Jasper Kaarna:
Hannu Ahon romaani kolmen vuosikymmenen takaa on teemoiltaan runsas ja kerronnaltaan rehevä. Aika ei ole ajanut siitä ohi.
Juho Nieminen ehdotti bloginsa Pitäisi olla -sarjassa lanseerattavaksi Harkittua kirjallisuuspalkintoa. Sen voisi myöntää vain vähintään 10 vuotta vanhalle kirjalle, “teokselle, joka on todistanut itsensä kestävyyslajissa”.
Pidän Niemisen ideasta kovasti. Kuluneena keväänä myös vakuutuin, että jos moinen palkinto lanseerattaisiin, ehdolle pitäisi ehdottomasti asettaa Hannu Ahon romaani Pelistä pois (WSOY 1982). Antikvariaatin viiden euron heräteostos löi ällikällä. Se jätti toisaalta hurmioituneen, toisaalta inhottavan kipeänraskaan jälkimaun.
Koska pidän ns. juoniselostuksia pakollisena pahana, otan sen suoraan takakannesta:
Haapala on kolmissakymmenissä, asettumaton, rakastettunsa menettänyt. Avovaimo Kitta on lähtenyt varoittamatta, Haapalalta on maailma hajonnut käsiin. Tympääntyneenä hän senttaa lehtijuttuja, roikkuu siellä täällä, iskee naisia, juo, kaipaa ja yrittää ymmärtää. Hän kirjoittaa myös esikoisromaaniaan etsien sitäkin tietä ulospääsyä, itseään, rakkautta jonka tajuaa vasta sen menetettyään.
Onneksi takakansi on ympäripyöreydessään harhaanjohtava. Takakannen jäljiltä olin itsekin romaania aloittaessani melko skeptinen. Että onhan tämä nähty ja kirjoitettu ja luettu, moneen kertaan – äijällä kirjoituskone naputtaa ja natsa suupielessä käryää. Ihmiset, elämä ja yhteiskunta tympii. Panettaa ja kuppi maistuu. Mutta jonain päivänä päähenkilöstä tulee vielä kirjailija. Kirjamies kokee ahdistusta ja ulkopuolisuutta, kun ei ole samanlainen äijämies kuin äijimmät äijämiehet. Kirjamies todistelee miehuuttaan tekstein, ryyppäämis- ja naisjutuillaan, koska ne nyt ainakin ovat miehekkäitä juttuja. Hohhoijjaa.
Mutta ei, nyt on kyseessä aivan toisenlainen kirja.
Tuimista tuokiokuvista ajatuksenvirtaan
Mistä alun hohhoijjaa-reaktioni johtui? Tulin kirjaan – kuten harmillisen usein tehdään ja suorastaan opetetaan tekemään – “kärki edellä”. Ikään kuin koko kirja olisi kirjoitettu ilmentämään muutamaa takakannesta ja mediasta tuttua ydinsanaa tai -teemaa. Tiedätte kyllä: sellaisia kuuluu rummuttaa, kun kirjoja, anteeksi kirjaideoita ja kirjamielikuvia myydään katalogeissa ja missä ikinä käännösoikeusmessuilla niitä nykyään myydäänkään.
