Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Pelin henki (nro 57), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 10 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Kun pari vuotta sitten vierailin Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa Etelä-Puolassa, haastattelin museon tutkimuskeskuksen johtajaa Piotr Setkiewicziä. Auschwitzin sisäpuolella sijaitsevassa työhuoneessaan hän esitti tiukkasävyistä kritiikkiä vallalla olevaa holokaustikirjallisuuden lajityyppiä kohtaan. Hän tarkoitti genreä, jossa historiallisten romaanien tapahtumapaikaksi on valittu Auschwitz-Birkenaun keskitysleiri. Esimerkkinä tällaisesta toisen sukupolven holokaustikirjallisuudesta hän mainitsi vuonna 2018 ilmestyneen uusiseelantilaisen kirjailijan Heather Morrisin teoksen Auschwitzin tatuoija.
Kritiikissä ei ollut kyse siitä, etteikö Setkiewicz olisi sallinut kirjailijoille taiteellisia vapauksia, vaan siitä, että hänen mielestään Auschwitz soveltui huonosti, jos ollenkaan, fiktion näyttämöksi. Syyksi hän totesi holokaustin poikkeuksellisen kompleksisuuden, minkä takia sen puitteisiin sijoitetut tarinat sortuvat yleensä vääristämään historiaa.
Morrisin menestyskirja on kyllä tuonut Auschwitz-museoon uusia kävijöitä, mutta samalla oppaiden työhön on tullut uusi ulottuvuus: tarinaan sisältyneiden epäkohtien korjaaminen.
Setkiewiczin mukaan parhaan todistuksen holokaustista tarjoavat edelleen sen omakohtaisesti kokeneet kirjailijat eli ensimmäisen sukupolven edustajat.
Tähän todistusaineistoon on ilmestynyt uusi suomenkielinen lisä, kun jyväskyläläinen runoilija Timo Suutarinen julkaisi syksyllä 2025 teoksensa Taivaan punalasin läpi – juutalaisia runoja. Kulttuurivihkojen kustantama kirja on kokoelma käännösrunoja Euroopan ghetoista ja keskitysleireistä. Suutarinen on kääntänyt runot enimmäkseen jiddišistä sekä lisäksi puolasta ja hepreasta, paikoin apukäännöksiin tukeutuen.
Kymmenen viime vuoden aikana Suutarinen on vieraillut yhteensä kolmessatoista natsiajan keskitysleirissä ja lisäksi perehtynyt tutkimuksiin, oikeuden pöytäkirjoihin, elämäkertoihin, haastatteluihin ja dokumentteihin. Holokaustista selvinneiden haastatteluissa hän kertoo kohdanneensa toistuvasti toiveen, että kaikki – ketkä tahansa – ottaisivat osaa tapahtumista kertomiseen. Suutarinen on lähtenyt toteuttamaan toivetta, ja tähänastisena lopputulemana on hänen oma runotrilogiansa Kirsikankukkien kaupunki (2020), Eikä varjoja enää ole (2022), Treblinka 454, osat I-II (2023–2024) ja uusimpana edellä mainittu käännösteos.
Taivaan punalasin läpi -kokoelman runot edustavat Euroopan juutalaisen lähihistorian ääntä, ja niitä voi pitää eräänlaisena dokurunoutena. Ne ovat ensi käden todistusta siitä, millaista oli elää juutalaisena kolmannen valtakunnan ja samalla koko maanosan laajuisen antisemitismin kuristusotteessa. Jotkin kirjaan päätyneistä runoista on julkaistu aiemmin tekijöidensä nimillä, kun taas toisten kirjoittajat ovat jääneet tuntemattomiksi.
Suutarinen on löytänyt kirjaansa poimimansa tekstit digitaalisista arkistoista ja verkkoon tallennetuista mikrofilmeistä. Niitä lukiessa hänelle alkoi hahmottua kuva ennen toista maailmansotaa Euroopassa kukoistaneesta jiddišinkielisestä kulttuurista. Tunnetuin sitä kirjallisuudessa kuvannut kirjailija oli jiddišiksi kirjoittanut Nobel-palkittu puolanjuutalainen Isaac Bashevis Singer, jonka teoksia on suomennettu laajalti.
