Teppo Paulasto:
Kun aikoo ryhtyä kirjoittamaan julkisesti näkyvää tekstiä, on hyvä ensin silmätä ympärilleen. Olin aikonut kirjoittaa Jonathan Littellista ja Curzio Malapartesta, ja katso! Timo Hännikäinen oli tunnetuilla esseistinkyvyillään juuri käyttänyt aiheen Marginalia-blogissaan. Särön blogissa Arto Vaahtokari oli kirjoittanut sotakirjallisuudesta. Palasin lähtöruutuun, melkein.
Seikkailin Tampereen pääkirjaston hyllyjen välissä, muutaman kiinnostavan opuksen valittuani löysin itseni häpeän ääreltä. Edessäni oli hyllyrivi tanskalaisen Sven Hasselin sotakirjoja, joita en ollut koskaan lukenut. Katsoin sivuille ja nappasin yhden teoksen hyllystä. Nimi oli Kuolema telaketjuilla. Takakansi kertoi, että kirjailijan tuotantoa on myyty miljoonittain. Etukansi kertoi, että olin tarttunut ns. kökköön. Kirjan sanottiin perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin Wehrmachtissa.
Matkalla lainausautomaatille menin runohyllyn kautta naamioidakseni lankeemukseni, kuin olisin piilotellut Jallua Parnassojen välissä. Mieleen palautui kotoperäinen SS-kirjailijamme Niilo Lauttamus, jonka kirjaa Haavoittuneet leijonat luin mummolassa salaa niukasti murrosikäisenä. Se sisälsi runsaasti väkivaltaa ja bordelliseksiä. Hiukan myöhemmin Waffen-SS-miesten(varsinainen euroarmeija) toipumislomasta kertova kirja katosi salaperäisesti.
Lauttamuksen epäiltiin käyttäneen haamukirjoittajaa, ja sama syytös on kohdistunut Hasseliin. Hänen kirjojensa historialliset faktat ontuvat pahasti, sankarit onnistuvat taistelemaan yhtä aikaa kahdella rintamalla ja Hasselin kiivain kriitikko Erik Haaest väittää, että bestselleristi olisi ollut vain pikkurikollinen, joka ei koskaan käynyt lähelläkään etulinjaa. Rangaistusyksikköä, jossa hän väittää palvelleensa, ei ole ollut olemassa.
Erittäin brutaaleja taistelukuvauksia Hasselin kirjassa on tuhkatiheään, niiden uskottavuus on kyseenalainen itärintamankin verisessä mittakaavassa. Kaikkein epäuskottavinta silti on kirjailijan esittämä sodan ja natsismin vastustus. Lähes yliluonnollisiin suorituksiin venyvät päähenkilöt ovat samaan aikaan armeijan pohjasakkaa ja eliittiä, he ovat läpikotaisin kyynisiä, mutta kuitenkin kunnian miehiä, jotka avustavat synnytyksessä ja antavat päivärahansa partisaanina hirtetyn venäläissiviilin lapsille. He ovat Hitlerin verivihollisia ja samalla tämän luotettavimpia apulaisia, miehiä, jotka eivät koskaan luovuta, vaikka salassa vain odottavat natsihallinnon kukistumista. Vaikutelma on äärettömän falski. Kieli ja dialogi on normaalia kakkoslaatua, joka on tyydyttänyt lukijoita 15 miljoonan kirjan verran.
Pasifistinen sotakirja on ylipäänsä melko hankala yhtälö. Mitä rujommin ja inhorealistisemmin sotaa kuvataan, sen komeammalta lopputulos keskimääräisen mieslukijan silmiin näyttää, turhat uhraukset ja sotilaan elämän väistämätön tärveltyminen eivät pysty himmentämään sankaruuden hohtoa, ainakaan niin kauan kuin puhutaan perinteisistä kunniallisista sodista. Romanttiseen sotakuvaukseen kuuluu aina alakynnessä olemisen tuntu, ylivoimaiset vaikeudet, joista selvitään tai ainakin kaadutaan tyylillä. Näitä kunnon sotia käytiin Vietnamiin saakka, joka oli jo rajatapaus.
Mutta epämääräinen sissisota siviilien seassa Irakin ja Afganistanin tapaan pilasi kaiken. Leskeksi jääneen perheenäidin ylivoimainen vaikeus hankkia ruokaa, suojella itseään ja lapsiaan ja kotiaan tunkeutujilta, täydellinen turvattomuus ja voimattomuuden tuottama häpeä eivät ole se, mitä isänpäiväkirjoista haetaan. Konkreettisen taistelun ja vihollisen kadottua näkyville jää vain asioita, jotka mieluummin jättää näkemättä. Tulevaisuus osoittaa, mitä sotakirjailijat tekevät, kun maailmansodat on lopullisesti kaluttu tyhjiin. Todennäköisesti visioivat sitä kolmatta, jota ei kirjantekomielessä kannata odotella.