Onneksi voimme heittää sen sapluunan huitsinwidduun. Sivuilla 60-61 huomasin tarkastelevani käsityksiäni uudestaan. Tyylin runollisuus oli alkanut viehättää jo ensimmäisillä aukeamilla, ja kun Ateenasta tultiin takaisin Suomeen:
Kitta poltti kymmenen sentin tupakoitaan ja sanoi: ”Ollaan ainakin kotona”, ja minä kysyin: ”Missä kotona”, ja Kitta vastasi: ”Suomessa.” (s. 60)
Alkaa vinkeä, kutakuinkin sivun mittainen “Suomi on” -toteamuslista, josta edes verkkokirjoittaja ei selviä ilman näin pitkää katkelmaa:
Suomi on paskainen nauru kuutamolla. Suomi on jätkän räkä pirtin seinällä. Suomi on kirvesmurha. Suomi on olympialaiset. Suomi on lumilinna, ei jääpalatsi. Suomi on kateus, ennakkoluulo, vahingonilo, ylimieli, maailmannapa. Suomi on me kaikki. Suomi on bruttokansantuote. Suomi on julkinen hallinto ja yksityinen sektori samassa kupissa. Suomi on pennilinjalla. Suomi on Byro. Suomi on Kekkosen rintakarvat. Suomi on lamakausi ja nousujohdanne yhdessä näytöksessä. Suomi on työmiehen ja työnantajan parittajarouva. Suomi on ne 200 000 urhoollista lahden takana. Suomi on lafka. Suomi on coca colala ping pong. Suomi on jees. Suomi on oukki doukki. Suomi on seikkailu ulkopolititiikan ihmemaassa. Suomi on Helsingin hengen haju kansainvälisestä omahyväisyydestä kansalliseen itsesääliin. Suomi on pajupilli YK:n torviseitsikossa. Suomi on aktiivinen rauhanpolitiikka raparperin alla. Suomi on kehitysyhteistyökumppani eli 0,21 % eli rahat tiskiin ja mutakuonoille polvisuojukset. Suomi on rauhanpuolustajan ja aseteknologin ristisiitos. (s. 61)
Ennen pitkää Pelistä pois alkoi kuluttaa kynää. Niin monta sivunumeroa oli ympyröitävä, monta pitkää viivaa vedettävä marginaaliin. (Varoitan tässä vaiheessa: tämä merkintä on täynnä epäkonventionaalisen pitkiä suoria lainauksia.) Mojovia lauseita, huomioita, luonnehdintoja ja luontokuvauksia mahtui yhtäkkiä yhteen teokseen enemmän kuin keskivertoon kirjahyllyyn. Ajattelin, että tätä kauemmas “koivuklapiproosasta” tuskin pääsee. Reaktioni oli täsmälleen sama kuin Olen usein ihmetellyt -blogin Maritalla Ahon toista romaania Saaraa lukiessa:
Saaraa lukiessani minun oli välillä laitettava kirja sivuun ja lähdettävä ulos kävelemään, sillä Ahon kieli ja kerronta oli niin hyvää, että olin pakahtua!
Niin, niin hyvää se on on. Viipyilevyys, yksityiskohtaiset tuokio- ja tunnelmakuvat toivat paikoin mieleeni Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan, jota vajaa vuosi sitten käsittelin. Voisi melkein sanoa, että ”knausgårdmaisella” läsnäololla Aho kuvaa mitä hyvänsä arkista tai tavallista hetkeä, vaikkapa automatkaa aukeamatolkulla, eikä yksikään “epäolennainen” (pah, eihän sellaisia ole!) yksityiskohta, sivuhuomio tai johdannaisajatus jää mainitsematta:
Tie oli kuin sata kilometriä pitkä näyttämö jolla me esiinnyimme, esittelimme kuinka kulkee auto, pelaa moottori, männät louskuttavat ja jouset notkuvat, ja koko ajan levisi ympärillä kaunis kirjava metsä johon teki mieli kävelemään, riipimään punaisia lehtiä ja syömään raakoja sieniä ja ketunleipää, ja taivas kirkas ja syvä kuin lapsuudessa, ja yöllä tähdet sen kasvoilla, miljoonat pisamat. (s. 73)
Muutaman aukeaman kuluttua lähestytään jo määränpäätä:
Heti kylän jälkeen öljysoritus päättyi ja maantie alkoi pompottaa istumapuolta, pitkän suoran päässä tie nousi rinteelle jonka päällä ilma värisi, lokki teki silmukan ja kaikki näytti puhtaalta: siellä oli meri. Minä kohottauduin ja nojailin penkkiin Peten takana ja rinne nousi edessämme kuin meri olisi sen siihen työntänyt, kuten varmaan olikin, ja Ylä-Volta vaihtoi kakkoselle ja jyräsi lyhyen tienpätkän ylös, ja siinä oli meri alapuolellamme, meri ja sen kohina ja vihreä välke romanttisine assosiaatioineen. (s. 78-79)
