Ihminen on taiteilija. Millään muulla tunnetulla eliölajilla ei ole niin pitkälle vietyä kulttuuria, niin monimutkaista ja mahdollistavaa kommunikaatiojärjestelmää tai tapoja säilyttää tietoa kuin ihmisellä. Kognitiiviset taitomme ovat vertaansa vailla.
Mielen tutkiminen on hankalaa, koska emme kykene kuvaamaan mielen toimintaa niillä fysikaalisilla malleilla, joilla kuvaamme esimerkiksi sydämen tai geenien toimintaa. Kokemusten mittaamiseen ei ole löydetty sopivia metodeja. Mielen tutkiminen on jaka tunut hermoston fyysiseen tutkimiseen (fysiologia, molekyylibiologia, neurologia) sekä mielen ”abstraktiin” kuvailemiseen (psykologia, kognitiotiede, psykoanalyysi). Vaikka aivomme toimivat koko ajan ja ajatukset kuhisevat päässämme, vaikkemme mitään tietoisesti ajattelisikaan, emme pysty kuvailemaan ajattelumme mekanismeja. Ovatko ajatuksemme äänetöntä, sisäistä puhetta vai kenties videokuvaa? Miten me rekisteröimme ajatuksemme?
Antropologit puhuvat ihmislajin ”modernin mielen” syntymisen hetkestä. Sillä tarkoitetaan ihmisen evoluution hypähdystä, jossa ihminen alkoi selvästi poiketa edeltäjistään ja rinnallaan eläneistä eliölajeista kognitiivisten kykyjen suhteen.
”Modernin mielen” ehkä olennaisimpia ominaisuuksia on kyky säilyttää tietoa aivojen ulkopuolella. Sitähän me ihmiset nimittäin teemme: kirjoitamme sähköpostia, kirjoja, ostoslistoja ja tekstiviestejä, piirrämme karttoja ja kaavioita, otamme valokuvia, maalaamme tauluja, sävellämme, suunnittelemme koreografioita ja taidemuseoita. Säilömme ajatuksiamme, jotta joku muu tai me itse voisimme ottaa ne myöhemmin taas käyttöön. Me olemme ajatuksensiirtäjiä!
I Ihmisen ja taiteen kielestä
Vaikka anatomisesti nykyisen kaltainen ihminen syntyi jo 150 000–200 000 vuotta sitten, ” modernin mielen” on ajateltu kehittyneen vasta noin 50 000 vuotta sitten. Arvio on kuitenkin jatkuvasti aikaistumassa. Myös neanderthalin ihmisellä oli kulttuurista käytöstä, kuten hautaamiseen ja ruumiiden hävittämiseen liittyviä rituaaleja. Alkoiko moderni mieli syntyä jo ennen kuin evoluutio erotti homo sapiensiin ja homo neanderthalikseen johtavat kehityslinjat toisistaan noin 700 000 vuotta sitten vai syntyikö se ihmisen evoluutiossa kahdesti?
Taide on pohjimmiltaan ajatusten ja informaation säilytystä aivojen ulkopuolella. Mutta niin on ostoslistakin. Taiteen ja ostoslistan erot ovat monessa suhteessa vain määrällisiä, eivät laadullisia. Taiteessa pyritään siirtämään eritoten tunteita, piilotetaan viestejä rivien väliin eikä pyritä eksaktiin tiedonvälitykseen vaan levitetään tuntemuksia, vaikutelmia, vihjauksia. Ostoslistan voi lukea näköaistilla paperista tai vaikkapa kuunnella kuuloaistilla puhelinvastaajasta, mutta taiteessa pyritään usein synestesiaan, useampien aistien yhtäaikaiseen käyttöön. Taiteen ajatellaan myös olevan esteettistä: aisteja miellyttävää ja kiihottavaa. Tekijän hyvästä yrityksestä huolimatta taide syntyy vasta kokijan tajunnassa.
Ihmisen viestintä – taide ja ostoslistat – perustuu symboleille. Ajatusten ulkopuolelle siirrettävä informaatio muutetaan kirjoitusmerkeiksi, kehon liikkeiksi, kasvojen ilmeiksi, sanoiksi, musiikiksi, kovalevylle tallennettavaksi nauhoitukseksi tapahtumista. Kuvakin on symboli: valokuva appelsiinista ei ole appelsiini, se vain edustaa appelsiinia. Sana ”appelsiini” ei ole todellinen appelsiini.
Ihmisen isojen aivojen kuorikerroksesta 90 prosenttia on niin kutsuttua neokorteksia, joka vastaa monimutkaisesta sosiaalisesta käyttäytymisestämme. Ihmisyhteisössä selviytyminen vaatii kykyä luoda verkostoja, ystävystyä ja pitää suhteita yllä, juonitella, pettää, suosia, anella, tukea. Kaikkien niiden lopullisena biologisena tarkoituksena on lisääntymisen turvaaminen.
