Matti Itkonen:
Vuoden 1929 Kotiliesi-lehdessä esitellään General Motorsin 6-sylinterinen Chevrolet, jonka hinta on vain 37 300 markkaa. Uutta ajokkia luonnehditaan ylistävin sanakääntein:
Kuutonen… siksi että autolle asetetut vaatimukset nyt ovat kasvaneet siihen saakka. Emme tyydy vähempään kuin 6-sylinterisen moottorin pystyväisyyteen. […] Katsokaa sitä edestä – edessänne jäähdyttäjän rohkeat, korkeat muodot – tahi sivulta, jolloin tyypillinen, hieno profiili pääsee täysiin oikeuksiinsa… näette todellisen loistovaunutyyppisen ison auton! Avatkaa joku sen ovista ja kumahuttakaa se taas kiinni – äänessä kaikuu Fisher-korin vankka kumahdus! Sisustuksessa, patjoituksessa, verhoilussa, kaikkialla näkyy käsityön kunnollisuus. Monet muut seikat ansaitsisivat mainintaa; aseteltava etuistuin… hieno, kestävä kromipäällystys… uudenaikainen, erinomaisesti käteen sopiva ohjauspyörä […].
(Nro 12, 479.)
On kultainen ajanjakso: 1920-luku ja ikkunat täysin avoinna tai ainakin raollaan Eurooppaan. Uutta taiteilijasukupolvea kutsutaan myös kultaiseksi nuorisoksi. Itse tuo nuorten taiteilijoiden ikäpolvi ottaa nimekseen Tulenkantajat. Professori Salme Sarajas-Korte luonnehtii aikakautta ansiokkaasti teoksessa 20-luvun kasvot (1972):
20-luvulla uskottiin vielä sen aikakauden huimiin, ihmisen voimavaroja ennen kokemattomalla tavalla vapauttaviin mahdollisuuksiin, joita me vähemmän onnellisissa merkeissä yhä elämme. Konekulttuurin tuoma kiihtyvä rytmi koettiin innostavana ja virkistävänä […] Auto, joka aamun ja illan tunteina kahlitsee nykypäivän ihmisen hermoja raastavaan kurimukseen, tarjosi 20-luvun nuorelle välineen elämän hurmioon, vauhdin hullaannuttavaan elämykseen.
(S. 2.)
Ilmari Jäämaa kiteyttää vereksen elämäntunteen kirjallisessa Tulenkantajat-albumissa (1925) sattuvasti ja samalla velvoittavastikin:
Tulenkantajat – se on vaativa nimitys, eikö niin? Jos se käsitetään koristeellisena, keksittynä iskusanana, voidaan sitä pitää ylpeänä ja uhmakkaana. Jos se käsitetään johtuvaksi muinaisaikaisesta tarinasta, mikä kertoo uljaista nuorukaisista, jotka kuljettivat viestinjuoksussa soihtua, elämän soihtua pimeyden halki miehestä mieheen, on se velvoittava.
(S. 8.)
Jäämaa jatkaa kuvaustaan vielä kaksi vuotta myöhemmin samaisessa Nuoren Voiman Liiton julkaisussa. Nyt mukaan on tullut myös silmäys kohti tulevaisuutta:
Tulenkantajat ovat myöskin vain tuon saman tulen kantajia sydämessään. […] Heidän työnsä on niin erilaista kuin monen muun työ, mutta sen täytyy sittenkin olla työn tulta, jos sen mieli palaa, lämmittää ja loistaa. Ja kun unohduksen meren laine lyö kerran meidän kaikkien ylitsemme, silloin ovat tulenkantajat ojentaneet tulensa toisille, jotka sitä yhä vaalien kantavat edelleen niin kauan kuin elämää on.
(S. 7.)
Tekniikan tenho ja liikkeen lumo aineellistuivat yhdessä automerkissä: espanjalaisessa Hispano-Suizassa. Hehkuvan innostuneesti siitä kirjoitti Mika Waltari, jonka runo ”Hopeahaikara” ilmestyi Valtatiet-kokoelmassa vuonna 1928. Kirja on Waltarin ja Olavi Paavolaisen yhteisteos. Paavolainen käytti nimimerkkiä Olavi Lauri. Kokoelma oli Tulenkantajien ikäpolven aatteellinen ja kenties taiteellinenkin manifesti, ohjelmajulistus. Kauniin kannen ja taidokkaan kuvituksen on tehnyt Sylvi Kunnas.
Hispano-Suiza ei ole runossa enää pelkkä auto, vaan sen avulla ihminen kykenee irrottautumaan ajan ja paikan ikeestä. Lopussa, vailla arjen rajallisuuden kahletta ovat jäljellä vain vinhasti eteenpäin kiitävä ajoneuvo sekä olemisen taustalla kaikuva hopeahaikaran huuto. Waltarin Hispano-Suizaa voisikin aivan perustellusti kutsua metafyysiseksi vaunuksi. Metallin laulu on edelleen vastustamaton:
Huikaisevan taivaan alla
pitkä, solakkaviivainen auto
auringonkimaltavin kyljin,
kärjessä hopeahaikara
vauhdin supistamin siivin,
ja valkea tie.
