Odottamista ja odotuksia — Encyclopedia Idiotican toimittajan havaintoja kirjan valmistumisen ajoilta:
Astuin messulavalle, missä oli täyttymys? Messuilta Musen keikalle. Rahahuolia. Pohdintoja suosion merkityksestä. ”En halua olla toimittaja!” Kun kirjoitan runoja, odotan, että voin lopettaa kirjoittamisen, ja kun en kirjoita, odotan, milloin pääsen taas aloittamaan.
Tuukka Hämäläinen:
Toimitin keväällä kirjan, jonka julkaisua odotin puolisen vuotta. Ei sinänsä mitenkään kummallinen aika, projektissa oli monia osallisia ja kässäri oli paksu. Lokakuun toisena päivänä saimme ensimmäiset kappaleet painosta, päivää ennen Turun Kirjamessuja. Esiinnyimme Turussa, mutta tuntui etten osannut sanoa vielä yhtään mitään. En ollut niinkään hämmentynyt siitä, että nimelläni varustettu kirja nyt oli käsissäni, vaan siitä ettei se tuntunutkaan miltään erityiseltä täyttymykseltä.
Aika kummallista tyypiltä, joka päätti 10-vuotiaana alkavansa kirjailijaksi?
Jäin odottamaan Helsingin Kirjamessuja. Nehän ovat isommat kuin Turun messut, ja kuvittelin, että kirjan mahdollinen suosio ja julkaisusta kulunut aika tekisivät tehtävänsä – odotin siis yhä täyttymystä. Messujen väliin jäävän parin viikon aikana käväisin YleX:n ja Kymenlaakson radion haastatteluissa. Jälkimmäinen herätti sukulaisissa aika merkillisiä reaktiota, minä kun en uskonut että he saisivat edes tietää kirjasta tai kuittaisivat koko jutun olankohautuksella.
Helsingin Kirjamessut tulivat. Yksi esiintyminen monistui äkkiä kolmeksi ja vielä nimmaritilaisuudeksi, josta tosin olisi kannattanut jotenkin tiedottaa, sillä nimmarinhakijoita oli vain kaksi. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, sillä niin Turussa kuin Helsingissäkin yleisöä riitti. Senhän takasi jo se, että toimittamani kirja liittyi CMX-yhtyeeseen ja paikalla oli bändin nokkamies A. W. Yrjänä sekä kitaristi Janne Halmkrona.
Kipusin siis lavalle muusikko-runoilija-kirjailijan ja kenties Suomen parhaimman kitaristin ja tuottajan kanssa. Ihmiset taputtivat. Perheenjäsenet ja kaverit onnittelivat. Avovaimoni sanoi, että sehän meni hyvin.
Mutta missä on täyttymys?
Messujen jälkeen raahauduimme kuolemanväsyneinä brittiläisen Muse-yhtyeen keikalle Hartwall Areenalle. Matkalla satoi ja kuljimme väärään suuntaan. Istuin sitten uupuneena mainiolle katsomopaikalle, mutta jo muutaman biisin jälkeen vaivuin melankoliseen pohdiskeluun.
Mitä ihmettä minä odotin? Suosiota ja julkisuutta? — Hyi, saakeli! Sitäpaitsi kirjahan oli suosittu ja tuntemattomat ihmiset tulivat heittämään kummallisia juttuja. Jotain meriittiä, kenties? Mahdollisuutta julkaista joskus omaakin tekstiäni? Olin tyytyväinen kirjaan ja olen vieläkin, mutta en tiedä onko kukaan lukenut sitä. En tiedä edes kannattaako sitä lukea.
Olen ammattinimikkeeltäni opiskelija ja opintotuki on välttämätön paha. Päivää ennen tuota kohtalokasta Kirjamessupäivää sain opintotukilautakunnalta kirjeen, etten ollut suorittanut tarpeeksi opintopisteitä viime keväänä ja nyt olin vaarassa menettää loppuvuoden tuet. Mitä minä teinkään keväällä?
Niin, toimitin sitä kirjaa. Ei millään pahalla, mutta kompensaatio ei ollut riittävä. Ymmärtäähän sen; olen nuori ”toimittaja” jolla ei tuolloin ollut muutamaa lehtijuttua kummempaa näyttöä osaamisestaan. Mutta olinko nyt siis mielenrauhan ja opintojen lisäksi paskonut vielä taloudellisenkin tilanteen?