Kirjaprojektiansa varten Suutarinen ryhtyi opiskelemaan lähes sukupuuttoon kuollutta kieltä. Alun perin Keski- ja Itä-Euroopan juutalaisten käyttämä keskiaikaiseen saksaan ja hepreaan pohjautuva jiddiš avasi hänelle näkymän maailmaan, johon hän ei ollut aiemmin saanut juuri minkäänlaista kosketusta. Sähköpostitse lähettämissään kommenteissa hän kertoo tienneensä juutalaisten synagogista, mustista hatuista ja takeista, menoroista, Toorasta ja sapatista, mutta ei paljoakaan muuta. Hän ei erottanut jiddišiä hepreasta, puhumattakaan että olisi ymmärtänyt niitä.
Tältä pohjalta hän suomensi holokaustissa kuolleiden ja pogromeja kokeneiden runoilijoiden tekstejä. Käännöstyöhön uppoutumisen aikana Suutariselle syntyi runojen tekijöihin läheinen suhde – esimerkiksi nuorena surmattuun Hirsh Glickiin, joka kirjoitti hieman yli 20-vuotiaana Vilnan ghetossa 1940-luvulla: Älä sano, että matkasi päättyy / vaikka lyijy jo peittää taivaan / Pian aikamme koittaa / ja askeleemme kaikuvat / Me olemme täällä!
Suutarinen vaikuttui myös Władysław Szlengelin runoista, joissa tämä käsitteli juutalaisiin kohdistunutta vainoa. Kuolinvuotenaan 1943 Szlengel kirjoitti: Olen maailmankriisi / Kaikki maailman paha / lukittuna saastaiseen sydämeeni / Jos vain minut poistettaisiin / maailma kulkisi kultaisessa taljassa.
Jiddiš on suurten ja usein tukahdutettujen tunteiden kieli, jonka suomentamisen täytyy olla haastavaa. Välillä hankaluudet käyvät ilmi Suutarisen kirjasta. Esimerkiksi tuntemattoman runoilijan Lublinin liepeillä sijainneessa ghetossa kirjoittaman runon loppusoinnut ja soinnikkuus katoavat suomen kieleen tullessaan. Seemiläisellä kirjaimistolla laadittu runo kulkee translitteroituna:
Zhandarmen, ukrainer, politsey fil / Tsu mordn di yidn – dos iz zeyer tsil / Zey mordn un shlogn a moyre, a shrek / Men firt di yidn tsum ban avek.
Suomennos kuuluu:
Ukrainalaiset, sotilaat ja poliisit / juutalaisten kylmät murhaajat / lietsovat hätää teurastaen ja silpoen / repien käsillään ihmiset junista.
Tilannekuva on säilynyt, mutta alkuperäisen version verevyys ja poljento tuntuvat jääneen ghettoon.
Kielten välisistä eroista ei voi luonnollisestikaan arvostella kääntäjää, päinvastoin. Suutarinen on osoittanut sekä kunnioitettavaa siviilirohkeutta että harvinaista historiantajua hankkeeseen ryhtyessään, etenkin kun ottaa huomioon, ettei hän saanut siihen ainuttakaan hakemistaan paristakymmenestä apurahasta. Pieniltä kielialueilta, kuten Suomesta, voisi luulla löytyvän solidaarisuutta toisten pienten kielten näkyvyyden edistämiseen, mutta kielteiset rahoituspäätökset kielivät muiden asioiden olevan tärkeämpiä aikamme kulttuurielämässä.
Suomi saa siksi olla paljosta kiitollinen, että sillä on joukoissaan mies, joka on oma-aloitteisesti tuonut kirjastoihimme tämän teoksen.
Suutarisen kirja osoittaa paikoin toisaalta todeksi sen, että suomi voi soveltua jiddišin kääntämiseen paremmin kuin vaikkapa valtakieli englanti. Suutarisen mukaan monet jiddišiä englanniksi kääntävät jäävät jumiin merkitysten ja tulkintojen yhteensovittamiseen ja epävarmuuteen, kun taas hän kokee löytäneensä usein luontaisesti runojen tunnelman ja sävyn suomalaisen maaseudun, rajaseudun ja Raamatun kielestä. Suutarisen mielessä jiddiš vertautuu jossain määrin karjalan kieleen, joka kiinnostaa häntä isänsä suvun takia.
Esimerkki onnistuneesta suomennoksesta on liettualaisen Shmerke Kaczerginskin kirjoittama hymni.
Yung iz yeder, yeder, yeder ver es vil nor / Yorn hobn keyn batayt / Alte kenen, kenen, kenen oykh zayn kinder / Fun a nayer, frayer tsayt.
Suomennos kuuluu:
Nuoria he ovat, he ovat, he ovat / joit’ ei ikä paina eikä vuosilla väliä / Myös vanhat voivat, voivat, voivat / olla lapsia uuden, vapaamman kevään.
