Vankila on erinomainen paikka ajatella. Erityisesti tällaisina hetkinä, kun ei tiedä, montako päivää tai vuotta on istuttava ja pääseekö ylipäätään koskaan enää vapauteen.
Joten miksi me emme onnistuneet? Meillä tarkoitan aktiivista oppositiota, sitä yhteiskunnan osaa, joka on tavoitellut demokratiaa, oikeutta ja eurooppalaista tietä. Emme onnistuneet!
Tai enemmänkin: voimamme on murskattu. Mielenosoitusten järjestäjät ja lukuisat aktivistit ovat joko vankilassa tai maanpaossa, aivan kuten vaikutusvaltaisimmat opposition ideologit ja journalistit. Venäjästä tietenkin tulee vapaa, mutta koska ja miten se tulee tapahtumaan, on epäselvää.
Miksi näin kävi? Monet näkevät syyn kansan itsensä ominaisuuksissa: orjat kuulemma eivät osaa vapautta kaivata, ovat Iivana Julman laumaa. Sekä siinä, miten Venäjällä kokonsa, uskontonsa ja ilmastonsa vuoksi pitäisi olla jokin erityinen, sille sopiva ja tietenkin epädemokraattinen poliittinen järjestelmä.
Tämän lajin argumentit ovat vähintään yhtä vanhoja kuin slavofiilien ja zapadnikkien kiista. Ja väittely siitä, miten suuresti me idässä eroamme heistä lännessä (he elävät lakien ja me totuuden mukaan), palautuu jo ensimmäiselle vuosituhannelle.
Silti kukaan ei ole esittänyt yhtäkään todistetta siitä, että venäläinen rahvas ei tarvitse vapautta vaan sen vastakohtaa, ruoskaa. Sitä vastoin Aleksanterin suuret uudistukset seurauksineen, taloudellinen toimeliaisuus NEP-kaudella, 1990-luvun raju kehitys sekä kaikissa emigraatioaalloissa Venäjältä lähteneiden menestyminen todistavat vastaansanomattomasti, että meikäläiset sopeutuvat vapauden vaatimuksiin ja käyttäytyvät sen olosuhteissa aivan yhtä asiallisesti kuin ketkä hyvänsä muutkin.
Demokratian puutteen perustelu maantieteellä, ilmastolla, uskonnolla ja muulla sellaisella ei kestä minkäänlaista kritiikkiä. Kylmä Suomi, jättimäinen Kanada, ortodoksinen Kreikka ja ei-kristitty Intia todistavat demokratioillaan, että epäonnistumisemme selittäminen pohjimmiltaan hallitsemattomilla luontoon tai historiaan liittyvillä tekijöillä on vailla perustetta.
Useimmiten taipumus liioitella omaa erityisyyttä ja eroa suhteessa toisiin liittyy haluun selittää oma takapajuisuus tavalla, joka säästää meitä mielipahalta.
Sanotaan, että meidän tappiomme on toisiaan vastustavien voimien kohtaamisen objektiivinen lopputulos.
Tässä kohtaa on annettava tunnustusta vallanpitäjille. Me olemme aliarvioineet sekä heitä että järjestelmän kestävyyttä. He ovat pyrkineet säilyttämään asemansa kamppailussa kaikkia uhkia vastaan, myös demokraattisen opposition suunnalta nousevia. Tässä kamppailussa he ovat osoittaneet kekseliäisyyttä, päättäväisyyttä, johdonmukaisuutta ja luonnollisestikin valmiutta halveksua moraalia ja oikeusjärjestelmää. (Kiinnostavaa kyllä, kaikilla muilla alueilla – kuten taloudessa ja kansainvälisessä politiikassa – he ovat olleet äärimmäisen tehottomia.)
Mutta meidän tehtävämme ei ole analysoida heitä vaan ennen kaikkea omaa toimintaamme. On selvitettävä, onko meillä vastuuta tilanteesta, johon maa ja kaikki me olemme päätyneet.
On varsin vaikeaa puhua opposition toiminnasta kokonaisuutena. Demokraattinen oppositio koostuu valtavasta joukosta hyvin erilaisia ihmisiä. Jotkut ovat yhdistyneet johtajan – Aleksei Navalnyin – ympärille, jotkut kuuluvat pieniin järjestöihin. Lisäksi on paljon yksinäisiä, jotka seuraavat vain omaatuntoaan. Niinpä ihmiset, jotka selvästi kuuluvat demokraattiseen leiriin, toimivat keskenään täysin vastakkaisilla tavoilla. Osa opposition kannattajista esimerkiksi osallistui vaaleihin, toinen osa taas tuomitsi heidät siitä hyvästä ja kehotti sivuuttamaan vaalit. Tällainen hajaannus on luonnollista. Oppositio ei marssi rivistönä, vaan heitä yhdistää ainoastaan pyrkimys vapauteen ja tyytymättömyys olemassaolevaan järjestelmään. Kaiken muun suhteen he ovat erilaisia.