Vauhtimittarin levoton, hyppivä, numerosarja:
40 – 60 – 80 – 100 −,
tuuli ja viuhuva hiekka,
ulvovassa vauhdissa sulautuen
kilometrimerkkien lentoon
ja hopeahaikaran villiin ja kimeään huutoon.
Länttä kohti! Länttä kohti!
kaikuvan nummen valkeata, loputonta tietä
pakenevaa aurinkoa tavoittaen
maan ja taivaan rajalle,
jokainen hermo kouristuen
eteenpäinsyöksymisen mieletöntä ihanuutta.
Kunnes tuolla puolen ajan ja paikan
ei enää ole ohjaajaa,
ei ihmistä,
vain auringon kultaisten silmien alla
eteenpäinsyöksyvä auto
valkealla tiellä,
metallin laulu
ja hopeahaikaran huuto.
(Runo nro 4.)
Lienee aivan yhdentekevää, onko kyse kuusisylinterisestä Chevroletista vai Hispano-Suizasta, silti autojen muotokieli oli aivan omaa luokkaansa nykypäivään verrattuna. Pyöreys, pehmeys ja linjakkuus kielivät samasta vankkumattomasta tulevaisuususkosta kuin kultaisen nuorison koneromanttinen palvontahurmakin. Joku voi tietysti väittää, että nykyajan olemusvaunua edustaa formula-auto. Vaikuttaa kuitenkin varsin epäuskottavalta koettaa löytää yksipaikkaisesta avoimesta kilpa-ajokista jotakin runollista. Eivät sitä tosiota muuta edes ylenpalttiset lähetysajat, joilla vastaanotinten kuvaruudut toistuvasti täytetään. Yhtä tyly taitaa olla niin ikään kookkaiden kaupunkimaastoautojen kohtalo: eivät ne yllä hopeahaikaran huutoon. Yksi myönnytys on silti paikallaan tehdä. Muutamat urbaaneista maastoautoista ovat yleismuotoilultaan sangen kauniita ja koreiltaan elegantihkoja.
Nykymatkailija kohtaa hopeahaikarallisen Hispano-Suizan Brysselin automuseossa.
Tulenkantajia yhdisti myös näkemys ihmisveljeydestä ja ihmissisaruudesta. Tehtaita ja tehdastyötä ihailtiin. Kukaties sitä hiukan romantisoitiinkin. Samaan Valtatiet-kokoelmaan sisältyy niin ikään Paavolaisen mielenkiintoinen runo ”Terässinfonia”. Siinä tutkistellaan ihannoivasti fyysisyyttä, kehollisuutta ja kollektiivista ihmisyyttä. Olavi Lauri kirjoittaa sytyttävästi:
Veli, sisar –
salotölliin hankien uuvuttamaan
kuuletko jättiläiskaupungin sähköisen laulun,
kaarilamppujen suhinan betonihalleista?
Veli, sisar –
tehdassalissa, melusta turtunein korvin,
kuuletko aarniometsistä huilujen voihkeen,
ukulelet rantojen palmustoista?
Veli, sisar –
salongin parfyymisateesta nihkeään ilmaan
kuuletko punaisten lippujen läiskeen myrskyssä,
kiväärinpaukkeen ja raskaitten askelten tahdin?
[…]
Kaiken näet ja kuulet, kaiken tiedät ja tunnet,
ajatustesi huimaa lentoa estä ei mikään;
laskenut olet kiertotähdet ja unelmissasi nostat
lentokoneen Marsin kenttien ylle.
(Runo nro 26.)
Miljöönä ovat Varkauden kaupunki ja tehtaan Voimakanava, jonka virran vuolaus on padottu, tammettu. Salvatun veden pinnalta kohoilee höyryä, jolle voisi paremmin sopia nimeksi virvatuli, aarnivalkea. Useat rakennelmat näyttävät kohotettujen käsien lailla tavoittelevan taivaita. Kukaties ihmiskunta tarvitseekin toivoa jaksaakseen jatkaa eteenpäin lukuisista väkivaltaisuuksista huolimatta. ”Ei koskaan enää sotaa!” Se oli olemisneuvo, jota Tulenkantajien sukupolvi piti elämänsä ohjenuorana. Maisema on nähnyt sisällissodan, jossa ihanne veljeydestä sekä sisaruudesta värjäytyi verenpunaiseksi. Kukaties silloinkin jotkut haaveilivat koskien päällitse syöksyvistä rautatiesilloista ja Marsin kenttien ylle nousevasta lentokoneesta. Pyrkimys hyvyyteen täytti ainakin katoavaksi tuokioksi yhden aikakauden teräksisen ihmistahdon. Vihan kerran vääristämille kasvoille kohosi hymy, elämänhymy. Tulenkantajien tuli hulmusi kirkkaana liekkinä.