Tietokirja on kirjallisuuden häilyvä toinen

Tietokirjakritiikki on kirjoittamisen lajeista vaikein. Lehtien kulttuurisivujen palstatilan vähentymisen lisäksi ongelmana on puute osaavista kirjoittajista ja kriitikon työmäärään nähden riittämätön rahoitus. Mikä nostaisi tietokirjojen näkyvyyden uudella vuosikymmenellä nousuun, jollei kritiikki?

*

[dropcap]T[/dropcap]ämä kirjoitus on todennäköisesti 2010-luvun ainoa tietokirjakritiikkiä käsittelevä essee. Hyvä että edes yksi lajiaan ennen kuin vuosikymmen hetken päästä vaihtuu uudeksi. Jotakin kertoo Suomen pienuudesta sekin, että edellisen vuosikymmenen ainoan tietokirjakritiikkiesseen kirjoitti lahjakas luokkatoverini Jan Rydman, joka tuolloin, vuonna 2005, toimi Tieteellisten seurain valtuuskunnan tiedotuspäällikkönä. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Janin vei nopeasti edennyt aivosyöpä, jos kohta ei ole syytä uskoa, että se olisi johtunut omistautumisesta tietokirjakritiikille.

Tietokirjakriitikko ei ole syöpä, vaan lähempänä näkymätöntä ja aktivoitumistaan kätkössä odottavaa virusta. Hakusanalla ’tietokirjakriitikko’ Google antaa 24 tulosta. Ammatin hyviin puoliin kuuluu, ettei tarvitse pelätä samanlaista innokkaiden verkkoamatöörien eli bloggarien invaasiota kuin kaunon kriitikkojen: vain yksi ainoa ihminen Suomessa ilmoittaa olevansa tietokirjabloggari.

Yksinäistä on.

Eikä tietokirjakriitikko edes oikein ole ammatti. Sillä elää vielä harvempi kuin tietokirjoja kirjoittamalla (on toki aivan oikein, että suhdeluku on näin päin). Siihen ei ole koulutusta, sitäkään vähää kuin kaunokirjakritiikkiin. Tai muiden taidealojen kritiikkiin.

Niin – ehkä pitäisikin aivan ensiksi kysyä, onko tietokirja ylipäätään taidetta, jota voi arvioida taidekritiikin keinoin taidekritiikin traditiossa? Taiteen käsitteen historian isoin murros ajoittuu samoihin aikoihin kun Leo Tolstoi kirjoitti tietokirjansa Mitä on taide? (Kirja julkaistiin englanniksi 1897 alkukielisen teoksen jouduttua sensuurin hampaisiin Venäjällä – kuvaavaa sekin, että taiteen määritteleminen oli poliittisesti vaarallista samalla hetkellä kun tuli tarpeelliseksi polemisoida, mitä taide on.)

Kun mikä tahansa saattoi olla taidetta, kunhan sitä katsottiin taiteena ja pidettiin taiteena, taide siirtyi lopullisesti yhtä lailla sosiologian ja filosofian sekä sittemmin sosiaali- ja havaintopsykologian omaisuudeksi siinä missä estetiikankin.

Tolstoi siirsi fokuksen estetiikasta tunteisiin ja avasi oven moralismiin, ts. esteettisistä arvoista pelkästään arvoihin. Tai ehkä pitäisi sanoa: polemisoi fokuksen siirron näkyväksi? Esteettisillä arvoilla on jonkinlainen, mutta ei kovin selväpiirteinen sukulaissuhde arvoihin – arvot taas ovat sisäistettyjä asioita, jotka ohjaavat käyttäytymistämme ja valintojamme. Ollaan siis jo lähellä ajatusta, että taide on väline, joka ajatus ei tultuaan kerran julki lausutuksi ole suostunut taiteen liepeiltä häipymään ja kattaa yhtä lailla natsien kirjaroviot kuin aikamme taidetta hoitolaitoksiin -projektirahat. Ja näin ollen taidetta tutkivat jo ei ainoastaan politologia vaan hoitotiede ja ties mikä kaikki, sillä väline, kuten taidekin, voi olla mikä vain tai ei mikään.

Jos kuitenkin palaamme tietokirjallisuuteen, niin erityisesti tietokirjallisuutta on helppo ajatella välineenä; perustuuhan formaalinen kouluopetus vielä laajasti kirjalliseen oppimateriaaliin suullisen luennoinnin ohella. Mutta voiko tietokirjallisuudella olla itsenäisiä funktioita välinearvon ulko- ja ehkä jopa yläpuolella?