Sellaista kesällä. Talvisempaa Tamperetta:
Puiston sorsille oli rakennettu pieni pullalauta, sen ympärillä pörhöiset linnut kvaakkuivat ja räpistelivät, musta vesi keinahteli, pyörteili, kohahteli, äkillinen tuulenpuuska sai sen värähtämään. Taivas oli korkealla, tuuli levitti valkoisen pilvivaipan, peitteli tähtien kvartsikiteet yöksi, kaikkeuden perhekalleudet, lumi kuohui maassa kuin vaahto, tuoksui raudalle ja jäätelölle, ja kaikki mitä oli, oli maan ja taivaan välillä. (s.229)
Liian ylitsevuotavaa ja mahtipontista? Ehkä ajoittain. Tuollaisestakin aineksesta voi jossain vaiheessa tulla mitta täyteen. Mielenkiintoa pitää kuitenkin yllä muun muassa se, ettei kertoja hukuttaudu herkkyyteensä ympäristön tarkkailijana, vaan saattaa äkkiarvaamatta, jopa kesken virkkeen loikata elämänkokemuksen kiteytykseen, kuten tässä:
Hämeenpuistossa nuoret klopit möykkäsivät, ne olivat noushumalassa ja laskettelivat liukua ja välillä ottivat jäätyneitten lehmusten katveessa vinettoa, mietin moniko niistä päätyisi yöksi kotiinsa, moniko aloittaisi seuraavan vuoden putkassa, jäätyisikö joku niistä kadulle. Tuli taas se sama fiilari kuin päivällä bussissa katsellessaan koululaisia, oli vähällä langeta hankeen kiittämään jumalaa siitä ettei enää ollut samalla tavalla kakara kuin joskus, epävarma ja ujo ja arka ja tietämätön ja pohjattoman onneton, tai vaikka kaikkea sitä olisikin, sen suhteellisuuden tajusi. (s. 195)
Ja vielä tämä junan saapuminen asemalle. Miten senkin voi kuvata näin, yhdellä tällaisella maratonvirkkeellä:
Etäällä Hesan junan valo työntyi näkyville kuin tupakan hehku, se näytti jähmettyneen paikalleen, mutta sitten valo piste jakaantui kolmeksi ja junan liikkeen erotti, ihmiset parveilivat lähemmäs raidetta, minä joukon jatkona, me nousimme varpaisillemme nähdäksemme tämän tekniikan ihmeen, rautaisen hevosen korskuvan saapumisen, ja kuulutus kertoi puolueettomia tosiasioita äänellä jonka vanha kaiutin suodatti kähinäksi, jotkut vilkuttivat kun junan dieselmoottori pysähtyi eteemme huohottaen, väsynyt dinosaurus, ja ihmistä alkoi lappaa asemansillalle hoippuen kantamustensa painosta ja jokainen yritti nähdä yhtä aikaa jokaisen, ja sitten Pete lätkäsi olkapäätäni, moi möhömaha, ja me aloimme valua alas, hallin kautta kadulle. (s. 139)
Viehättävä on myös tapa, jolla Aho asettaa raadollisen ja ylevän, rinta rinnan, loikkaa ylätyylistä alatyyliin ja päinvastoin. Tarkoituksetonta kikkailua se ei kuitenkaan ole. Esimerkkinä vaikkapa pitkä ja yksityiskohtainen seksikohtaus kirjan keskivaiheilla: kun Haapala ajautuu uudenvuoden pippaloista kännissä satunnaiskumppaninsa kämpille, kerronta liukuu runollisesta maalailusta jonkinlaiseen kliseisen sokeriseen harlekiinirekisteriin, niin suurenmoista se humalassa on! Kun Henkka seuraavan luvun alussa herää ilmeisen pahassa kanuunassa kumppaninsa vierestä, kielirekisteri vaihtuu alatyyliseksi ja äärimmäisen puhekieliseksi.
Se kielestä ja kerronnasta. Seuraavaksi pintateemoihin, lopuksi lähemmäs pohjaa.
Tarkkaa ajattomuudenkuvaa
Aika on ajanut tekstin ohi joka suhteessa, väittää nimimerkki Sologdin Suomi24:n lyhyessä keskusteluketjussa.
Rohkenen olla asiasta täysin eri mieltä.
Totta sikäli, että baareista ei enää soitella kavereille kolikkopuhelimilla vaan kännyköillä. Totta myös sikäli, että uusimpana uutena värilliset putkitelkkarit ovat vaihtuneet taulutelkkareihin, tabletteihin ja älypuhelimiin.
