“Mietin tarkkaan laulujen aihepiirien valintaa. Laulan nykyään vain sellaisista asioista, joiden toteen käymistä en katuisi. Ajatukset, sanat, puhe ja laulu vaikuttavat siihen, mitä tulee tapahtumaan. Äskettäin lukemassani Tom Waitsiä käsittelevässä kirjassa Waits pohtii samaa ilmiötä Elvis Costellon kanssa: aluksi oli ääni, sana muuttuu lihaksi. Ennen varoin laulusanojani tiedostamatta, nykyään tietoisemmin. Se tapa, jolla ääni muuttuu aineeksi, on käsittääkseni yhteydessä siihen, miten aine resonoi äänen kanssa.
Kun katson elämääni taaksepäin, näen, että asiat ovat menneet usein niin kuin laulussa on laulettu. On joitain biisejä, joita en tästä syystä halua esittää. Toteen käymisen kannalta on olennaista, että sanoihin eläytyy tunneperäisesti – tai se, että niitä toistaa riittävän usein. Vastuu sanojen viljelemisestä on siis tiedostettava.
Tabuja ei silti tarvitse olla. Sanoituksissa pitää voida käsitellä kaikkea. Kyse on siitä tavasta, jolla asioista puhuu, kirjoittaa tai laulaa. Pelkoihin tai vihaan ei pidä jäädä vellomaan. Sen sijaan, että lähtisin esittämään aggressiosta tai pelosta nousevia asioita laulussa sellaisenaan, pyrin purkamaan niitä ensin muulla tavalla, vaikka analysoimalla niiden syitä keskusteluissa. Myös liikunta on hyvä tapa purkaa vaikeuksia ja estää niitä jäämästä takaraivoon pyörimään.”
Hyvä sanoitus, huono sanoitus
“Hyvä sanoitus tuo esiin syvälle painuneita fiiliksiä, asioita, joiden takia olisi pitänyt itkeä tai tuntea aggressiota jo paljon aiemmin. Musiikki tuo esiin tunteita, joiden kanssa on liian pitkään koettanut elää sivistyneesti. Kun yhtäkkiä laulun aikana alkaa vollottaa, ei välttämättä osaa nimetä, mitä itkee. Sanoitus antaa lohtua.
Iskelmägenressä sanoitusten ongelma on kliseisyys. Iskelmien sanoittajat tuntuvat kuvittelevan, että tietyt sanat tai sanayhdistelmät, jotka tarkoittavat suuria asioita, kuuluvat kyseiseen genreen. Kuitenkin juuri ne aiheuttavat hailakkuutta ja mitäänsanomattomuuden tunteen. Kliseiset kielikuvat eivät palvele viestin perillemenoa, vaan päinvastoin, ne heikentävät viestiä. Rehellisyys, se että sanoitus on artistin näköistä, on ehkä tärkein kieltä määrittävä tekijä.
Pop-sanoitusten ongelma on usein se, että sanoitus on vain täytettä: tehdään tähän nyt sanoitusta, kun tämä kerran on laulettua musiikkia. Mahdollisuus viestin välittämiseen jää käyttämättä, ja kirjoitetaan mitä sylki suuhun tuo. Toisaalta vaikkapa Remun tapauksessa tajunnanvirtatekniikka, tai sellaiselta näyttävä, tuntuu toimivan. Sanoituksissa jotkin asiat pomppivat kuin sattumalta esiin, ja niihin jää jonkin hallitun sattuman ansiosta koukkuun. Sanoituksen vaikuttavuus on toisaalta myös niin paljon kuuntelutilanteesta kiinni, että mitään varmaa sääntöä hyvälle sanoitukselle ei ole.
Suomalaisista sanoittajista mielenkiintoisimpia ja omanlaisimpia ovat mielestäni esimerkiksi Jaana Rinne ja Samuli Putro.”
Omasta elämästä valkoisin valhein
“Olen elättänyt itseäni pitkälti sanoittamalla muille, kuten Jenni Vartiaiselle ja Anna Puulle. Järjestimme Berliinissä kesäkuussa 2015 laulunkirjoittajakollegoideni Väinö Walleniuksen ja Mikko Tammisen kanssa biisileirin, jonka aikana kirjoitimme biisejä Jari Sillanpäälle.