Hyvin laajalle on levinnyt näkemys, jonka mukaan kaikki olisi toisin, jos oppositio olisi kyennyt yhdistymään. En vastusta yhdistymistä, mutta en näe, mitä se olisi muuttanut. 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Venäjän demokraattisella valinnalla (myöh. Oikeistovoimien liitto) ja Jablokolla oli omat ryhmänsä duumassa, eikä ajankohtaista ollut yhdistyminen vaan koordinointi. Sittemmin molemmat ryhmittymät katosivat, ja syntyi Navalnyin liike. Olemassa olevat pikkupuolueet ja ryhmät, jotka eivät halunneet liittyä liikkeeseen, olisivat voineet tietenkin yhdistyä keskenään, mutta ei se olisi mitään muuttanut. Niissä oli kyllä mukana hyvin ansioituneita ihmisiä, mutta kaikilla heillä yhdessä ei ollut edes sadasosaa Navalnyin ja hänen joukkonsa poliittisesta vaikutusvallasta. Tätähän voi mitata niiden ihmisten määrällä, jotka poliittinen liike kykeni saamaan kadulle. Yhdistymisen puutteesta valittaminen on yritys ratkaista häviön syiden erittäin monimutkainen ongelma yksinkertaisilla, ei kovin merkittävillä tekijöillä, joista tietenkään ei itse tarvitse vastata – nuo poliitikot ne vain eivät päässeet sopuun keskenään.
Todelliset, traagisia seurauksia saaneet virheet ovat nähdäkseni tapahtuneet psykologian alueella. Virheitä on ollut ihmisten ja maan ymmärtämisessä, toivotun tulevaisuuden leväperäisessä hahmottamisessa sekä monessa muussa asiassa.
Pyrkimättä kaikenkattavuuteen mainitsen virheistä vain muutamia.
1. Tunteet ilman poliittista toimintaa
Monet meistä ovat pitäneet poliittisena voittona massiivista tyytymättömyyttä regiimiin ja ihmisten tukea järjestelmäkritiikille, jota olemme esittäneet puhuessamme joukkokokouksissa ja tiedotusvälineissä.
Meille on taputettu, meidän kanssamme on oltu samaa mieltä. Navalnyin videoita on katsottu kymmeniä miljoonia kertoja ja uskottu jokaista sanaa. Monien oppositioaktiivien uhrautuvaisuus on ihastuttanut hyvin epäpoliittisiakin ihmisiä. Toisin sanoen tunteiden tasolla suuri joukko kansalaisia on tukenut oppositiota. Silti tämä ei ole johtanut poliittisiin tekoihin. Järjestelmän vastustajia on ollut kaikkialla, mutta se ei ole estänyt monia heistä äänestämästä kurinalaisesti vallan puolesta.
Kyse on siitä, että ihmiset myöntävät maan tilanteen olevan kauhea mutta ovat samanaikaisesti sitä mieltä, että toisin ei voi olla; että kyseessä on ainoa Venäjällä mahdollinen järjestys. Valtaa vastustaviin tunteisiin pitäisi liittyä näiden ennakkoluulojen tehokas kumoaminen, sen demonstrointi, että toisenkinlainen elämä on meidän maassamme mahdollista. Valitettavasti tällaista vaihtoehtoa ei laajalle yleisölle ole tarjottu, vaan ongelmaa on käsitelty vain asiantuntijoiden piirissä. Tämän puutteen vuoksi on käynyt niin, että nähtyään vaikuttavia esiintymisiä ja suututtuaan korruption ja mielivallan tosiasioista ihmiset ovat vain palanneet elämään totutulla tavalla. Opposition puolustukseksi on sanottava, että tällainen valistustyö on loputtoman vaikeaa ja vie hyvin pitkään.
2. Edustavuusvirhe
Edustavuusvirhe on sosiaalipsykologian käsite. Jokaisella meistä on taipumus pitää omaa kokemustamme edustavampana kuin se tosiasiassa on. Ihmiset miettivät näin: tunnen tšetšeenit, sillä meidän luokallamme oli kaksi tšetšeeniä. Meistä jokaisella, myös aktiivisesti politiikkaa tekevillä, on vääjäämättä rajoittunut ja vääristynyt tuttavapiiri, jos sitä suhteuttaa koko maahan. ”Omien” kanssa keskustelemme syvällisemmin ja intensiivisemmin kuin ”vieraiden”. Tämä näkyy erinomaisesti sosiaalisissa medioissa, joissa valitsemalla ”ystäviä” ja blokkaamalla erityisen epämiellyttäviä tyyppejä luomme itsellemme keinotodellisuuden, jota joskus pidämme aitona. Tai joukkokokouksessa, jossa meistä alkaa tuntua, että kaikki koko maassa ajattelevat kuten me. Näin vääristyvät vaikutelmamme yhteiskunnasta. Se on luonnollista, eikä toisin voi olla, mutta ymmärryksen vinoumia pitäisi silti koko ajan yrittää korjata.