Muilta osin minusta taasen tuntui, ettei Aho kirjoittanut omasta ajastaan ja yhteiskunnastaan, vaan tästä ajasta – tästä yhteiskunnasta ja sen henkisestä ilmapiiristä. Ahon työpöydällä oli kirjoituskoneen vieressä kristallipallo. Siitä hän katseli reilun kolmenkymmenen vuoden päähän, näki Cheekin stadionkeikan ja Alexander Stubbin kruunajaiset, selaili Facebookia, Twitteriä, seurasi kansallisen tason web 2.0 henkilöbrändäjäisiä ja viestinnän alan työpaikkailmoituksia – ja kirjoitti:
…voi olla että kaikki mitä näin oli irvokasta, työ absurdia, yhteiskunta päätön teatteri, estradi täynnä pellejä laidasta laitaan, ja mitä hölmöin pelle sitä raikuvampi menestys. (s. 384)
Tämänkö perusteella Suomi24:n Sologdin julisti Ahon romaanin ”tyypilliseksi vasemmistovoihkeeksi”? Mikäli näin on, mikään ei ole muuttunut. Saman tuomion sai Venla Hiidensalon freelancer-toimittajuutta ja pakkoyrittäjyyttä käsitellyt romaani Mediahuora (Otava 2012) Markkinointi & Mainonta -lehden blogisti Sami Lotilalta. Lotila keksi jopa “voihkeen” sijaan käyttää ilmaisua “ruikutus”.
Mediahuoranäkökulma on sikälikin sopiva, että Ahon romaanin Henkka Haapala työskentelee (kuten Hiidensalon esikoisen päähenkilö) freelancer-toimittajana. Ammattiaan hän kuvailee näin:
…vähitellen aloin oppia senttailun alkemian ja sen moninaiset konnuudet, aloin tyytyä siihen ettei se toisenlaista voinut olla, joka juttu kuin desinfioitu lattia, tasainen ja kliinisen puhdas kaikesta todellisesta, elämää muistuttavasta. […] joten näytti siltä että mitä joutavampia ja tyhjänpäiväisempiä merkityksettömämpiä jutut olivat, kaikki ne olivat hyviä, ja mitä välinpitämättömämmin niihin suhtauduin, sitä parempi. (62-63)
Juha Seppälän Mr Smithissä (WSOY 2012) joka alan ammattiongelmanratkaisija neuvoo menestyksensä ehtoopuolen kirjailijaa Erkka Torroa “kuljettamaan romaania tavalla, jolla elämä ei kulje”, luomaan “selkeän tarinan, jossa on sankari, alku ja loppu”, sillä “jos ihmiset eivät tiedä, mikä kirja on, se ei ole mikään” (s. 134-135). Oi genremaneerit. Oi tyylipuhtauden, sisäsiistiyden ja kuluttajaystävällisyyden estetiikka. Henkka Haapalalla on siitäkin sanansa sanottavana:
…minähän en edes erikoisemmin pitänyt kirjoista, ainakaan kaunoa halunnut, ja kaikkinaiset ristiriidat ja vastakohdat omassa elämässäni olivat liian sotkuisia eristettäviksi kirjallisiksi kuvioiksi, ellei niitä sitten riisunut paljaiksi rangoiksi ja jättänyt puolta pois, kehittänyt siihen ryteikköön nokkelaa pikku juonta ja joka sivulle mehevää yllätystä joka tärskäyttäisi lukijan puolitainnoksiin, mutta mitä hiivattia sitten olisi muuta ollut kuin sitä mitä vastustin, eli kirjallisuutta, enkä minä kehdannut, ja sankareita ympärilläni ei ollut yhtään vaan jokainen oman stoorinsa päähenkilö, joten elämää minä kirjoista etsin enkä tekstiä. (s. 48)
“Y-sukupolven ääneksi” tituleerattu Johannes Ekholm puhui keväällä Radio Helsingin Suuressa Hesalaisessa Kirjakerhossa ilmiöstä nimeltä “uusvilpittömyys”. Ohjelmassa käsiteltiin David Foster Wallacea ja vilpittömyyttä vastalääkkeenä ironialle, joka on median ja liikkuvan kuvan läpitunkemassa kulttuurissamme läpäissyt kaiken. Jokohan meilläkin alkaisi kirjallisuudessa ilmetä uusvilpittömyyttä? Henkka Haapalan haave:
…ja muistin entiset haaveeni kirjasta joka puhuisi kuin lapsi, yksinkertaisesti ja tosissaan, puhuisi kaiken tietokonepiipityksen summerinulvaisujen neonvalonaksutuksen digitaalitikityksen lävitse, äänellä jota olisi niitä kaikkea todempi ja aidompi. (s. 361)
Kriitikko Maaria Pääjärvi luuti Luutii-blogissa melko äskettäin (10.3.2014) perinteisen kustannusmaailman kyvyttömyyttä käsitellä kriisiytynyttä tilannettaan. Pääjärven kirjoituksen otsikko on Epäonnistuneen puotipuksun murheita tai kirjojen myymisen vaikeudesta, ja siinä todetaan muun muassa:
Kustantamoja ei siis nähdä kirjojen tuotantoon erikoistuneina toimijoina, vaan taiteen tuottajina, jotka vakavasti otettavan kirjallisen kulttuurin jatkuvuuden turvatakseen myyvät roskaa, uhrautuvaisesti. Jokainen kirja on tuote, mutta jotkut kirjat ovat vaan tuotteempia kuin toiset.