Lauluni, jotka koskettavat kuuntelijaa syvimmin – ja saavat laajimman kuulijakunnan – sisältävät elementtejä omasta elämästäni. Mutta niissä on aina mukana vierasta ainesta, kuten vaikkapa kuvastoa klassisesta intialaisesta runoudesta. Sanoituksen teko ei ole päiväkirjan kirjoittamista. Totuuden muuttaminen on vaikeaa, koska jokin sisällä vaatii, että tapahtumat pitää raportoida uutisenomaisesti. Mutta pienikin periksianto ”totuudesta” vie asiaa eteenpäin. Valkoisen valheen liittäminen tekstiin palvelee usein kokonaisuutta.
Kun teen sanoituksia muille kuin itselleni, minulla on tilanteesta riippuen kaksi eri tapaa toimia. Ensimmäinen vaihtoehto on se, että saan valmiin sävellyksen, johon pyydetään sanoitusta. Musiikin moodin mukaan poimin jonkin niistä aiheista, joka minua on askarruttanut. Niitä on aina valmiina. Tavut alkavat tulla, sitten myös tarina, jolle melodia ja rytmi antavat raamit.
Toisenlaisessa tapauksessa musiikintekijä pyytää minulta tekstiä, johon ei vielä ole sävellystä, niin kutsuttua blanco-tekstiä. Otan päästäni yksinkertaisen rytmin ja alan kirjoittaa. Lähetän sanoitusluonnoksen muusikolle, joka säveltää sanoihini musiikkia. Usein käy niin, että sävellys ei noudata alkuperäisrytmiikkaa, tai kappaleeseen on tullut lisäyksiä, jolloin sanat sävellyksineen heitetään minulle takaisin. Muokkaan tekstiä sävellyksen mukaan. Näin kappale vähitellen valmistuu. Kolmas tapa on kirjoittaa sävel ja sanat samanaikaisesti.”
Mielen vaivaajasta laulun aiheeksi
“Olen sellainen kuumakalle, jolla pyörii mielessä kerrallaan vain yksi aihe, josta kuukauden päivät vaahtoan kavereilleni kahviloissa ja baareissa. Aihe voi olla yhteiskunnallinen, ihmissuhteita koskeva, ulkoavaruudellinen tai vaikka geometrinen. Paasaan asiasta, kunnes huomaan, että siitä on tehtävä biisi. Sanoitus alkaa hahmottua siten, että paloittelen aiheen osiksi, jotka laitan kronologiseen järjestykseen – eli kirjoitan tarinaa.
Sanoituksessa tärkeää on punchline, johtoajatus, sellainen tarttuva juttu. Punchline löytyy usein vasta sitten, kun olen päässyt tarinassa pitkälle. Yleensä se sijoittuu kertosäkeen ensimmäiselle tai viimeiselle riville, ja se on tehokkain, kun se sijoittuu myös melodisesti korkeimmalle kohdalle. Se on koukku, joka jää mieleen.
Jos jokin teema on pitkään pyörinyt mielessä, mutta ei ole hajua siitä, kuinka sen tekstittäisi, jokin sattumus – vaikka se että joku sanoo töttöröö oikeassa tilanteessa – voi olla ratkaisevaa punchlinen löytymiselle. Ja siitä punchlinesta, siitä yhdestä koukusta sitten voi aueta koko tarina. Tuntuu tosi hyvältä, kun saan purettua mieltä vaivaavan asian lauluksi.
Biisin sanoituksessa pyrin pysymään yhden aiheen piirissä. Valitsen teeman, ja käyn sitä loogisesti läpi. Mielestäni räpin sanoituksen yleinen ongelma on juuri se, että poukkoillaan teeman ulkopuolelle. Toisaalta räppi on pitkälti sanaleikkiä, ja tajunnanvirta saattaa siinä toimia erittäin hyvin. Räppi on sanoittamisen vaikein laji, se on kuningaslaji.
Kun tarvitsen inspiraatiota – kun en tiedä mihin päin kääntyä sanoituksellisessa ongelmassa – kuuntelen joskus muiden biisejä, kuten viime aikoina Lemmyn, siis Motörheadin biisejä, ja Tom Waitsiä. Saan ideoita vieraskielisten sanoitusten, kuten vaikka Bob Dylanin, suomentamisesta. Pöllin ideoita vanhasta persialaisesta runoudesta ja suomalaisesta kansanrunoudesta. Eino Leino on minulle tärkeä runoilija. Kuvasto ja tietyt ajatukset toistuvat kulttuurista toiseen. Ei yksi ihminen voi kaikkia ajatuksia keksiä. Ajatukset ja kuvat on koodattu meihin solutasolla, mutta niitä ei tiedosta, ellei joku vanhempi ajattelija meitä opasta niihin.”