Ja vielä minä odotan! Mitä helvettiä me täällä odotamme?
Muse soitti keikallaan Guiding Light -kappaleen uudelta albumiltaan. Siinä laulun minähenkilö on menettänyt jonkinlaisen oppaansa, eikä enää tiedä mitä tehdä tai minne mennä. Tuntui samalta.
Keikan jälkeen painuimme kavereiden kanssa Ravintola Kannakseen. Siideri oli hyvää ja tyhmänhauskoja juttuja riitti. Olin melkein tyytyväinen.
*
Henkilökohtaiset jutut kiinnostavat ihmisiä. Ei siksi, että olisi todella mielenkiintoista mitä se-ja-se henkilö nyt on kokenut ja ajatellut, vaan siksi että aidot (tai aidonkuuloiset) inhimilliset tuntemukset heijastuvat helposti omaan kokemusmaailmaan. Siksi kai kukaan lukisi toisen ihmisen päiväkirjaa – niin luulen.
Nyt istuksin yhdeksän maissa aamulla juomassa kahvia Muse-kupista ja kuuntelen YUP:n Normaalien maihinnousu -albumia. Olen tyytyväinen tuolla hyllyssä jököttävään kirjaan, vaikken yhäkään tiedä miksi toimitin sen. En edes halua olla toimittaja! Isäni on päätoimittaja Viikko Eteenpäin -lehdessä ja äitini on opettaja. Murrosikäisenä päätin, ettei minusta tulisi toimittajaa tai opettajaa.
Olen kuitenkin kirjoittanut kolmisenkymmentä lehtijuttua. Arvosteluja, artikkeleita ja kolumneja. Sellaisten tekstien tuottaminen on aina tuntunut aika helpolta ja hetkittäin jopa pidän asiakirjoittamisesta.
Olen kuitenkin eniten kotonani fiktiossa ja runoudessa. Niiden kirjoittaminen ei ole nautinnollista, odotan joka hetki milloin voin lopettaa. Sitten kun marssin jossain tavaratalon ale-kylttien välissä, odotan pääseväni taas kirjoittamaan.
Taas se sana: Odottaminen! Mitä täällä odotetaan?
Musen keikan jälkeen menimme perjantaina lenkille avovaimoni kanssa. Hän puhui surumieliseen sävyyn siitä, että nyt se puoli vuotta odotettu keikka on ohi, eikä ole muuta kuin ikävää odotettavaa. Pari päivää mielessäni pyörinyt odottamisen käsite nousi taas esiin.
Olisipa kovin hedelmällistä, jos joku kansantajuinen filosofi ryhtyisi tutkimaan odottamista. (Vaikka Terry Eagleton, joka kirjoitti mainion The Meaning of Life -kirjan.) Haluan tietää miksi meillä ihmisotuksilla (Röllin ilmausta käyttääkseni) on tapana vain odottaa ja odottaa ja odottaa, niinkuin tulevaisuudessa olisi oikeasti jotakin odotettavaa.
Eksistentialismi on karu filosofia. Siinä kaikki palaa aina siihen, että elämä on rajallista ja sellaisenaan epätyydyttävää. Odottamis-kysymyksessä on sama perusjuonne: Lopulta odotamme kuolemaa. Jossain Kotiteollisuuden kappaleessa todettiin, että:
”On kiire niin omiin hautajaisiin
ei jaksa panna vastaan.”
Ihan totta, vaikka Jouni Hynysen sanoituksissa on useammin huteja kuin osumia.
Vastaus sen sijaan löytyy, kuten aina, progesta. Marillion julistaa 2008 ilmestyneellä megalomaanisella tuplalevyllään:
”Happiness ain’t at the end of the road,
happiness is the road.”
Yksinkertaista, mutta valitettavan totta. Elämän ainoa täyttymys vaikuttaisi olevan sen eläminen, eikä niinkään mikään yksittäinen, odotettavissa oleva tapahtuma. Paljon hankalampaa on sanoa, kuinka nykyhetkestä sitten nautitaan.
Kerron kaikille olevani teoreettisen filosofian opiskelija, jotta joku näsäviisas erehtyisi kysymään elämän tarkoitusta. Voi sitä raukkaa, joka sen joskus vielä kysyy! Siitä keskustelusta ei pääse kuin kuolemalla.