Henkka Haapala:
Helsinki alkoi, nojasin pääni kylmää ikkunaa vasten ja ylhäällä maaleikkausten takana näkyi Pasilan neliskanttinen luotaantyöntävä tv-laatikko ja minä ajattelin kaikkia ilkeitä ajatuksia niistä, politiikan juoksupojista, taiteen puotipuksuja kauppaamassa kulttuuria kansalle, jokaiselle jotakin eikä kenellekään mitään… (s. 353)
“Jokaiselle jotakin on ei mitään kellekään”, sanailtiin Ruger Hauerin Jokaiselle jotakin -musavideohitissä vuonna 2010, ja: “voit ettii sitä jotain vaikka maailman ääriin / mut ei laadulla korvata määrii”
Väite “Suomi on Helsingin hengen haju kansainvälisestä omahyväisyydestä kansalliseen itsesääliin” ei kaipaa medialinkitystä. Nythän tämä ristiriita vasta jyllääkin: Guggenheim, Kalasatama, huippuinnovaatioyliopisto, metropolibrändi, urbaani luovuus… pliis, huomatkaa meidät! Ollaanhan me teidän silmissä eurooppalaisia/kansainvälisiä/ylipäätään olemassa?!
Ai niin, se Henkan kasvaminen kirjailijaksi. Sitä käsitellään Ahon romaanissa hyvin vähän, lähinnä silloin tällöin, ohimennen. Puolen välin jälkeen Henkka saa kuin saakin tietää, että kustantaja on hänen käsikirjoituksestaan kiinnostunut. Haluaa julkaista sen. Mainittavaa muutosta Henkan elämään ja mielenmaisemaan kustannussopimus ei tuo. Sivujuonteessa kuitenkin ruoditaan kirjoittamisen pohjimmaisia motiiveja kutakuinkin ytimekkäämmin ja rehellisemmin kuin yhdessäkään kohtaamassani “näin kirjani ovat syntyneet” -sepustuksessa:
Kai siinä oli paljon kompensaatiotakin, pakenemista, tarrautumista semmoiseen jota ei ole, melkein kauhua todellisuutta kohtaan. Työtä vain päästäkseen pirullisesta nykyhetkestä, äimistellessään luomaansa kuvaa ei muistanut Kittaa eikä hinnankorotuksia, ei Haapakoskea eikä sitä kuinka porvarihallitus teki jäynää. Ja ne unohti mutta silloin kirjoittaminenkin muuttui riesaksi, rutiiniksi, pään takomiseksi seinään, ja itse tuli ellei nyt epätoivoiseksi ainakin pahalle tuulelle käsittäessään ettei kirjoittamalla niistä ongelmista selviäisi, edes yksinäisyyttä se ei muuttanut yhteydeksi, turvattomuus oli sama pelottava juttu kuin ennenkin, todellisuus vanha koinen tilkkutäkki, ei sen värejä juuri kyennyt haalistamaan eikä kirkastamaan, ja elämä ensimmäinen ja viimeinen, jokaisella, minä yksi ainoa minä miljoonien minuuksien joukossa. (s. 362)
Se varsinainen peli
Mutta tähän asti on pörrätty vasta pintapuolen asioissa. Mikäli aiotte lukea Ahon kirjan ja löytää asioita itse, suosittelen lopettamaan lukemisen tähän. (Niin inhottavaa kuin romaaneita käsitellessä tätä sanaparia onkin käyttää… spoiler alert!)