Matemaattinen seikkailu, yksi vastaus
“Minulle sanoittaminen on matemaattinen seikkailu, yhtälön ratkaisemista. Tieto, että ratkaisuja on vain yksi, auttaa minua työssäni. Tiettyyn rytmiin ja melodiaan on siis minulle olemassa vain yksi mahdollinen sanoitusvaihtoehto, jonka löydän, ennemmin tai myöhemmin.
Vuosien harjoittelun myötä ja rutiinin ansiosta valmista tekstiä tulee nykyään aika nopeasti, ja olen pitkälti voinut luopua matemaattisesta menetelmästä. Matematiikan osittaiseksi korvaajaksi on tullut intuitio. Nykyään tekstin tuottaminen on muuttunut hengekkäämmäksi prosessiksi. Teen kuukaudessa yleensä yhden tai kaksi biisiä, ja suuri osa ajasta kuluu aiheiden etsimiseen, lukemiseen ja asioiden prosessointiin. Varsinainen kappale tulee sitten yhdellä rykäisyllä yhdessä päivässä, parhaimmillaan muutamassa tunnissa.
Unet auttavat minua selvittämään, mitä minulle tapahtuu tunnetasolla, mutta en käytä niitä kirjoittamisessa ainakaan tietoisesti. Unien irrallista, kummallisia kohtauksia ja niiden hienosyistä symboliikkaa en osaa yhdistää omaan helppotajuiseen, selkokieliseen laululyriikkaani. Unien symboliikka ei kuvasta sitä estetiikkaa, jota haluan tuoda laululyriikassani esiin.”
Vilpittömät biisit koskettavat kuulijaa
“Palautteen perusteella olen huomannut, että mitä vilpittömämmin teen biisiä, sitä suurempi on sen tunnevaikutus kuulijaan. Mainonnassakin vaikutetaan tunteisiin ja pyritään aitouteen. Mutta se, että tekstintuotannossa nimenomaisesti, laskelmoidusti vaikutettaisiin tunteisiin, on minulle epämieluisasti särähtävä ajatus – vaikka myönnän itsekin joskus toimineeni niin: kerran piirsin kaavion, johon sijoitin elementit, joita pop-purkka-hittibiisissä tarvitaan. Rakensin kappaleen tämän kaavion mukaan, useina öinä keikkojen jälkeen, perusteellisesti ja hitaasti. Tekoprosessi tuntui hirvittävältä ja hengettömältä, vaikka lopputulos olikin hyvä. En sano sen biisin nimeä. Menetelmä oli sikäli opettavainen, että tiedän, että en enää ikinä toimi sen mukaan. Biisintekemisen pitää olla seikkailu, eikä seikkailuun kuulu vilpillisyys.
Mistä sanat tulevat? Sanat tulevat ihmisten välisistä sopimuksista – kulttuuri-, aika- ja paikkasidonnaisista sopimuksista. Minulle ne ilmenevät rytmissä ja melodiassa. Entä mistä ideat tulevat? Ehkä maailman sielusta. Vanha testamentti on alun perin kirjoitettu hepreaksi. Heprea on numerologinen kieli, ja numeroiden kautta avautuu toinen taso. Kielen kaksitasoisuus nivoutuu geometrian maailmaan.
Mutta en minä tiedä, mistä sanat alun perin tulevat. Mikä on emokieli?”
Klassisesta punkiin, kirjallisuudesta hiphopiin
“Ensimmäinen haaveammattini oli polkupyöräilevä pulujenruokkija – jotenkin se osuu aika lähelle nykyistä toimenkuvaani. Pyöräilen todella paljon! Helsingissä kesäöinä pyöräily on parasta, mitä ihminen voi tehdä. Lintujen ruokkiminen, sivumennen sanottuna, on äärimmäisen tärkeä laji. Saddam Hussein harrasti sitä vankilapäivinään runojen kirjoittamisen ohessa. Lapsena haaveilin myös siitä, että minulle perustetaan Tapiolan Heikintorille Roistolapsen patsas, siihen leikkikentän viereen.
Seitsemänvuotiaana päätin, että minusta tulee konserttipianisti. Paljon harjoittelinkin päätökseni eteen, mutta suunnitelma kuoli siihen, kun 12-vuotiaana Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa piti osallistua pianokilpailuihin. Olin jo silloin kiinnostunut yöelämästä, ja se, että teoriatunnit alkoivat lauantaiaamuisin kymmeneltä, tuntui sadismilta. Kolmetoistavuotiaana koin punk-rock-herätyksen. Päätin, että klassinen musiikki on nynnyjen touhua. Veri veti muualle. Punk-orientoiduin. Viisitoistavuotiaana olin hc-punkyhtye Oheisvasaran keikalla, ja sille bändille tein ensimmäisen sanoitus- ja sävellystyöni.
