Mark Mallon:
Välillä tapahtuu outoja asioita. Eräänä iltapäivänä pari viikkoa sitten mietin, miten runous vaikuttaa mihinkin, tai vaikuttaako juuri mihinkään. Torkahdin hetkeksi, ja kun heräsin, olin varma vastauksesta: runous on salakieltä joka vaikuttaa alitajunnan kautta ajatuksiimme ja toimintaamme, huomattavasti laajempaan ihmisryhmään kuin ensin luulisi. Mutta suurin osa lukijoista ottaa runot muiden ihmisten käyttäytymisen ja puheen kautta tiedostamattaan vastaan. Runous on koodikieltä, joka leviää ihmisestä toiseen kuin tauti. Itämisaika on viikko, vuosi, tai pari sukupolvea.
Viime keskiviikkona oli Aregemia-runoteokseni viimeisen oikolukukierroksen vihoviimeinen deadline. Keskiviikon vastaisena yönä, kun pakkanen paukutti kotitupamme seiniä, näin unen, jossa istuin Sannan ja parin muun ihmisen kanssa, joita en nyt muista, Särön toimiston keittiössä. Unessa oli aamuyö. Istuimme liikkumatta ja puhumatta, katsoimme ilmeettöminä eteemme. Keittiö oli hämärä. Tunnelma oli painostava, kuin David Lynchin elokuvan Lost Highway alussa, jossa pariskunta löytää videonauhoja talonsa portailta, joissa kuvataan heidän taloaan sisäpuolelta, sitten pariskuntaa nukkumassa, ja sitten… tapahtuu kaikkea pelottavaa.
Istuimme siis keittiössä. Metallioven takaa kuului ryminää, karjuntaa ja kalsketta. Nyt älkää naurako. Avasin oven. Se, joka karjui, oli eräs runoni. Se näytti pedolta, pahakasvoiselta ihmishirviöltä, jonka rintaan oli ikään kuin kirjoitettu runon säkeet. Olento karjui: Minä en halua tulla julkaistuksi! Te perkeleet, poistakaa minut sieltä! Muuten pahuus leviää tältä puolen joukkoonne!
Runoilijan sepittämältä pikku sadultahan tuo kuulostaa. Mutta jo unessa mietin, mitäköhän kustannustoimittajani tuumaisi, jos vaatisin viime hetkellä runon poistamista – turvallisuussyistä. Mietin asiaa vielä aamulla heräillessäni. Päätin ummistaa silmäni pedon esittämältä uhalta. Sitä paitsi olin jo unohtanut, mistä runosta oli kyse. Enkös unohtanutkin. Mutta ehkä tunnistaisin sen äänestä.
Hei, ei tämä ole mikään mainos.