Tympääntyminen elämästä vieraantuneeseen journalismiin, elämästä vieraantuneeseen kirjallisuuskäsitykseen ja elämästä vieraantuneiden hölmöjen pellejen raikuvaan menestykseen yhteiskunnaksi nimetyssä teatterissa – se on kuplintaa pinnalla. Kiehuva pohja, teoksen varsinainen temaattinen selkäranka on toisaalla. Niin tulkitsin. Se alkoi hahmottua vasta loppua kohden.
Suunnankääntäjänä toimi Tsupukka-jakso, joka alkaa sivulta 233. Henkka istuu baarissa ryyppykaverinsa Handen hukanneena ja itsensä katatoniseen tilaan juoneena. Kunnes hänet heitetään ulos pakkasyöhön, joka hyvin lyhyesti lainattuna on muun muassa seuraavanlainen:
Kiveksi jäätynyt lumi väänteli nilkkoja, tuuli kahersi poskia, yö painoi tonnin. (s. 274)
Ei paikkaa minne mennä, nytkö tulee noutaja? Ei, jostain ilmestyy nuori nainen, pieni laiha vaaleaverikkö, joka oma-aloitteisesti suostuu (tai oikeastaan tarjoutuu) auttamaan Henkkaa, sitten jopa oma-aloitteisesti suostuu (tai oikeastaan tarjoutuu) ottamaan Henkan asuntonsa lattialle nukkumaan. Ilmenee, että vaaleaverikön nimi on Tsupukka. Ilmenee myös, että Tsupukka bongasi Henkan hoipertelut jo baarissa, koska myy siellä kaljaa työkseen.
Arastellen ja vastustellen Henkka päätyy pelastajansa lattialle yöksi. Tsupukka on suorastaan hämmästyttävän luottavainen. Väkisin alkaa pieni tutustuminen ja jutustelu. Ilmenee, että molemmilla on luurankonsa kaapissa, molemmat pystyvät hyväksymään toistensa luurangot.
Aamulla Henkka aikoo lähteä, mutta Tsupukka ei anna, ei päästä. Ennen pitkää on syntynyt suhde, jossa on samaan aikaan jotain hyvin herkkää ja kaunista, toisaalta jotain inhottavaa ja rumaa. Ero läheisyydenkaipuun ja itsetuhon välillä käy hiuksenhienoksi, puolin ja toisin.
Henkkaa alkaa taas janottaa… mutta Tsupukka pitää Henkasta huolta! Toisin kuin kirjan alkumetreillä ja yksin romaania kirjoittaessaan, Henkka alkaa harrastaa pitkiä ryyppyputkia, niin hitosti häntää alkaa jostain syystä janottaa. Mutta Tsupukkaa se ei haittaa. Tsupukka tuo töistä rahaa, maksaa viinat, tarjoilee sitä oikein sänkyyn asti, haluaa vain olla Henkan kanssa. (Ja rivien välistä: juo vaan, juo vaan, mitä enemmän sä haluut mun luota pois, sitä enemmän mä suostun kantamaan sulle viinaa ja kattomaan sun juomista, etten mä vaan menetä sua, koska mä olen ja haluan olla susta yhtä riippuvainen ku sä viinasta, ja viinan avulla mä voin pitää sut mun luona, hieno suhde, eiks jeh?)
Tilanne pitkittyy, kärjistyy ja rumenee. Jo alussa käy ilmi, että suhteessa on toisenlaisetkin riskinsä, mutta Henkka ei siitä hätkähdä.
Sitten käy sellaista, mistä hän ei voi olla hätkähtämättä.
Tsupukka-osion jälkeen seuraa yksityiskohtainen päiväkirjamuistiinpanoja muistuttava erittely vaiheista ennen Henkan ja Kitan lähtöä Lontooseen. Niitä lukiessa selviää, ettei suhde Kitan kanssa ollut likimainkaan niin auvoinen kuin Henkka on koko siihenastisen kirjan itselleen uskotellut.
Selviää, että myös Kitan kanssa ollessaan Henkka huiteli omilla teillään ryyppäämässä, jatkuvina rasitteinaan mustasukkaisuus ja menettämisen pelko. Niitä Henkka lääkitsi ryyppäämällä ja huitelemalla omilla teillään vielä vähän lisää. Se oli itse asiassa aivan samaa kuin Tsupukan kanssa, itse asiassa pahempaakin, paitsi että Tsupukan kanssa menettämisen pelosta kärsiväksi osapuoleksi pääsee Tsupukka. Ja paitsi että Kitalla, toisin kuin Tsupukalla oli sisua ja tahtoa toisenlaiseen elämään. Siksi sen oli myös aikanaan loputtava – ja siitä Henkka ei pääse niin millään yli.
