli pakko myöntää avuttomuutensa.
Osa kirjan esittelemistä hahmoista esiintyi lääkäreinä ja parantajina, osa puolestaan teki tarkan eron itsensä sekä edustamansa parannusideologian ja lääketieteen välille. Hyvin monet kirjassa esitellyistä toimijoista olivatkin asenteeltaan selkeästi lääketieteen vastaisia. Lääkkeet ja rokotukset esitettiin myrkkyinä ja lääketieteelliset toimenpiteet haitallisina verrattuna parantaviin vesikylpyihin, kasvisruokavalioon, hierontaan ja kuntoiluun.
Teoksen tärkeimpiä aineistoja ovat Lääkintöhallituksen lääkäreille vuonna 1920 lähettämän, puoskareita koskevan kiertokirjeen vastaukset sekä oikeuslähteet. Oikeuslaitosta ja valelääkärisyytteitä käytettiin keinona rajata sairaanhoito ammattilaisille tilanteessa, jossa parantamista harjoittivat ammatillisesti myös muut kuin lääkärit. Oppisuunnasta riippumatta ihmelääkärit ja puoskarit joutuivat käräjille silloin, kun he astuivat liikaa lääkäritoiminnan tontille. Syytteitä nostettiin useimmiten luvattomasta lääkärintoiminnan harjoittamisesta, mutta syytteet saattoivat olla myös synkempiä: joitakin ihmelääkäreitä syytettiin kuolemantuottamuksesta silloin, kun heidän hoitamansa potilaat olivat kuolleet.
Kirjaa vaivaa ajoittainen puisevuus. Eri parantajahahmojen kamppailuja oikeuslaitoksen kanssa käsitellään välillä luettelomaisesti ja liiankin perinpohjaisesti. Tämä johtunee historiantutkimuksen konventioista: aineisto on kuvattava huolella ennen kuin siitä voi tehdä johtopäätöksiä. Yleistajuisessa tietokirjassa vähän kevyempikin ote aineistojen kuvauksessa olisi ollut hyväksyttävää.
Teoksen mielenkiintoisinta antia ovat erilaisten parannusmenetelmien ja niiden välisten yhteyksien kuvaukset. Vaikka luonnonparantajia, vesihoitajia ja ruokavaliomaakareita esitellään eri luvuissaan, kirja myös näyttää, miten eri parannusideologiat ottivat vaikutteita toisiltaan, miten erilaiset yhteiskunnalliset aatteet – kuten herätysliikkeet ja raittiusliike – vaikuttivat terveysuskomuksiin ja kuinka ideologiat siirtyivät maasta ja maanosasta toiseen.
Kananojan kirjan lisäksi vuonna 2021 on ilmestynyt myös Tammen julkaisema Juha Matias Lehtosen yli viisisataasivuinen kirja Terveys ja humpuuki – Kaikki mikä parantamisessa on mennyt vikaan. Suurimmilta osin teokset kuitenkin täydentävät toisiaan eivätkä kilpaile keskenään. Lehtonen aloittaa antiikista ja käsittelee lääketieteen liepeillä pyörineitä puoskareita ja huijareita laajalla ajallisella ja maantieteellisellä skaalalla, kun taas Kananoja keskittyy tarkasti tiettyyn aikakauteen, aineistoon ja maantieteelliseen alueeseen. Toki teoksilla on myös päällekkäisyyttä: esimerkiksi sisällissodan heimosoturista terveysvaikuttajaksi kääntyneen eversti Hans Kalmin edesottamuksia käsitellään molemmissa kirjoissa.
Kananoja kuvaa kirjassaan suomalaisen terveyden- ja sairaanhoidon murrosvaihetta, jolloin parantamisen kentällä kamppailivat niin yhteiskunnallisesti tuettu ja hyväksytty lääketiede, kansanparantajat kuin itseoppineet ihmelääkäritkin. Teos kertoo paitsi vaihtoehtohoidoista myös lääkärin profession kehittymisen alkuvaiheesta. Vertaisarvioituun tutkimukseen perustuva lääketiede on edennyt sadassa vuodessa uskomattomin harppauksin, mutta nykyajan uskomushoitajien menetelmät ja terveysaatteet muistuttavat suuressa määrin sadan vuoden takaisia.