Hannimari Heino:
Silkkipaperipaloja aina vain pienemmiksi viikatessani ja niihin reikiä leikatessani en yhtään tiedä, mitä taitosta avatessa tulee esiin. Millainen lumitähti ja miten monta lävistystä hentoinen paperi kestää… Useimmiten saa nähdä kuitenkin pienoisen alkuräjähdyksen, mutta ilman että kuvio levahtaa – tai lässähtää – pitkin seiniä, vaan on pikemminkin silkkaa harmoniaa. Kuin katselisin lumisadetta yhden hiutaleen loputtomasta monimuotoisuudesta ja toisaalta niiden kaikkien muodostamasta leijuvasta kuviosta käsin.
Jotain fraktaalinomaista tässä varmaan on, vaikka kaikki matematiikkaan viittaava onkin totta puhuen viimeinen, mitä silkkipaperitähtiä leikellessä tulee mieleen.
Sitä vastoin mieleen tuli taannoin Kiasmassa – tapani mukaan viimeisenä näyttelypäivänä – näkemäni Pippilotti Ristin näyttely Elixir. Tai ehkä pitäisi ennemminkin puhua kokemuksesta, niin yltä päältä tuo seinille (ynnä kattoon ja lattialle) kaadettu eliksiiri kaamoksessa kulahtanutta ihmistä valeli – mitä en parhaalla tahdollakaan voi sanoa samassa kerroksessa esillä olleista Ars Fennica -ehdokkaista…. Nuo mustanpuhuvat salit saman pääsylipun voimalla läpikäveltyäni oli kieltämättä pakko palata saamaan lisää eliksiiriä, kytkemään valovirta päällimmäiseksi ennen pimeälle kadulle poistumista. (Ok., olisin minäkin valinnut Fennican voittajaksi Jussi Kiven, mutta hänen projektinsa ei enää museon seinällä antanut aisteille sitä, mitä se epäilemättä itse paikan päällä oli ollut ja antanut.)
Mutta Elixirestä vielä. Lumitähtien lailla ”fraktaalisuus” oli siinäkin mahdollisimman kaukana mistään matemaattisista älyn ponnisteluista, saipahan vain aikaan niin sielua kuin ruumista huuhtelevan virtaamisen tunteen, kun yhdestä kuvasta sai syntynsä toinen kuva ja yksi muoto jatkui aina toiseen.
Omanlaistaan fraktaalia harmoniaa oli myös itse katsomistilanteessa, kun itse kukin näyttelyssä kävijä kellahti toisen, ventovieraan kävijän viereen matoille ja tyynyille nauttimaan eteen loihdituista luomakunnan antimista. Samaten siinä, kun kukin vuorollaan nousi taas tyynyltään, ja heitti salin poikki kävellessään varjonsa seinälle. Sellaista yhteisyyden tuntua en ole ikinä ennen yhdessäkään näyttelyssä kokenut enkä nähnyt ihmisten kasvoilla samanlaista autuutta, saati kuullut kenenkään parahtavan ”Ihanaa!”. (Turha sanoakaan, mitkä olivat ilmeet ja parahdukset Ars Fennican äärellä…)
Joukkohurmos ei siis ollut Ristin näyttelystä kaukana, mikä pani miettimään tätä jotenkin aika yltiöyksilöllistä (nyky)taiteen katsomisen ja kokemisen tapaamme. Samalla aukesi taas uusi fraktaalinomainen kuvio perimmäisten kysymysten äärelle, eli siihen, pitääkö taiteen tehdä pelkästään hyvää vai saako se tehdä myös pahaa…
Oli miten oli, maailma haltuun vaan, niin sotkusta kuin kirkkaudestakin käsin. Ydinpointiksi jäänee, lähteekö mitään liikkeelle, minkäänlainen kuvio muodostumaan ja mitä tulee esiin, kun sen moneen kertaan viikatun lumitähden sitten viimein aukaisee.