Entä mitä oli Henkan vanhempien suhde? Se selvisi Joulu Tampereella -osiossa satoja sivuja aiemmin: isä ryyppäsi ja rälläsi, äiti oli yksinkertainen ja sinisilmäinen höhlä, kyvytön ja haluton tekemään mitään tilanteen muuttamiseksi – siis kuten Tsupukka ja Henkka. Tuttu peli.
Henkan sisko Eerika toisti kuvion omalla tolallaan viettämällä pitkän siivun nuoresta aikuisuudestaan kaiken maailman alkoholisoituneiden puliveivareiden patjoina. Se kävi ilmi jo kauan ennen puoliväliä. Alussa sivuseikkana pitämäni yksityiskohta muodostui osaksi kudelmaa lopussa. Loppupuolella Henkka kysyy Eerikalta – ja sisko vastaa:
– Kellehän meistä kolmesta on käyny heikoimmin, sulle vai mulle vai Petelle.
– Sulle, hän sanoi heti. – Sua on kaikkein helpoin satuttaa. (s. 339)
Peliteema vilahtelee myös sivuhahmojen kohdalla. Henkan kaverilla Handella oli tyttöystävänsä kanssa vielä rumempi peli, jossa Hande oli ottavana osapuolena. Nainen rääkkäsi Handea henkisin keinoin. Handen mitta tuli täyteen, ja Hande pisti pelin poikki fyysisin keinoin, mistä koitui linnareissu. Myöhemmin Henkka ja Hande puivat asiaa näin:
– Meinaat sä sitä mitä se teki mulle.
– Meinaan.
– Luulek sää että se nautti siitä jotenkin.
– Luulen.
– Ja pitkät paskat, hullu sää oot, eihän se sille mahtanut yhtään enempää kun joku rapajuoppo ryyppäämiselleen. Väännetääs kättä. (s. 247)
Ja Kitta, tämä pohjattoman ikävän ja aina yhtä tulehtuneen tykytyksen lähde – Kitta oli hän, joka ei jäänyt katselemaan vinoutunutta riippuvuuspeliä, ei jäänyt sen osaseksi, vaan repäisi itsensä irti ja lähti. Nimenomaan repäisi itsensä irti, pehmeämmin se ei olisi onnistunut. Kitta lähti Lontooseen ja jätti keittiönpöydälle muistilapun, jossa luki:
3 aplaria
2 kev.viiliä
raejuusto
jauheliha (13,95)
mä lähden nyt, en tule enää
k.
Lappu esitetään teoksessa kolme kertaa, alussa, keskellä ja lopussa (tai lopun alussa). Kaksi kertaa jättämisviesti lainataan suoraan sellaisenaan, kolmannella kerralla epäsuoraan. Henkka viittaa siihen soperrellen Tsupukan lattialla, kun Tsupukka ihmettelee:
– Sä puhut vähän hulluja
– Mun suku on hullu. Mä oon vuoden kierrelly ja sekoillu sen takia, kaikki akatkin on ollut yks tosta vaan ja pois hus hus eikä merkannu mulle mitään, tai kukaan ihminen sen puoleen. Vuosi sitte mä söin aplareita ja raejuustoo ja viiliä ja jauhelihaa ja musta tuntuu niin kun vasta nyt mä olisin oksantanu ne ulos.
– En mä käsitä.
– Ei se mitään. Kukaan ei käsitä. Mä itte en käsitä senkään vertaa. (s. 283)
Kolme kertaa kerrotaan, mitä tapahtui kerran. Ja mitä tapahtui kerran, tapahtuu romaanin aikana monen monta kertaa, monen eri hahmon kohdalla. Se elää koko ajan, kaikessa mitä Henkka näkee ja kokee. Pelaajat vaihtuvat, peli pysyy. Siitä perspektiivistä myös yhteiskunta, journalismi, kirjallisuus, ynnä muu näyttäytyvät elämästä vieraantuneena pelleilynä.