Valitettavasti ihmiset eivät tee näin läheskään jatkuvasti, mikä vaikuttaa poliittisen työn laatuun. Esimerkiksi käy varsin laajalle levinnyt käsitys siitä, että tietyistä asioista ei tarvitse puhua, ”sillä kaikki ymmärtävät muutenkin”. Tai sisällöltään vastakkainen mutta samanaikaisesti ilmenevä ”puhuminen on mieletöntä, sillä eivät he kuitenkaan kykene ymmärtämään mitään”.
3. Ylpeyden synti
Valtavaa vahinkoa on aiheuttanut oppositiopiireissä valitettavan laajalle levinnyt ylimielinen suhtautuminen ihmisiin, jotka eivät jaa käsityksiämme tai eivät ole valmiita osallistumaan aktiiviseen kamppailuun (tosin tämä asenne on yleisempi kirjoittavilla kuin toimivilla opposition edustajilla). Kyse ei ole pelkästään loukkaavista haukkumanimistä kuten vatnik[1] tai monet muut, joita en halua toistaa. Kyse on ylhäältä alaspäin suuntautuvasta katseesta, siitä tunteesta, että me, kuten Strugatskin veljesten tieteistarinoiden progressorit, emme tee hyvää ihmisten kanssa vaan ihmisiä varten. Silloinkin kun tämä ylimielisyys ei saa suoraa ilmaisua, se näkyy läpi ja herättää luonnollisen torjuntareaktion.
Meillä on tarjota paljastuksia ja vaatimuksia mutta ei myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat kuten me, mutta propagandan pettämiä, huiputettuja sekä vailla oikeuksia ja itsenäisyyttä. Ja mikäli ihmiset eivät tunne, että heistä välitetään, he torjuvat kaiken, mitä heille sanotaan, oli se sitten miten hyvänsä virheetöntä, oikein ja totta. Jos siis haluamme, että meitä kuunnellaan ja uskotaan, meidän tulisi puhua lähtökohdiltaan toisenlaisella tavalla. Nyt meiltä ei riitä rakkautta kansalaisiamme kohtaan, enkä puhu ideaalisista kansalaisista, joiksi he muuttuvat joskus tulevaisuudessa, vaan niistä todellisista, jotka asuvat kanssamme samassa rappukäytävässä. Siksi käy kuin apostoli Paavalilla: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus…”
4. Tulevaisuus vailla vastauksia
Syytämme aivan oikein valtaapitäviä siitä, ettei heillä ole mielikuvaa tulevaisuudesta, vaan he etsivät sitä menneisyydestä. Mutta myös meidän ”toivottu tulevaisuutemme” on riittämättömästi kuvailtu ja perustuu paljossa vain tämänhetkisen häväistyksen kieltämiseen. Ei tule olemaan enää vaalien väärentämistä, mielivaltaa ja kidutuksia, ei poliittisia vainoja, ei yhtä hirvittävää korruptiota, ei sivistyneen maailman vastustamista ja veljeilyä diktaattorien kanssa. Mutta mitä sitten tulee olemaan? Siitä puhutaan ontosti ja riittämättömästi.
Kyllä, tulee todellinen federaatio. Hienoa, mutta millainen? Kannatammeko maan eheyttä nykyisine rajoineen vai olemmeko valmiit joidenkin alueiden eroon Venäjän federaatiosta? Tuleeko Venäjästä johdonmukaisen maallinen tasavalta, ja millainen tulee olemaan kirkon rooli? Tuleeko ortodoksisella uskolla olemaan muodollisesti taattuja erioikeuksia? Säilyttääkö venäläinen etnisyys valtiota muodostavan statuksensa? Pyrimmekö kohti EU:ta tai Natoa? Millainen asema tulee olemaan Tatarstanilla, Baškirialla, Jakutialla ja muilla tasavalloilla? Lisäksi on valtavasti muita kysymyksiä, joihin ei juuri ole vastauksia ja joita ei julkisesti edes esitetä.