Tässä suomen kielen notkeus ja kepeys palvelevat alkuperäistä jopa siinä määrin, että tekstien voisi kuvitella olevan peräisin samasta heimosta.
Suutarinen on kääntäessään tiedostanut kielten erojen aiheuttamat ongelmat. Hän viittaa muun muassa kreikkalaisen eeppisen runoelman Odysseian suomennoksiin, joista on sekä loppusoinnullisia että loppusoinnuttomia versioita. Suutarinen sanoo, että tärkeintä hänelle on ollut tekstin, sanojen ja ajatusten vastaavuudet alkuperäisten kanssa, ja toiseksi tärkeintä rytmi. Näiden rinnalla loppusoinnut ovat olleet vähäpätöisempiä, ja hän on käyttänyt niitä aina kuin ne ovat tuntuneet luontevilta. Loppusointuihin jumiutuminen olisi hänen mielestään vienyt tekstiä harhaan.
Ratkaisu on perusteltu, sillä jiddišin loppusoinnuttaminen suomeksi vaikuttaa jo ajatuksen tasolla lähestulkoon mission impossiblelta. Suutarisen esittämä knoppitieto tukee näkemystä: hän sanoo kuulleensa, että esimerkiksi dekkareita käännetään saksasta suomeen noin sadan sivun kuukausivauhtia, kun hän taas on käyttänyt sadan jiddišinkielisen sivun kääntämiseen 20-kertaisen ajan.
Välillä uskontoihin kuuluvien oppien erot ovat tehneet kääntäjälle temput. Kaczerginskin toisessa runossa olevan Messiasta tarkoittavan sanan Meshiekh Suutarinen on suomentanut muotoon Kristus. Kulttuurierot huomioon ottaen muotoilu on ymmärrettävä, mutta samalla juutalaisuuteen kuulumaton. Sanavalinta kumpuaa kreikankielisestä uustestamentillisesta etymologiasta, ei hepreasta, johon jiddiš pohjaa. Kokonaisuuteen nähden erehdys on kuitenkin vähäpätöinen ja jää työn merkittävyyden alle.
Suutarinen ja hänen kustantajansa ovat osoittaneet syvää historiallista tunneälyä ja kunnioitusta holokaustin uhreja kohtaan, kun he ovat jättäneet kirjan alussa tyhjiksi yhdeksän ensimmäistä sivua. Hiljaiset sivut viestivät teoksen painavinta sanomaa, eivätkä tee vaikutelmaa esteettisestä kikkailusta.
Kirjansa lopussa Suutarinen toteaa siinä esiintyvistä viidestätoista runoilijasta, että he kaikki kuolivat taistellen. Sähköpostiviestissään hän täsmentää, ettei ole tarkoittanut, että he olisivat kuolleet ase kädessä. Toteamus on symbolinen, ja esittää, että kun kaikki muu on menetetty, jaloin tapa jatkaa taistelua on tarttua kynään.
Kirjan väkevin kertojaratkaisu löytyy ukrainalaisen Hayyim Nahman Bialikin runosta Teurastuksen kaupungissa. Siinä kertojana on kansaansa itseään vastaan lietsova Jumala. Bialik kirjoitti runon todistettuaan juutalaisvastaisia pogromeita 1900-luvun alun Venäjän keisarikunnassa, nykyisen Moldovan alueella. Puhu heille / Nostakoon raivoisat kätensä Minua vastaan / vaatikoon kostoa! / Nouskoon nyrkit kuin kivilingot / Taivasta ja Taivasten valtakuntaa vastaan! jylisee Bialikin Jumala.
Bialikin runoa on pidetty yhtenä juutalaisen lyriikan vaikuttavimmista, ja sen kirjoittajaa hepreankielisen runouden edelläkävijänä, joka myöhemmin sai Israelissa kansallisrunoilijan aseman.
Sodat tulevat ja menevät, taistelut jatkuvat. Kirjoittavat ihmiset kaikkialla tuntevat itsensä yhä voimattomiksi ja tarttuvat edelleen kyniinsä. Sukupolvia ylittävät tuhon kierteet tuottavat uusia joukkotuhoja, ja Timo Suutarisen tiettävästi ensimmäistä kertaa suomen kieleen tuomat Bialikin hepreankieliset rivit voisivat yhtä hyvin olla eiliseltä kuin sadan vuoden takaa. Suunnaton raivo vääristää sydämesi! / Kyyneleesi valuvat kuiville lohkareille / ja katkera surusi nousee myrskyksi.
Säkeet menneestä maailmasta resonoivat yhä valitettavan ajankohtaisina.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.