”Yli puolet slovakialaisista uskoo, että vastuussa Ukrainan sodasta on länsi, ja pitää puna-armeijaa vapauttajanaan.”
”Euroopan sosiaalidemokraatit on huolestunut slovakialaisen jäsenpuolueensa SMER:in johtaja Robert Ficon näkemyksistä Ukrainan tilanteesta.”
”Slovakiassa on sittenkin voittanut Venäjä-mielinen, vasemmistopopulistinen SMER.”
”Putin tarvitsee hyödyllisiä idiootteja – yksi heistä on Slovakian syyskuun eduskuntavaalit voittanut Robert Fico.”
”Slovakia lakkauttaa sotilaallisen avun Ukrainalle.”
”Eurososialistit uhkaavat erottaa SMER-puolueen kattojärjestöstään, mikäli tämä ottaa hallituskumppanikseen äärinationalistisen SNS-puolueen.”
Tällaisia uutisia suomalaiset mediat ovat kirjoittaneet näinä päivinä Slovakiasta, pikkumaasta jossain mantereemme mädässä sydämessä; maasta, joka näin pohjoisessa jaksaa kiinnostaa hyvin harvoin, sillä eihän jääkiekkomestaruutta voiteta siellä joka vuosi eikä edes tutkivia journalisteja onneksi murhata joka päivä.
Syyskuun lopussa käytyjen parlamenttivaalien myötä ratkeaa maan kohtalo ja tuleva poliittinen suunta: jatkaako Slovakia avoimena Euroopassa vai tekeekö se täyskäännöksen käpertyen poteroonsa ja Putinin siipien suojaan.
Minulla ei tietenkään ole käsissäni Slovakia-ohjekirjaa, enkä pysty selittämään, miten tuota maata tulisi ymmärtää. En tunnista itseäni niistä kuvista, joita ulkomaiset mediat piirtävät länsimaiden uhreiksi julistautuvista slovakeista. On raskasta lukea slovakeista populismin sokaisemana kansana, joka mahdollisti Ficon voittokulun ja sen myötä maan luisumisen kohti autoritaarista, Euroopan vastaista hallintoa – kuinka irvokasta, SMER kun tarkoittaa suuntaa.[1]
Sillä vaikka puolelle slovakeista on EU kirosana ja Fico vapahtaja sen ikeestä, melkoinen osa ajattelee täysin päinvastaisesti. Reilut kolmekymmentä prosenttia kaikista hyväksytyistä äänistä meni edistyksellisille puolueille, jotka haluavat kehittää maata yhdistyneen Euroopan osana, kunnioittavat ihmisoikeuksia, eivät demonisoi pakolaisia tai seksuaalivähemmistöjä eivätkä hämää ja pelottele kansaa liikaa lisääntyneillä karhuilla. Aivovuodon mukana ulkomaille muuttaneista ja ulkomailla kirjoilla olevista slovakeista äänesti uskomattomat 98 %. Heidän äänistään yli 60 % meni liberaaleille progressiiveille ja 10 % oikeistoliberaalille SAS:lle. Maasta pois muuttaneet ovat kokeneet erilaisia todellisuuksia, erilaisia elämisen ja olemisen muotoja, erilaisia arvoja, erilaista poliittista kulttuuria – ja toivovat vastaavaa (entiseen) kotimaahankin.
Muiden jälkikommunististen maiden tapaan myös Slovakian ongelma on progressiivisen vasemmiston olemattomuus, joka johtuu suureksi osaksi siitä, että sosialismin tai laajemmin ottaen vasemmistolaisen politiikan agenda ja aatteet olivat ensin reaalisosialismin tahrimat ja sittemmin uusien vallanhavittelijoiden omia tarkoituksiaan varten kaappaamat. Fico ja hänen hännystelijänsä – kuten emopuolue SMERistä lohjennut Peter Pellegrinin johtama Hlas – ovat omineet ja vääristäneet vasemmistolaisuuden, myyneet sen sellaisenaan kannattajilleen ja tehneet siitä inhotun pelättimen lähestulkoon kaikille muille. Kuten asian ilmaisi eräs kustantajatuttavani, nykyajan kulttuuripiireissä on itsemurha julistautua vasemmistolaiseksi. Kukaan ei usko vasemmistoliberalismiin; kulttuurieliittikin kannattaa liberaalia oikeistoa.
Mutta jos kansalaisen kuukausitulot ovat viitisensataa miinus verot, ja työt loppu samalla, kun keltaisesta lehdistöstä vyöryvät silmille Bratislavaan keskittyneet julkkikset överikämppineen, autoineen, lomineen, louisvuittoneineen ja loistobileineen, on helppo uskoa sosiaalietuuksia lupaavaan populistiin.
Hyvinvoinnin puutteesta syytetään kaikkia ja kaikkea ulkopuolista. Silmien edessä olevista faktoista riippumatta yli puolet slovakeista uskoo valeuutisiin niin paljon, että Ukrainan sodan alussa Kansallinen turvallisuustoimisto joutui sulkemaan disinformaatiota levittäviä medioita ilmaisunvapaudesta huolimatta. Silti liiankin moni uskoo omiaan – tai päähänsä salakavalasti iskostunutta.
