Teppo Paulasto:
Sain Arto Mellerin (1956- 2005) kootut runot 40- vuotislahjaksi: tunsin ennalta miehen tuotantoa heikosti, eikä mitään suurta tärähdystä tapahtunut kirjaa lukiessa. Romanttisen bardirunouden aika olisi kai ollut kauan aiemmin. Tai sitten runoja olisi pitänyt lukea kannabissätkä huulessa ja Jimi Hendrix taustalla ulvoen, että suurten sanojen ryöppyävä paljous olisi tuntunut välttämättömältä.
Palasin lukemaan Melleriä, kun sain julkkarilahjaksi Martti Anhavan kirjoittaman Melleri- elämäkerran Romua rakkauden valtatiellä (Otava 2011). Uusi teos on laaja yli 600 sivun järkäle, kuten kootut runotkin, näiden lukeminen rinnan oli erittäin mielenkiintoista(sekä suositeltavaa) ja sai minut suhtautumaan edesmenneen isoäänisen boheemiprinssin tuotantoon paljon arvostavammin.
Melleri oli julkinen eläin Leinon ja Saarikosken tapaan, tolkuttoman lahjakas, nuorena noussut ja sitten vajonnutkin, edeltäjiensä tapaan tuhlasi surutta perintöään, komean alun jälkeen reissussa rähjäännyttyään julkaisi väliin, kuten edeltäjänsäkin, keskentekoista tavaraa, kun ei jaksanut taidoistaan tietoisena nähdä suurempaa vaivaa, tai ei pystynyt päänsä sekoittamisen ja selvittämisen vaivoilta keskittymään riittävän pitkäjänteisesti. Kirjailijan v. 1998 kolarissa saama aivovamma päätti vuoden 1991 Finlandia- palkinnon voittajan kirjallisesti merkittävän tuotannon, vaikka kaksi kirjaa vielä 2000- luvulla ilmestyi.
Pitäydyn tässä vain runoissa; Mellerin näytelmiä en ole nähnyt, eivätkä ne Anhavan kirjan mukaan aikaa kestäkään. Proosaa ilmestyi yksi novellikokoelma ja huumeromaani Tuomiopäivän sävärit (Otava 1987).
On turha jossitella, mihin taiteilija olisi kyennyt yltämään järkevämmin eläen; niin käy kuin käy. Tärkeää arvonlisää Mellerin tuotantoon en kuitenkaan usko huumeiden ja läträämisen tuoneen, alamaailman tai rock- elämän glorifiointi on lähinnä puuduttavaa toistuessaan niin usein. Mutta onhan siellä muutakin. Kiihkeästi sykkivien(blaah) kaupunkien vastapainona Pohjanmaan järviseudun, runoilijan kotimaiseman luonto ja elävä menneisyys, no, hiukan myyttinen ja romanttisesti nähty ympäristö sekin. Komeasti toki, niin kuin synnynnäinen runoilija näkee, sellainen, joka jo nuorena tietää laatunsa, että nyt on lähdettävä sivuvintistä ja sivukirjastosta kirjallisuushistoriaan, kielieläin, joka ei hukkaa luontaista rytmitajuaan ja sanomisen helppouden(pettävää) tuntua, vaikka löysää lausetta pukkaa väliin tai runon loppuunkin, kuin laulaja röyhtäisisi Schubertin liedin päälle. Oleellinen välittyy silti. Tai sanotaan niin, että loppupään kokoelmat ovat epätasaisempia, mutta ylettömän teatraalisen kuvavyörytyksen vähennyttyä käteen jää välillä enemmän, vaikka kirjoittajan tajunta tuntuu kaventuvan elämän risaisuudessa.
Kerran 17- vuotiaana kävin Lappajärvellä. Pari vuotta vanhempi kaveri toimi liftimatkan mentorina: juhlittiin aluksi kaikki vähät rahat ja lähdettiin Jyväskylästä kohti Tulivuorirockia tyhjin taskuin, vaihtovaatteet, joku sämpylä ja pari kaljapulloa matkassa. Matka ei edennyt hyvin, juututtiin pitkiksi ajoiksi tienvarteen, Pohjanmaan kaurahatut ajoivat Volvo Amazonilla päin ja huutelivat uhkauksia hipeille. Jossain Karvalan kylän vaiheilla kyyti tyssäsi tykkänään, traktorit kärräsivät kesäkuumalla teurasjätettä minkkitarhoille, joita näytti olevan joka talossa, karmea löyhkä. Yöksi viileni, oli kävelty, mutta tietä riitti yhä. Tuli usva järveltä päin, tulivat hyttyset, koirat haukkuivat ja jostain etäältä saattoi ehkä kuulua musiikin jytke. Poltimme aromasätkiä ilman filtteriä, makuupusseissa perunapellossa lojuen. Aamuhämärissä päätimme kävellä takaisin päätielle ja hajaantua, tavata etelämpänä Kurikassa.
Jos silloin olisin saanut käteeni Mellerin kirjan.