Matti Itkonen:
I
Olen Kaliforniassa, San Diegossa. Vierailuni kohteena on paikallinen opinahjo: yksityisyliopisto National University. Kansainvälisessä konferenssissa olen puhunut aiheesta Katan, kestitsen, kirjoitan. Tarkentavana alaotsikkona on ollut ”Filosofinen tutkielma ruokakulttuurista”. Matkalukemisenani on esteetikko ja teologi Lauri Pohjanpään teos Muistojen saatto (1950). Hän kuvaa ensimmäistä ulkomaanmatkaansa, joka on suuntautunut Pariisiin, hyvin kiinnostavasti. Pohjanpää luonnehtii näkemäänsä futuristien näyttelyä tähän tapaan:
Taiteilijat eivät yritä kuvata vain ulkonaisten liikkeiden yhdenmukaisuutta, vaan myöskin sisäisten, sielullisten. Kun on esim. maalattava parvekkeella seisova henkilö huoneesta päin nähtynä, ei riitä, että annetaan hänestä se kuva, jonka ikkunapuitteilta voi nähdä, vaan on tämän lisäksi kuvattava myöskin kaikki se, mitä hän itse näkee parvekkeelta. […] Katsoja on ikäänkuin vietävä näkymättömänä keskelle taulua. Ja jotta taas tämä tällainen taiteen avaruusgeometria kävisi mahdolliseksi, on taulun heidän [futuristien] mielestään oltava synteesi kaikesta siitä, mitä katsoja sekä näkee että ennestään muistaa (!). Maalaustaiteen esineenä ei siis tämän jälkeen enää ole ulkonainen luonto, vaan ulkonaisen ja sisäisen suhde, konkreettisen ja abstraktisen! He maalaavat, selittävät he vakavina, oikeastaan sieluntiloja!
(S. 133 – 134.)
Tuolloin oli varhaiskevät 1912. Nyt on helmikuu 2012. Nykyhetkiemme välillä on melkoisen tarkalleen sata vuotta. Myös tässä omassa nykyisyydessäni olen kohdannut tilanteen, jossa ilmeisesti elottomista olennoistakin pyritään löytämään sielu, niiden sisäinen voima. Pohjanpään tapaan niin ikään minä olen äimistynyt: jotkut ihmiset tuntuvat löytävän pornografiaa hyvin erikoisista asioista. Tulkinnan mukaan katsojan tai lukijan täytyisi kyetä havaitsemaan seksuaalista tai eroottista väreilyä ruoassa sekä matkailussa. Samaan kummallisuuspunokseen kietoutuu myös ruoan seksikkyydestä puhuminen.
II
Söin päiväruoakseni salaatin, jossa pääaineksina olivat avokado ja mango. Kokonaisuuteen oli yhdistetty myös broileria ja lohta. Otin annoksesta valokuvan. Populaarikulttuurin tutkijat väittivät, että ruokaotos merkitsee ruokapornografiaa. Tai he käyttivät puhekielen ilmausta porno. Eli myönteisen selityksen periaatetta noudattaen jouduin keskelle futuristien maailmaa: elottomasta olennosta onnistuttiin kaivamaan esiin seksuaalisuutta. Siinä taidettiin huomata jopa, Pedro Almodóvarin tapaan, lihan värinää. Olihan lautasella tietysti kanaa ja kalaa. Kenties katseeni ei ulotu annoksen mahdollisiin sielunliikkeisiin saakka.
Kyseessä on silkka valokuva. Sen olisi oltava itsessään arvokas – ilman mitään eroottisia väreilyjä. Mitähän oikeastaan tulisi ajatella oppilaitosten, yritysten tai kaupunkien kotisivuista? Ovatkohan nekin itsepaljastuksellisia omakuvia? Rohkenen ainakin hiukan epäillä tulkinnan totuudellisuutta.
III
Entistä merkillisemmäksi asia muuttui, kun minut tutustutettiin niin ikään matkailupornografian käsitteeseen. Oi aikoja, oi näkemistapoja: miten paljon mahtaakaan sisältyä eroottista vipinää Lontoo-aiheiseen valokuvaani! Herra paratkoon, ilmalaiva ja fallinen Big Ben samassa otoksessa. Jälleen yritän olla positiivisen ymmärtäväinen. Onnistuipa siis Guy Ritchiekin luomaan sangen freudilaisen Sherlock Holmes -elokuvan (2009). Kai hän tietämättään kaipasi yhä Madonnaa.
Taas olen ollut, ilmeisesti, harhateillä enkä ole osannut lukea valokuvasta futurismin manifestia: On katkaistava siteet entisyyteen. Täytyy antaa ilmaisumuoto kokonaan uudelle aikakaudelle, matkailun pornografialle. Kun siihen vielä kytkee tekniikan ihanteenkin, on saavuttu suurten selitysten äärelle. Valokuvien todellinen olemus tai henki on herätetty eloon. Ja minut on tylyhkösti havahdutettu verekseen, pornografian lajityyppisanankäyttöön. Että genreymmärrykseni onkin ollut vajavaista – tavattoman pinnallista sekä puutteellista!
IV
Mitä tälle maailmalle on tapahtumassa tai jo tapahtunut? Hallitseeko mediatodellisuudelle ominainen sensaatiohakuisuus koko olemista? Tavallisuus ei enää riitä mihinkään. Kaikesta täytyy löytää jotakin omituista. Tarkoittaakohan nykypäivän futurismi jonkinlaista kokonaisvaltaista queer-estetiikkaa, kummallisuuden hätkähdyttämistehosteista esiinmarssia? Luultavasti itse kunkin olisi uskallettava tulla ulos matkatoimistosta tai ruokakomerosta. Muuten hän on ehdottomasti liian vanhanaikainen ja epäajanmukainen! Hänen on kyettävä tulkinnallisesti uusiutumaan. Kyllä asia vain kertakaikkisesti niin on.
Ovatko kauneus ja arvokkuus tyystin kadonneet? Jos ovat, niin minne todelliset esteetikot joutuvat? Kukaties vaikka heidät siirrettäisiin kaunosielujen kaatopaikalle tai modernistavaan kierrätykseen. Hehän kaipaavat olemuksellista päivittämistä. Siinä sitä sitten päiviteltäisiin: hämmästeltäisiin tai ällisteltäisiin ja ajantasaisteltaisiin. Keskellä elämää, olemalla rinnatuksin – yhteisymmärryksessäkö?