Kriteeri tunteiden herättämisestä läpäisee kirkkaasti testin. Jos tietokirjoja voi lukea huvin eikä hyödyn vuoksi tai jännityksen, jopa kauhun tähden, nauraakseen tai paheksuakseen, nauttien lauserakenteista, draaman kaaresta, sankareista, konnista ja narreista, jopa päämäärättömästi – ja miksei voisi, kaikkea tätä – niin tietokirjat ovat kirjallisuutta. Mutta arvoja tietokirjat eivät automaattisesti aja.

Vaikka tietokirjallisuus onkin siis aukottomasti taiteen piirissä ja siten arvioitavissa taiteena, niin se ei riitä, koska niin iso osa tietokirjallisuutta joko on tiedettä tai perustuu tieteeseen tai vähintään polemisoi tiedettä silloinkin kun se kertoo asioista ja ihmisistä, jotka haluavat irtisanoutua valistuksen projektista. Ja tiede sekä valistus taas ovat mitä suurimmassa määrin tekemisissä arvojen kanssa. Tieteellä on taidetta tiukempi etiikkansa, jossa sekä pyritään edistämään ihmiskunnan onnea että määritellään reilun pelin sääntöjä, myönnetään oma kulloinenkin vajavaisuutensa ja, ennen kaikkea, suljetaan tieteen ulkopuolelle Mengelen tutkimustulokset ja muu sellainen toiminta, joka täyttää tieteen ulkoiset tunnusmerkit mutta ei etiikkaa – toisin kuin taiteessa, jossa ei ole tiukkaa etiikkaa (kopiokin voi olla taidetta, mutta eri tavoin kuin alkuperäinen) eikä ulkoisille tunnusmerkeille ole rajoja, mutta yhdentekevä taide putoaa tolstoilaisen taiteen ulkopuolelle. Yhdentekevää ja tunteita herättämätöntä tiedettä taas ovat yliopistojen laitosten julkaisusarjat ja tohtoritehtaat täynnä.

Näin ollen tietokirjallisuus sekä pakenee määritelmiä – varsinkin kun epätietoa levittävä kirjallisuus yhä on nonfiktiota eikä fiktiota – että lainaa itselleen määritelmän piirteitä muualta. Tästä voisi kuvitella, että tietokirjallisuuden arviointi on vastaavasti vaikeampaa kuin jonkin muun taiteen, eikä ihan väärässä ollakaan.

Väitänkin, että kaikista eri kirjoittamisen lajeista tietokirjakritiikki on ylivoimaisesti vaikein.

Hyvä kriitikko tuntee arvostelemansa teoksen kulttuuri- ja taidehistoriallisen kontekstin ja hallitsee tekstianalyysin perusteet sekä tuntee tekijän aiemman tuotannon ja pystyy sijoittamaan arvionsa kohteen niin aikakauteen, tyylisuuntiin kuin kirjailijan urallekin. Käännöskirjoissa on lisäksi hyvä ainakin tuntea alkukielistä tuotantoa tai vähintään kirjailijan kotimaan kirjallisuutta, jollei suorastaan olla lukenut teos myös alkukielellä. Ihannetapauksessa useampia eri käännöksiä, jotta näkee paitsi millaisiin ratkaisuihin suomentaja on päätynyt, mutta voi tehdä johtopäätöksiä kirjan käännettävyydestä ja juuri mainitun kirjan ongelmien ratkaisutavoista laajemminkin.

Viimeistään tässä vaiheessa kriitikon tuntipalkka on laskenut nollaan, ja tästä eteenpäin se jatkaa laskuaan nollan alapuolella.

Tietokirjassa pitää nimittäin lisäksi hallita aihealue. Jos kyseessä on vähänkään tieteeseen vivahtava tietokirja, tulee pystyä arvioimaan tuoko se tutkimuksellisesti uutta, jos taas tiedettä popularisoiva kirja, niin pitäisi osata sanoa, tuoko kirja uutta suurelle yleisölle, sekä minkä kaltaiseen tutkimuskonsensukseen tai muuten kelvolliseen traditioon se nojaa. Lisäksi on monessa tapauksessa keskeistä osata arvioida, miltä osin teos väittää tai antaa ymmärtää pohjautuvansa tutkimustietoon, vaikka ei sitä tee, vaan on self-help-hömppää[1], näennäistiedettä tai suorastaan valeoppeja, joilla viaton lukija voi menettää rahansa, terveytensä tai molemmat.