Kerronnallisista pintarönsyilyistään huolimatta Pelistä pois on loppuen lopuksi äärimmäisen tarkasti rakennettu ja ajateltu.
Se ei ole tarina, sillä ei ole opetusta. Se on taiteen keinoin esitetty väite inhimillisestä todellisuudesta. Se väittää, että ihmiset voivat olla toisiaan kohtaan sekä helliä että hirviöitä, molempia samaan aikaan. Kykenemättä tai edes haluamatta kyetä ymmärtämään sitä, saati tekemään asialle mitään. Aho ei todellakaan “pröystäile” tai “mässäile” millään “löysän moraalin naisjutuilla” tai “vitulle” tai “panemiselle” “persoudella”, vaan kuvaa neurooseihinsa juuttunutta ihmistä – ihmistä, jolla on hirveä tarve toiseen, muttei mitään käryä, miten toisen kanssa pitäisi elää. Kärsivä, perimmäisistä motiiveistaan vieraantunut ihminen. Päähenkilö Henkka Haapala heistä vain yksi, eikä lähipiiri vaihtoehtoista elämisen ja olemisen tapaa tarjoa.
Tsupukan kohdalla Henkan itsesuojeluvaiston rippeet pakottivat repimään itsensä pelistä pois, ennen kuin hän joisi itsensä lopullisesti ja peruuttamattomasti pelistä pois:
Istuin junassa synkkänä, selvänä ja köyhänä, koko matkan Hämeenlinnasta Tampereelle rukoilin Tsupukkaa armahtamaan minut, antamaan anteeksi ja ymmärtämään miksi minä lähdin, miksi minun nälkäni oli toisenlaista nälkää eikä janoni lähtenyt juomalla, vaikka jumalan tähden olin yrittänyt… (s. 337)
Mutta tämäkin kirjoitus pitäisi saattaa päätökseen. Elikkä miten kaikki päättyy? Henkka lähtee Lontooseen tapaamaan Kittaa. Sitähän tässä on 400 sivua odoteltu. Matka kuvataan – totta kai – hyvin pitkästi ja yksityiskohtaisesti, suorastaan kiusotellen, tunnelmoiden ja huvittavilla yksityiskohdilla herkutellen. Mutta joudumme nyt hyppäämään kaiken sen yli. Aikansa Henkka ja Kitta juttelevat kivoja, esittävät että ei tässä mitään. Sitten puhutaan mitä ajatellaan. Ja kuinka ollakaan, kaikki vanhat patoumat ovat yhä olemassa. Riidellään ja jäädään nukkumaan vierekkäin. Yhä on mahdotonta olla yhdessä ja yhtä mahdotonta olla erossa.
Kaikki ei pääty lopulliseen eroon, eikä myöskään palaamiseen yhteen. Mikä ikävintä, nävertävintä ja raskainta, kaikki päättyy – jälleen kerran – kaiken jäämiseen auki. Kun Henkka viettää viimeistä iltaansa Lontoossa, seuraavana päivänä lähdössä takaisin Suomeen, kaikki päättyy näihin kahteen virkkeeseen:
Etäältä, nyt hyvin kaukaa, kuului kaupungin kohina, puiston vaimentama, kuuntelin sitä niin kauan että se vaikeni kokonaan. Laskin käteni uneliaan Kitan olkapäälle, hiuksille, ajattelin iltaa, kuinka aurinko palaisi taivaanrannassa kuin nuotio, kuinka yö kasvaisi kuin puu jonka lehvien lävitse me etsisimme valoa. Ja pikkutyttö edessämme hyppi heitellen palloa ylös aina uudelleen ja uudelleen ja aina vain pallo putosi takaisin, takaisin hänen luokseen, aurinko, aina vain, aina vain, ja taas uudelleen ja takaisin ja luokse ja luokse ja luokse.
Siihen kaikki päättyy, ja minäkin päätän kirjan käsittelemisen tähän, vaikka monen monta sivuhenkilöä, vihjettä, nyanssia, kohtausta ja ulottuvuutta jäivät kokonaan käsittelemättä.
Kirjailija Hannu Ahon elämä päättyi miehen ollessa vasta 64-vuotias, lokakuun 20. päivä vuonna 2012. Pientä risti- tai taustavaloa tulkintaani saa lukemalla Helsingin Sanomien Suvi Aholan kirjoittaman muistokirjoituksen.