Tunnustan heti: minut on hurmattu. Ja niin kuin saduissa, noissa itselleni rakkaissa mielikuvituksellisissa tarinoissa, sydämeni on vienyt pieni mutta sitäkin urhoollisempi yksilö. Puhun tietenkin Säröstä, porvoolaisesta pienlehdestä, jonka ensinumeron nähtyäni tiesin löytäneeni hengenheimolaisiani.
Olen työskennellyt koko aikuisikäni freelance-toimittajana, ja valtaosan urastani olen tehnyt puhtaasti kaupallisella sektorilla, laajalevikkisiin aikakauslehtiin kirjoittaen. Median viihteellistymisestä on puhuttu paljon, mutta itse näen suurempana syntinä, jopa vaarana, kyynisyyden, josta on tullut monille toimittajille itseisarvo. Kyynisyys yhdistetään usein älykkyyteen, mutta tosiasiassa se on yksi väärinymmärretyimmistä persoonallisuushäiriöistä, eräänlainen hidas sielullinen itsemurha.
En tunnista kyseistä syntiä omakseni, sillä elämä on koulinut ymmärtämään, ettei kielteinen elämänasenne johda mihinkään. Sen sijaan uskon hyveisiin ja buddhalaisten tavoin myös karman lakiin; siihen, että teoillamme on aina vaikutuksensa. Toisin kuin usein ajatellaan, karma ei merkitse kohtaloa, sillä voimme itse vaikuttaa siihen, millaiseksi elämämme ja maailmamme muodostuu.
Toimittajana se merkitsee tietynlaisen vastuun ottamista, pyrkimystä käsitellä oikeiksi ja arvokkaiksi kokemiaan asioita. On ollut surullista todeta, että valtamediassa se on vuosi vuodelta yhä vaikeampaa. Journalistiset, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset arvot jäävät toiseksi, kun tärkeimmäksi tehtäväksi määritellään mahdollisimman suuren taloudellisen voiton tuottaminen konsernin osakkeenomistajille.
Pahimmillaan eurojen metsästäminen tuottaa perin juurin tuttua, turvallista ja tylsää journalismia. Käytännössä se tarkoittaa, että toimituksissa panostetaan ainoastaan jo ennestään myyviksi tiedettyihin aiheisiin ja loput kopioidaan televisiosta ja kilpailevista lehdistä. Siksi samat naamat tuijottavat meitä vuosi vuoden jälkeen lehtien kansissa, ja siksi samat mielipideautomaatit kertovat meille, mitä tänään pitäisi ajatella. Ei ihme, että monen toimittajan työstä on kadonnut ilo, se ihana kupliva ja optimistinen tunne, kun tuntee tekevänsä oikeaksi kokemiaan asioita.
Sen tunteen — ihoa kihelmöivän mielihyvän, kylkiluita kutkuttelevan naurun ja villien ideoiden syöksyilyn — olen tavoittanut jälleen, pitkästä aikaa, Särön toimituksessa. Miten riemullista onkaan ollut pallotella ajatuksia hengenheimolaisten kanssa ja kohdata uusia kulttuurin- ja taiteentekijöitä; ihmisiä, joita elähdyttää aito halu uudistaa ja uudistua itse. Ehkä tärkeintä itselleni on ollut mahdollisuus keskustella ja nostaa Särö-lehdessä esiin asioita ja ihmisiä, jotka valtamedia ohittaa tuntemattomina ja siksi turhina.
Ruotsalainen kirjailija ja kriitikko Ulf Eriksson on pohtinut, miten kulttuurilehtien ajamat vaihtoehtoiset julkisuuden muodot saattavat valtakulttuurimme säälimättömään valoon. Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton Kultti ry:n sivustolla julkaistu kirjoitus muistuttaa, että kulttuurilehdet nettivariaatioineen ja linkkiyhteyksineen ovat eräänlaista farmakomediaa, eli myrkkyä, joka lääkitsee. ”Kaikkihan tiedämme, että tänään paljastetaan yhä enemmän asioita, asioissa ryvetään ja asioista juoruillaan, samalla kun asioiden merkitys jää yhä vähäisemmäksi. Tämän päivän kulttuurilehtien verkostot, sekä digitaali- että paperimuodossa, taistelevat juuri tätä tyhjyyttä vastaan”, Eriksson kirjoittaa.
Myrkynkeittäjä. Se olkoon tästä lähtien toinen nimeni.
Ennen kuin päätän tämän oodini Särölle, haluan vielä tarkentaa yhden asian. En näe marginaalissa olemista itseisarvona. Kirjailija Pirkko Saisio on todennut, että suomalaisissa kulttuuripiireissä elää vakava harha, jonka mukaan tyhmät ja pinnalliset menestyvät kaupallisesti, kun sen sijaan taiteellisesti korkeatasoista ymmärtävät vain harvat. Minä, kuten koko Särön toimitus, toivon tietenkin, että lehtemme levikki kasvaisi ja siitä tulisi suuren yleisön suosikki. Uskon nimittäin lujasti, että myös laadulle löytyy kysyntää. Kanna siis kortesi kekoon ja tilaa Särö —> täältä.
Eija Myrkynkeittäjä