Silvia Hosseini:
pidän kaupungeista ja jazzista ja siitä, kun joku kirjoittaa niistä, “who poverty and tatters and hollow-eyed and high sat up smoking in the supernatural darkness of cold-water flats floating across the tops of cities contemplating jazz”
ja koska “Holy the bop apocalypse!” Parasta on, kun se kuulostaa jazzilta! Eikä se olekaan järjen tai sydämen kirjallisuutta, vaan verenkiertoelinten, ruoansulatuselinten, sukupuolielinten ja ihon kirjallisuutta, niin kuin jazz on näiden elinten musiikkia.
Pidän beat-kirjallisuudesta, koska Jack Kerouacin Matkalla-romaanin alkuperäisversion kustannustoimittaja kirjoittaa teoksen ensimmäisistä sanoista: “Lopuksi, olen jättänut korjaamatta käsikirjoituksen alkurivin, joka muistuttaa voimakkaasti pitkälle matkalle lähtevän, katkonaisesti käynnistyvän auton ääntä: Nealin näin näin ensimmäisen kerran vähän sen jälkeen kun isäni kuoli.”
Valitettavasti teoksesta tunnetaan paremmin se versio, jossa kertoja tapaa ystävänsä “erottuaan vaimostaan”, mikä on aivan eri asia, sillä ei heidän hullussa matkassaan halki hullujen Yhdysvaltojen ole kyse vaimoista ja eroista – he etsivät Nealin isää. Onko mitään liikuttavampaa kuin nuoret miehet, joiden levottomuuden syy on isän kaipuu?
(Välillä Kerouac ja Allen Ginsberg itkettävät minua niin, että kyynelehdin bussissa ja kahvilassa, ja ihmiset katsovat minua oudosti. Silloin käännän katseeni pois ja kätken sydämeeni sanat “isää jota emme koskaan löytäneet” ja “Holy the supernatural extra brilliant intelligent kindness of the soul!”)
Pidän beat-kirjallisuudesta, koska minulla on kaunis ystävä, joka eräänä yönä puhui minun sanoillani täsmälleen, sillä kuka muu kuin hän ymmärtäisi mikä vittumainen tragedia on olla nainen kun lukee On the Roadia?
Pidän beat-kirjallisuudesta, koska minua surettaa Neal Cassadyn epämääräinen kuolema, vaikka en olisi varmaan pitänyt hänestä, koska luulen että enemmän kuin hän rakasti, hän rakasti rakastettuna olemista. Minäkin olen ollut rakastunut sellaiseen mieheen.
Pidän beat-kirjallisuudesta, koska lukio-oppilaani näkivät Howl-elokuvan ja osa heistä vaikuttui runosta “A Footnote to Howl”, “Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy! Holy!” , yksi heistä siteerasi Ginsbergiä tilapäivityksessään, ja tunsin tehneeni jotain oikein.
Pidän beat-kirjallisuudesta, koska Ginsberg ymmärsi vatsan toiminnan merkityksen ja kirjoitti siksi aika paljon paskantamisesta ja peräreiästään, mikä viehättää minua, vaikka tiedän, että monia ihmisiä sellainen ei huvita yhtään.
Rakastan beat-kirjallisuutta, koska Ginsberg ja Kerouac ylistävät Walt Whitmania, joka ylistää elämää kaikissa muodoissaan. “Minä en ole maata enkä maasta riippuvainen, / olen ihmisten kaveri ja kumppani, jokainen heistä / kuolematon, käsittämätön kuten minäkin, / (eivät he tajua kuinka kuolemattomia mutta minä tajuan.)”
Rakastan beat-kirjallisuutta, koska Kerouacin haikut kiteyttävät kolmeen säkeeseen elämän murheellisuuden: “Hyödytön Hyödytön! / – mereen ryöppyävä / rankkasade” & elämän murheellisuudesta kirjoittamisen huvittavuuden: “Katson surullisena / ylös tähtiin, / sanon “oi voi voi”.
Tarvitsen beat-kirjallisuutta, koska “Linnut / hämmästyttävät minua / kaikin tavoin” ja koska kärsin, synnyin kuollakseni, pienet keuhkot ja jatkuva huimaus, jokainen kärsii.
Rakastan beat-kirjallisuutta, koska se on niin välitöntä ja täysin subjektiivista. Uskon minuuteen, kohtaamiseen, samastumiseen. “Miksi aukaisinkaan silmät? / koska / halusin”
tai: “On totta että kirjoitan itsestäni / Kenet muun tunnen niin hyvin? / Mistä muualtakaan kerätä verta / punaisia ruusuja & roskapusseja / Mitä muutakaan raskaalla sydämelläni, / maksatulehduksia tahi peräpukamia – / Kuka muukaan eli 70 vuottani – Naomiko? / ja jos joskus kirjoitan USA:n politiikasta, / Viisaasta mietiskelystä, taideteorioista / teen sen koska luin sanomalehtiä / rakastin opettajia lukaisin kirjoja / tai kävin museossa.”
Luen beat-kirjallisuutta, koska “Ensimmäinen maailmansota, Toinen / atomipommi, ja Kolmas maailmansota jos tahdomme, / minä en tarvitse sitä”.
Pidän beat-kirjallisuudesta, koska “Father Death Blues” lohduttaa minua aina silloin, kun pelkään kuolemaa liikaa.
Luen beat-kirjallisuutta, koska Ginsberg kirjoitti, että runous “on paras tapa sanoa kaikki kuudessa minuutissa tai eliniässä”, ja koska alakuloisuuteni on epämukava vaate, haluaisin olla matkalla ja onnellinen, mutta aina, aina kannan jotain.
Sitaatit
Allen Ginsbergin runoista “Howl” ja “Footnote to Howl” (kokoelmasta Howl and Other Poems, City Light Books, 1956, 1959) sekä “Improvisaatio Pekingissä” ja “Objektiivinen Subjekti” (kokoelmasta Luurankohuutoja. Runoja 1984–1997, suom. Seppo Lahtinen, Sammakko, 2002).
Jack Kerouacin Matkalla-romaanin alkuperäisestä versiosta (suom. Markku Lahtela ja Markus Jääskeläinen, Tammi, 2007 (1957), ja hänen vuosina 1956–1966 kirjoittamistaan haikuista (teoksesta Haikujen kirja, suom. Arto Lappi, Sammakko, 2004).
Walt Whitmanin vuonna 1855 kirjoittamasta runosta “Laulu itsestäni” (kokoelmasta Walt Whitman – Valitut runot, suom. Markus Jääskeläinen, Sammakko, 2007).