Arto Vaahtokari:
Kukapa olisi uskonut, mikä puolue käynnistää eduskuntavaalien alla taidepoliittisen keskustelun! Tästä ei voi kuin kiittää perussuomalaisia, joiden vaaliohjelmassa on mainittu, että suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttäminen on ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna ja että tekotaiteelliset postmodernit kokeilut olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle eikä ohjata niille valtion kulttuuritukirahoja.
Olisihan todella voinut kuvitella, että joitain muita puolueita kiinnostaa perussuomalaisia enemmän nostaa kulttuuriasiat ajankohtaiselle poliittiselle agendalle! Tässä mielessä ”vanhat puolueet” yllätettiin housut kintuissa.
Yleiseen tietoisuuteen lanseerattu käsite ”tekotaiteellinen” on kuitenkin mielenkiintoinen. Millaista taidetta se on? Onko sitä ylipäätään olemassa? Kielitoimiston sanakirjan mukaan tekotaiteellinen on jotakin, joka on ”teennäisen taiteellista” ja josta sanakirja antaa esimerkin ”tekotaiteellinen luomus”. Teennäisen määritelmä puolestaan on jotain, ”joka tuntuu väkisin tehdyltä, luonnoton, epäaito, väkinäinen”.
Se, mikä tässä pohdinnassa ja koko tässä kirjoituksessa on mielenkiintoista, on sen rajan määritteleminen, milloin jokin taideteos sitten on tekotaiteellista ja milloin ei. Tai milloin jokin taideteos kuuluu postmoderniin nykytaiteeseen ja säilyttääkö se siinä tapauksessa silti suomalaista kulttuuriperintöä? Vai onko kaikki postmoderni nykytaide suomalaista kulttuuriperintöä ei-säilyttävää?
Syytä olisi tunnustaa, etten ainakaan itse ymmärrä kaikkea nykytaidetta. Paremmin sanottuna se ei puhuttele minua. Eräs hyvä ystäväni neuvoi kerran, että silloin kyseessä ei kuitenkaan välttämättä ole ”huono taide”. Yleensä tilanne nimittäin on, että taideteos on vain niin henkilökohtainen taiteilijalle, että se ei avaudu vastaanottajalle. Vastaanottaja tulkitsee sen sitten helposti huonoksi – tekotaiteelliseksi.
Haluan myös avautua lukijoille kertomalla, että kun kirjoittelen kirja-arvioita eräälle sanomalehtikustantamolle, tutustun aika moniin uusiin teoksiin. Silloin käy joskus niin, etten jaksakaan lukea jotain kirjaa loppuun. Muistan yhdenkin kirjan, joka voitti monia palkintoja, mutten siitä huolimatta jaksanut sitä lukea. Eikä muutama työtoverinikaan. Kummassa on silloin vika? Kirjassa vai lukijassa? Onko kyseessä tuolloin tekotaideteos?
Kirja ja lukija eivät silloin kohtaa, mutta missään ei ole toisaalta vikaakaan. Kaikki kirjat eivät yksinkertaisesti kosketa kaikkia. Samoin on laita maalausten tai tanssiesitysten suhteen: osaa niistä ei ymmärrä. Se, mistä kulttuuriväen kannattaisi pitää ääntä, on, että taideteoksen ja sen vastaanottajan vuoropuhelu henkilökohtainen kokemus. Jos se ei onnistu, se ei välttämättä ole merkki siitä, että teos olisi huono. Tekotaiteen leiman iskeminen teokseen, jota en vastaanottajana ymmärrä, on epämiellyttävä ajatus. Jos tekotaiteesta tulee poliittinen argumentti, seuraukset voivat olla yhteiskunnallisesti arveluttavia. Haluammeko todellakin palata Impivaaraan? Pystyisimmekö edes?