5. Lohikäärmeen äänestäjäkunta, joiden kanssa meidän on elettävä
Ja kaikkein tärkein. Puhuessamme siitä Venäjästä, jonka me haluamme nähdä, emme yleensä kiinnitä huomiota siihen, että maanmiehiämme siinä maassa eivät tule olemaan vain ne, joiden kanssa lähdimme yhdessä kaduille, vaan kymmenet miljoonat, jotka eivät vain pakosta ole äänestäneet Yhtenäistä Venäjää vaan jotka aidosti ovat tukeneet sotaa ja Putinin politiikkaa kaikkinensa. On kymmeniä miljoonia ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että Krim on meidän ja että Yhdysvaltain johtama länsi tahtoo tuhoamme, mikä pakottaa meidät puolustautumaan. En tarkoita rikollisia, joita täytyy rangaista, vaan tavallisia ihmisiä, jotka ovat omaksuneet puutteellisen maailmankuvan joko älyn rajallisuuden, huonon koulutuksen, passiivisuuden, riippuvaisuuden tai köyhtyneen informaatioympäristön takia. Tämä heidän maailmankuvansa ei muutu automaattisesti ja perustavalla tavalla vain sen vuoksi, että ruuduilla lakkaa läiskymästä valhe ja viha ja tilalle tulee kunnollisia keskusteluja. Totalitaristisiin haamuihin uskomisen perusta on syvä ja vakaa.
Näillä ihmisillä tulee olemaan oikeus äänestää rehellisissä ja läpinäkyvissä vaaleissa, he tulevat opettamaan lapsia kouluissa ja korkeakouluissa, ja loppujen lopuksi he tulevat kasvattamaan myös omia lapsiaan. Tämä on perusta uuden ”Lohikäärmeen” valtaannousulle laillista tietä, vaalien kautta. He kutsuvat sitä, se on heille tarpeen.
Tämä ei ole vain venäläinen ongelma. Täysin demokraattisissakin maissa joudutaan tekemisiin diktatuuria ja vapauden rajoittamista haluavien kansanosien kanssa. Eivät itsestään vaan miljoonien tahdosta ilmaantuivat Trump, Le Pen, Vaihtoehto Saksalle ja monet muut, sillä eihän kaikkea tätä voi selittää venäläisillä hakkereilla tai Venäjän likaisella rahalla. Demokratia, vapaus ja itse elämä ovat aina uhanalaisia, ja niiden suojeleminen vaatii jatkuvaa, jokapäiväistä kamppailua. Mätäneminen ja hajoaminen tapahtuvat itsestään mutta elämä kukoistaa vain vastoin termodynamiikan lakeja ja yleistä pyrkimystä entropiaan.
Regiimin kaatumisen jälkeen vastuullisten kansalaisten tehtäväksi lankeaa paitsi kunnollisten instituutioiden rakentaminen autokratian raunioille myös toinen, ei yhtään helpompi haaste – dialogi (ja sovinto!) niiden kanssa, jotka olivat järjestelmän perustava tukijoukko; heidän vakuuttamisensa siitä, että heidän hyvinvointiaan ei takaa uusi Lohikäärme, vaikka tämä olisi fiksumpi ja hyveellisempi, vaan vapaus ja oikeus.
Dialogi vaikuttaa vain, mikäli me keskustelemme heidän kanssaan, emme ylhäältäpäin vaan yhdenvertaisina, emme opettajina vaan kuten omiemme kanssa, itsemme kaltaisten, joskin huiputettujen ja huiputtuneiden kanssa. Sitä dialogia tulee vaikeuttamaan vielä sekin, että monet heistä vihaavat meitä ja näkevät meissä eivätkä Putinissa syyn onnettomuuteensa. Silti dialogi on välttämätön. Eikä sitä pidä aloittaa vasta joskus myöhemmin vaan juuri nyt. Oli se sitten miten vaikeaa tahansa.
***
Tämän vaiheen me hävisimme. Mutta jos havaitsemme omat virheemme ja analysoimme niitä, on mahdollisuus, että jälkeemme tulevat, joiden pitäisi olla meitä vahvempia, eivät toista virheitämme ja voittavat. Ja Venäjästä tulee vapaa.
22.9.2022, Moskova. Erityispidätyskeskus numero 2.
Novaja Gazetan toimitukselta: Kirjoitushetkellä kukaan ei tiennyt, voiko Gozman kärsittyään jälleen yhden 15 vuorokauden pidätysjakson poistua maasta ja säilyttää vapautensa ja henkensä. Yöllä 29. syyskuuta, muutamia tunteja pidätyksen päättymisen jälkeen Gozmanin onnistui lentää pois Venäjältä todennäköisesti vain siitä syystä, että tuohon vuorokaudenaikaan kukaan ei vielä ollut ehtinyt vastaanottaa käskyä hänen pidättämisekseen uudelleen.
[1] Propagandaan uskova henkilö, ”toppatakki”, erityisesti toisen maailmansodan aikainen puna-armeijan talvitakki. Myös meemihahmo. Suom.