Aleksis Salusjärvi:
Veljeni sai soiton Heurekasta viime keväänä. Häntä kysyttiin veistämään kahdeksan tiedemiestä luonnolliseen kokoon puusta näyttelyyn, joka tulisi kiertämään maailmaa. Materiaalina olisi puu ja aikaa hommaan annettiin yksi vuosi.
Perinteistä tekniikkaa käyttävälle kuvanveistäjälle yhden esittävän yksityiskohtaisen veistoksen tekemiseen menee suurin piirtein vuosi, joten homma oli paitsi kiinnostava myös järjettömän työläs. Klassista kuvanveistoa ei enää nykyään juurikaan osata. Mallinnus- ja valutekniikat ovat tehneet taidosta suurelta osin historiaa. Tehtävää vielä vaikeutti se, että veistoksia ei päässyt tekemään mallista, vaan kuvista, joiden laatu ei ollut kehuttava.
Sain seurata läheltä ja osallistua projektiin, jonka avajaisia vietettiin viikko sitten. Lähinnä tein hommia, jotka vastaavat kykyjäni, eli aihioiden raakatyöstöä. Lisäksi opettelin klassisen kuvanveiston perusteita esimerkiksi mallintamalla vahapäitä puuhun poraustekniikalla, jolla antiikin roomalaiset kopioivat kreikkalaisveistoksia.
Asuin talven mittaan pitkiä aikoja Peräseinäjoella apumiehenä. Se oli suuri etuoikeus, sillä opin kuvanveistosta häkellyttävän paljon. Vahvimman vaikutuksen teki, kun puuaihioista alkoi hahmottua plastisuutta ja jäntevyyttä. Sen katsominen tuntui ihmeelliseltä. Satunnainen kömpelö kappale muuttui yhtäkkiä kädeksi tai jalaksi, jonka asento sulautui ryhtiin ja koko muuhun vartaloon. Jokainen yksityiskohta, peukalon tai kengän asento, vaikuttaa kokonaisuuteen häkellyttävän paljon.
Kopioidessani veistosten vahapäitä tulin viettäneeksi useimpien kanssa viikkokaupalla aikaa. Niistä tuli omituisella tavalla läheisiä tyyppejä, joille juttelin vähän kuin lääkäri potilaalle toimenpiteen aikana. Yksi vaikuttava persoona oli kantasolututkija Outi Hovatta. Hänestä ilmestyi hieno artikkeli HS:n Kuukausiliitteessä juuri työstövaiheessa. Kuvanveiston maaginen piirre on se, että luodut hahmot ovat tilallisia ja todellisia. Ne aistii koko kehollaan läsnäolona. Kun luin Hovatan haastattelua, hän oli konkreettisesti vieressäni.
Veistosten viimeistely oli kuumeinen ja uneton stressipiikki avajaisten alla. En päässyt apuun, sillä muut hommat veivät aikani. Pääsinkin vasta pari päivää sitten vierailemaan valmiissa näyttelyssä, jossa näin lopulliset veistokset — vuoden työn vihdoin esillä koko komeudessaan.
Onnellinen loppu jäi puolitiehen.
Heurekassa ongelma tuntuu olevan se, että näyttelyjä rakennetaan käsikirjoituksen pohjalta kokonaisuudeksi siten, että tavoitteeksi muodostuu vaikutelmien synnyttäminen. Yksityiskohtien miettiminen on kokonaisuudelle alisteista.
Näyttelytila on sekava kasa erilaisia interaktiivisia näyttöruutuja ja kaiuttimista pulppuavaa höpinää. Tilan keskellä on muovihuonekasveja sohvaryhmän ympärillä. Estetiikka on startrekmaisen futuristinen yhdistettynä ruotsinlaivaan, kuten nykytieteen popularisoinnissa on tapana.
Veistokset on ripoteltu tilaan siten, että ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden sijaan hajanaisia pisteitä, mutta suurin ongelma on valaistus. Kylmää valoa syöksevät led-spotit on aseteltu huolimattomasti posottamaan mikä minnekin. Puun orgaanisuus muuttuu muovimaiseksi ja veistosten plastisuus lähes katoaa. Spotit jättävät myös olennaisia osia veistoksista varjoon.
Kuvanveistossa teosta määrittää ällistyttävästi ympäröivä tila ja vallitseva valaistus. Tove Jansson kirjoittaa kuvanveistäjä-isästään Viktorista, joka sai raivokohtauksen, kun hänen työhuoneen maitolasiksi likaantuneet pehmeää valoa päästäneet ikkunat pestiin. Pehmeä luonnonvalo onkin kuvataiteen katsomisen ja tekemisen lähtökohta, jonka nyansseille käy huolimattomassa keinovalossa samoin kuin kynttiläillalliselle.