Muistan mummoni, vannoutuneen ja hyväuskoisen kommunistin tarinan palkintomatkastaan Sotšiin. Elettiin 1970-lukua. Toveridelegaation pysähdyttyä matkan varrella pikkukaupungin torille mummoni kohtasi kojujen välissä alkeellista likaa ja lemua, näki eläinten ruhoja ja sisälmyksiä lojumassa siellä täällä, ja lihatiskien alla vilisti rottia, jotka voivat kurjistuneita, juopuneita ihmisiä paremmin. Se oli kauheaa. Se oli inhottavaa. Se oli kaikkea muuta kuin edistyksellisyyttä ja järjestystä, se oli kommunismin voiton pilkkaa. Mummoni oli syvästi järkyttynyt. Tuo ei voinut olla totta. Jonkun reaktionäärin agentin oli täyttynyt lavastaa kauhunäytelmä nakertaakseen tšekkoslovakialaisten tovereiden uskoa Neuvostoliittoon. Niin kertoi mummoni, ja siihen hän uskoi kuolemaansa saakka.
Jokainen jylhä slovakki kieltäisi jyrkästi olevansa populistisen propagandan uhri – kukaan ei suostu tulemaan leimatuksi propagandan uhriparaksi, sillä sehän tarkoittaisi vapaan tahdon ja itsenäisen ajattelun puutetta. Yksikään ei halua tuntea itseään suuren manipuloijan liikuttamaksi marionetiksi, ja juuri siihenhän paha Länsi pyrkii: se yrittää pitää meikäläisiä talutusnuorassa, mutta mehän emme halua tulla narutetuiksi. Me olemme fiksumpia. Me osaamme ajatella itsenäisesti. Me osaamme muodostaa mielipiteitä. Robert Fico, se suuri manipuloija, kiteyttää ne hyvin puolestamme.
Tietystä näkökulmasta Fico saattaa toki olla Putinin hyödyllinen idiootti. Mutta ennen kaikkea hän on erittäin taitava politiikko, mies, joka on noussut kuolleista kuin myyttinen Feeniks – eikä vain yhden kerran. Hänen niskaansa eivät ole taittaneet paljastuneet kytkökset paikallisiin oligarkkeihin tai ’Ndranghetaan. Hän on selvinnyt skandaalista kuin skandaalista: veropetoksista, kalliista Rolexeista ja murhautetusta toimittaja Ján Kuciakista tyttöystävineen. Fico pelaa omaa peliään, mikä sattuu sopimaan myös Putinille. Fico on ollut kääntämässä ja vääntämässä faktoja omaksi hyödykseen jo vuosikymmeniä.[2]
Vielä vaaliyönä 30. syyskuuta moni oli juhlimassa Edistyksellinen Slovakia -puolueen (PS) voittoa – alustavat äänilaskelmat vaikuttivat varsin positiiviselta. Seuraavana aamuna herättiin karuun todellisuuteen: Fico teki sen uudelleen.
Ei kuitenkaan ollut kaukana, että Slovakia olisi pelastunut tippumasta eurooppalaisen politiikan hylkiöiden joukkoon.
Vielä muutama päivä sitten olisin kirjoittanut, että sillä on siihen mahdollisuuksia edelleenkin. Että hallitusta ei ole vielä muodostettu ja että vaa’ankielellä oleva, kerran Ficon mahtavasta varjosta livahtanut Peter Pellegrini[3] voi sittenkin päättää kallistua liberaalin demokratian puolelle. Vaan Pellegrinille ei riittänyt hallitusyhteistyöstä luvattu pääministerin paikka eikä sisäministerin salkku. Hän päätti jatkaa Ficon kätyrinä yhdessä äärinationalistien kanssa.
Toistaiseksi maahan on vielä jäänyt ihmisiä, jotka eivät suostu luovuttamaan. Moni kuitenkin harkitsee lähtöä. Slovakiassa sanotaan, että viimeinen pois lähtevä sammuttaa valot. Juuri tällä hetkellä tuntuu, ettei mitään sammutettavaa valoa enää ole.
[1] Tässä yhteydessä en voi jättää mainitsematta, että SMERin 42:sta eduskuntapaikasta vain kolme menee naisille, joista ensimmäinen on sijalla 36.
[2] Fico aloitti poliittisen uransa kommunistisessa puolueessa 1980-luvun puolivälissä. Vallankumouksen jälkeen hän siirtyi uudistettuun vasemmistoon, josta lähti vuonna 1999 perustaakseen SMER-puolueen, jota luonnehdittiin progressiiviseksi vasemmistopuolueeksi. Pikkuhiljaa SMER söi emopuolueensa sekä kaikki muut vasemmistolaisiksi itsensä julistaneet puolueet. Vuonna 2006 se voitti vaalit, jolloin Ficosta tuli ensimmäistä kertaa pääministeri.
[3] Toimittaja Kuciakin murhan jälkeen (2018) Fico joutui väistymään pääministerin paikalta, ja hänen tilalleen puolueen sisältä valittiin Peter Pellegrini. Fico jäi kuitenkin manipuloimaan politiikkaa taka-alalta, ja Pellegriniä pidettiin pitkään pelkkänä Ficon sätkynukkena (esim. nyt SMER– HLAS–SNS-koalitiota muodostavan SNS:n puheenjohtaja Andrej Danko ilmoitti aikoinaan, että hän kommunikoi ainoastaan Ficon kanssa). Pellegrini lähti kuitenkin yllättäen kannattajiensa kanssa SMERistä perustamaan HLAS-puoluetta (nimi tarkoittaa ääntä).