Ja kaikki vain siksi, että kriitikko ei ole ollut tehtäviensä tasalla, yhtä aikaa Einstein, Thomas Kuhn, Carl Grimberg, Sherlock Holmes ja… kriitikko.

Ikään kuin tässä ei olisi kylliksi, tietokirjakriitikko ei ole vapautettu asiaproosan kaunokirjallisten keinojen käytön arvioinnista – ja viime kädessä, kriitikon täytyy itse olla erinomainen kirjoittaja, jolla on sana hallussa, joka kykenee tiukoissa aikatauluissa napakkaan lehtitekstiin, tempaamaan lukijan mukaansa ja hylkäämään itsensä pitääkseen arviointinsa kohteen framilla.

Sanotaan usein, että kriitikot ovat epäonnistuneita wannabe-kirjailijoita. Mutta koska edellisestä voisi päätellä, että kirjan tekeminen on helpompaa kuin kritiikin, niin yhtä hyvin voisi pitää kirjailijaa epäonnistuneena kriitikkona: lyhytjänteisenä ja narsistisena skribenttinä, josta ei ollut enempään.

Käytännössä kritiikin reunaehtoja sanelevat kriitikon osaamistakin enemmän olosuhteet, kuten annettu palstatila. Tietokirjakriitikon on mahdutettava kaikki edellä mainittu sekä vuosikymmenten kokemustensa tiivistyksen vuodattaminen samaan tilaan kuin kaunokirjakriitikonkin. Ja usein se tila täyttyisi jo pelkästään tietokirjan sisällön esittelemisestä. Dekkarista voi todeta, että se on noir-tyyppinen whodunnit Englannin maaseudulla ja kaikki tietävät, että kartanoon ei päässyt ulkopuolisia eikä hovimestaria pidä liian varhain jättää epäiltyjen joukosta. Eikä luontohaikujen arvioinnissa – luontohaiku on jo itsessään tautologiaa – tarvitse kertoa, että käsittelyssä on niin lintuja, jokia kuin lumpeenkukkiakin.

Tietokirjakritiikin kulmakivi on tietosisällön esitteleminen, ja siinä on myös ensimmäinen testi: jos teoksen fokus ei ole kirkas ja valinnat rajaukselle, näkökulmille, popularisointiasteelle ja uuden esittelemiselle eivät ole selkeät, on kriitikon tehtävä kirjailijan työ ja otettava selvää, mistä on kysymys ja kerrottava se yleisölle – silloinkin kun kirjasta asia käy ilmi vain sinne päin. Vasta sen jälkeen on lupa kertoa, mitä teoksessa ei ole.

Todellakin! Fiktiivisen teoksen kritiikissä viheliäisimpiä arvioita ovat sellaiset, joissa kriitikko luettelee, mitä hänen mielestään teoksessa olisi pitänyt olla: millainen päähenkilö, mikä tyyli ja ehkäpä vielä juonellekin osuvampi kulku kuin kirjailijan keksimä versio. Mutta jos ydinpommin historiasta puuttuvat sekä Einstein että Hiroshima, niin siitä kuopasta ei pääse yli eikä ympäri, vaan sen yli pitää kriitikon rakentaa ensimmäinen ponttoonisiltansa.

Päätän tämän vuosikymmenen mahdollisesti ainoan tietokirjakritiikkiesseen määrittelemisen vaikeuteen – ei vain siksi, koska kattavaa käsitystä maamme tietokirjakirjoittamisesta ei ole, vaan myös sen tähden, että essee on yhtä lailla tieto- ja kaunokirjallisuutta yhtä aikaa, sekä pakenee että lainaa määritelmiä. Miten voimme tietää, ovatko muut kirjoitukset esseitä eli onko muita esseitä olemassa? Emme varmuudella mitenkään, ja sen kanssa pitää vain yrittää, essayer, elää. Sillä mahdollinen tieto ei lisää vain mahdollista tuskaa, vaan ennen kaikkea käsitystämme siitä, mitä emme tiedä, eikä sen käsityksen laajentaminen ole minkään kritiikin tehtävistä koskaan vähäisin.


[1] Aki Petteri Lehtisen kriittinen essee self-help-kirjallisuudesta: https://verkkosaro.sarolehti.net/ala-lue-tata/