Yhdeksäntoistavuotiaana muutin Lontooseen opiskelemaan klassisia kieliä. Liityin siellä punk-yhtyeeseen kosketinsoittajaksi. Tutustuin ammattimuusikoihin, ja havahduin siihen, että muusikkona voi jopa elättää itsensä. Se oli minulle ratkaisun hetki, vaikka en silloin osannutkaan kunnolla soittaa mitään instrumenttia, enkä laulaakaan. Tutustuin räppäreihin ja innostuin hiphop-musiikista, joten valitsin räppäämisen ja kynän. Olin päätynyt kansainväliseen rap-ryhmittymään, ja yhtyeen jäsenten avustuksella opin itse tekemään biisejä. Kiinnostuin erityisesti sanoituksesta.
Muinaiskreikan ja latinan opinnot näyttävät hyviltä cv:ssä, mutta opiskelu oli tekosyy Lontoossa asumiselle. Olin siellä tosiasiassa poikien ja musiikin perässä. Ykkösjuttujani olivat myös pilvenpoltto, valvominen ja capoeira. Minua hävettää, että nukuin perjantai-iltapäivät Kreikan klassisen runouden luennoilla – silloin kun en luennoilta lintsannut. Helmiä on mennyt ohitse.”
Sinnikkyys ja vihaisuus nostivat pinnalle
“Vuonna 2002, kun olin saanut riittävästi biisejä läjään, tulin esittelemään niitä Suomeen ja sain levytyssopimuksen. Kokeiluvaihe oli ohi, ja loppu olikin julkista harjoittelua nopeassa tahdissa. Killville oli ensimmäinen ulkopuolinen yhtye, jolle tein sanoituksia. Kohta sanoituspyyntöjä alkoi sadella eri levy-yhtiöiltä ja artisteilta.
Punk-taustani takia minussa ehkä oli tiettyä rosoa tai edgeä, jolle oli silloin kysyntää, ja musiikkikuvioissa tuntui olevan tarvetta ”nuorille vihaisille naisille”. Mutta en silloin ajatellut, mille on kysyntää, olin vain suorapuheinen. En pitänyt itseäni kovin lahjakkaana. Heikoimmat arvosanani olin koulussa saanut äidinkielessä ja ainekirjoituksessa, juuri niissä aineissa, joissa olisin halunnut olla hyvä ja saada tunnustusta.
Sanoitustyössäni olen ollut päättäväinen ja sinnikäs, ja olen pitänyt deadlineista kiinni. Runsaille työtarjouksille oli varmaan syynä myös se, että urani alussa en ollut kovin valikoiva sen suhteen, mitä genreä edustavalle yhtyeelle teen musiikkia. En kysynyt itseltäni, tykkäänkö yhtyeen tyylistä, se oli epäolennaista. Kirjoitin mies- ja naisartisteille, tein pop- ja iskelmäsanoituksia. Niin sanottu oma ääni alkoi kuitenkin löytyä vasta noin vuonna 2009, seitsemän vuoden työskentelyn jälkeen.
Vuodesta 2010 vuoteen 2013 urani jatkui Pahat Sudet -yhtyeen laulajana ja biisintekijänä.
Tietysti juurillani on vaikutuksensa siihen, miten musiikkia teen. Olen kasvanut Helsingissä. Äitini karjalaistausta vilisee pelimanneja ja laulajia. Isälläni oli rokkihaaveita.”
Kapina eristää, harmonia yhdistää
“Olen kulttuurisesti punkkari. Vittuilu on ollut ajava voimani. Urani alkuaikoina halusin kamppailla kaikkea vastaan, myös levy-yhtiötä ja yleisöä vastaan. Ajan myötä vastakkainasettelu on osoittautunut aika raskaaksi tavaksi olla. Viimeisen vuoden aikana minulle on selkiytynyt, etten enää jaksa järjetöntä kapinaa. En halua eristäytyä, vaan haluan olla samalla puolella kuin toisetkin – siksi että me ihmiset olemme samalla puolella. Haluan kokea yhteyttä muihin ihmisiin. Olen aikaisemmin kaivannut hyväksyntää hiphop-skenessä, ja kun sieltä alkoi tulla pyyhkeitä, aloin kapinoida hiphopia vastaan. Mikä olisikaan suurempi perseennäyttö hiphopille kuin siirtyä iskelmämusiikin tekijäksi!
Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi minulle tuli niin suuri ongelma hiphop- ja rap-musiikin tekemisen kanssa. En ollut henkilökohtaisessa elämässä kovin vahva, enkä osannut nähdä muuta kuin negatiivisen palautteen – hyökkäämisen ja haukkumisen nettifoorumeilla. Positiivistakin palautetta toki tuli, mutta dissaaminen lamautti minut, ja lopetin musiikin tekemisen pitkäksi aikaa. Itsekin olen kyllä syyllistynyt ajattelemattoman negatiivisen palautteen antamiseen. Olen oppinut, kuinka kuolettavia sanat voivat olla. Niillä tosiaan on vaikutus fyysiseen maailmaan.
Iskelmäkään ei lopulta tuntunut kotoisalta kololta, eikä laji istunut bändimme pirtaan – maakuntakiertueet lavatansseineen, jossa ihmiset odottavat, että ohjelma alkaa valssilla ja jatkuu humpalla, ei sopinut yhtyeelle, joka oli syntynyt punkin hengessä. Punk-tatsillamme kävimme jollain tasolla sotaa iskelmäyleisöä vastaan. Hedelmällisempää olisi ollut kamppailla yleisön puolella.
Sota, jonka käy itseään vastaan, heijastuu maailmaan. Sisäiset riivaajat aiheuttavat erillisyyden tunnetta. Ehkä se on vain illuusio erillisyydestä. Olen tuntenut, etten kuulu joukkoon. Olen kokenut erillisyyttä suhteessa yleisöön ja suhteessa koko maailmaan. Olen alusta asti ollut jatkuvassa taisteluvalmiudessa, muissakin kuin musiikillisissa asioissa. Nyt minusta tuntuu, että laiva lipuu satamaan ja alan päästä harmoniaan itseni kanssa.
En kirjoita harjoitellakseni jotain. Teen töitä itseni kanssa uudistuakseni ja päästääkseni tasapainoon. Se on suurin työ, minkä kirjoittajana ja taiteilijana voin tehdä. Teininä pidin päiväkirjaa jonkin aikaa, ja aikuisempana uudestaan, mutta kun tekstit muuttuivat koreileviksi mongerruksiksi, lopetin. Ne tuntuivat vilpillisiltä – ehkä siksi, että ajattelin, että joku niitä joskus tulee lukemaan. Nyt olen aloittanut päiväkirjan kirjoittamisen uudestaan, ja teen sitä vain sisäisistä syistä.”
Härskiksi muijaksi vai kaunosieluksi?
“Tulevaisuuteni muusikkona näen siten, että ryppyjä tulee lisää ja perse alkaa roikkua. Naismuusikolla sellainen vaikuttaa. Naislaulajien tie on aika yksiulotteinen – naisilta odotetaan, että he kypsyessään säilyvät ikinuorina, ja kun rypyt alkavat näkyä, niitä pitää peittää. Harmaa hiuksissa pitää värjätä.
Miehiin, ainakaan sellaisiin oman tien kulkijoihin kuin Tom Waits tai Leonard Cohen, ikääntyminen ei vaikuta uraan haitallisesti. Monet miehet pystyvät uusiutumaan ja samalla olemaan rehellisesti sen ikäisiä kuin ovat. Toisaalta Prince ei tunnu vanhenevan lainkaan. Mutta ikä ei ole se olennainen asia, vaan musiikki. Esimerkki naisartistista, joka on ikänsä kanssa sinut, on Cesária Évora. Hän ei yrittänyt olla ikinuori, hänessä oli tyyliä ja ylpeyttä. Évoran tulkinta kumpuaa syvyyksistä. Minä voisin vanhetessani heittäytyä saatanan härskiksi likaiseksi muijaksi, todella räävittömäksi ämmäksi. Nyt olen vielä poppi- ja räppi-iässä, mutta katsotaan, millaisiksi asetelmat menevät. Voi olla, että minusta tuleekin esiin kaunosielu, joka haluaa esittää balladeja. Tulevaisuusajatuksilla voi tietysti leikitellä kuten haluaa.
Kirjoittaja ei vanhene. Ajan myötä kirjoittaminen vain syvenee. Eläytymiskyky lisääntyy, tulkinta monisyistyy.”