Riikka Heinonen:
Viimeistelen parasta aikaa runokokoelmaani. Taival on ollut mutkainen ja kivinen, aina ei ole helppoa motivoida itseään kirjoittamaan. Silti kirjoittaminen on minulle mieluisaa, sanoisin suorastaan rakastavani sitä hommaa. Joten miten ihmeessä voi olla niin vaikeaa päästä työhön kiinni?
Jotkut runoilijat kyllä löytävät kirjoittamiseensa rytmin ja rutiinin. En tosin tiedä, pitäisikö runoilija Jukka Viikilän metodia ihailla vai pelätä. Hän kun kellottaa kirjoittamistaan: viisi tuntia työtä niinä päivinä, joina ei ole muuta menoa ja puolet siitä, jos tiedossa on muuta. Runoilijalla on käytössä todelliseen työskentelyyn haastava jääkiekkokello. Hän kellottaa vain sen ajan, jolloin oikeasti työskentelee. Usein menee aamuyöhön ennen kuin viisi tuntia on täynnä.
Minulle vastaavanlainen itsensä käskyttäminen ei sovi. Sorrun tuntikausien flow-tiloihin, jotka kyllä vievät prosessia eteenpäin, mutta armottoman hitaasti. Vapaan ja eteenpäin vievän luovan tilan merkitys on sen parantavassa, vahvistavassa elementissä. Kirjoittamisen voimia antava kokemus perustuu tilaan, jossa olen omistautunut tekemiselle, jota ei tarvitse pakottaa.
Proosapuolella perinteinen työpäivä tekstin parissa lienee aika normaali juttu, ehkä jopa eräänlainen tekstin valmiiksi saamisen elinehto. Tuskin yksikään romaani valmistuisi, jos kirjailija istuisi vain odottamassa inspiraatiota tai spontaanisti kirjoittelisi hetkisen sille päälle sattuessaan. Runopuolella rutiininomainen luomistyö ei oikein toimi. Ainakaan minun kohdallani.
Hyviä ideoita otetaan siis vastaan.