Monimutkainen sosiaalisuus alkaa tuottaa kulttuuria: yhteisiä merkkejä. Muilla ihmisapinoilla, simpansseilla, bonoboilla, orangeilla ja gorilloilla, sosiaalisia suhteita ylläpidetään eniten fyysisellä kontaktilla, kuten sukulaisten turkkien sukimisella. Simpanssit voivat käyttää tähän valveillaoloajastaan noin 20 prosenttia. Ihmisellä sosiaalinen yhteisö on simpansseja suurempi, ja jos turvautuisimme sukimiseen, joutuisimme käyttämään 40 prosenttia valveillaoloajastamme tuttavien silittelyyn. Symbolinen kieli nopeuttaa sosiaalista elämää. Varhaisen symbolisen ajattelun oletetaan saaneen alkunsa noin 195 000 vuotta sitten.
Symbolit voidaan jakaa konventionaalisiin, sattumanvaraisiin sekä universaaleihin. Näistä konventionaaliset ovat ahkerassa käytössä: esimerkiksi tätä tekstiä kirjoitan mustanhopealla, litteällä, sähköä tarvitsevalla esineellä, jonka konventionaalinen symboli on ”tietokone”. Symbolin yhteys sen edustamaan asiaan on sovittu; mitään sen syvempää yhteyttä ei ”tietokoneen” tai sen symboloiman esineen välillä ole.
Sattumanvaraiset symbolit ovat usein hyvin henkilökohtaisia. Kahdesta luokkakaveruksesta toiselle koulupihan takimmainen nurkka voi symboloida nöyryytyksiä ja kiusatuksi tulemista, toiselle taas ensimmäiseen teiniiän suudelmaan liittyvää jännitystä ja kiihkoa. Sattumanvarainen symboli yhdistyy edustamaansa asiaan sattuman ja kokemuksen kautta, ja niiden merkitystä on vaikea avata muille ihmisille. Universaaleilla symboleilla on sitä vastoin sisäinen yhteys edustamaansa asiaan. Esimerkiksi tuli symboloi ihmisille (asuinpaikasta tai kulttuurista riippumatta) lämpöä ja kotia sekä toisaalta tuhoa ja voimaa. Tulen tuhoa edustava merkitys voi hyvinkin riippua ympäristöstä: alueilla, joilla on kuivuuden vuoksi suuri riski ruohikkopaloihin, tulta pelätään enemmän kuin kosteilla alueilla veden äärellä tai runsassateisissa ympäristöissä.
Ensimmäiset symbolit, jotka ihmislapsi oppii ymmärtämään, ovat juuri kuvia. Me aikuiset emme enää oikein edes ymmärrä kuvia symboleiksi: appelsiinista otetussa valokuvassahan näkyy, no, se oikea appelsiini. Valokuvalla on kuitenkin kahtalainen luonne: se viittaa esineeseen, joka se itse ei ole, mutta samanaikaisesti se on itsekin todellinen esine. Lasten täytyy oppia ymmärtämään tämä kahtalaisuus. Noin 18 kuukauden ikään mennessä he tekevätkin niin. Mutta sitä ennen he yrittävät poimia kuvasta karkkeja ja maistaa kuvan kakkua. Mikä tahansa kuva ei kelpaa: tyylitelty piirroskuva ei herätä väärää tulkintaa niin helposti kuin realistinen valokuva. Lapsen ylittäessä yhdeksän kuukauden iän kyse ei välttämättä ole enää siitä, etteikö lapsi ymmärtäisi todellisen esineen ja kuvan eroa, vaan enemmänkin siitä, että lapsi ei vielä kunnolla hallitse impulssejaan. Valokuvan kermakakku herättää halun nuolaista, vaikka lapsi jo ymmärtäisi, että kyseessä on pelkkä kuva. Ja niin hän nuolaisee.
Askel askeleita ihmisyksilö oppii hallitsemaan monimutkaisempia symboleita: kirjaimia ja sanoja. Hän katsoo elokuvia ja nauttii kulttuurimme symbolisuudesta monella tasolla. Taidehan hyödyntää symboliajattelua lukuisilla tavoilla. Perusviestinnän konventionaalisten ja universaalien symbolien lisäksi taiteella on omat symboliset perinteensä, joita se myös uudistaa jatkuvasti. Taide on ylläpitänyt ja luonut symboliikkaa alusta, kalliopiirroksista ja suullisesta kertomaperinteestä, saakka.
Kun ihminen katsoo mainiota elokuvaa There will be blood hän näkee televisioruudulla liikkuvaa kuvaa näyttelijä Daniel Day-Lewisista; hän näkee Day-Lewisin symbolin. Elokuvassa Day-Lewis esittää ristiriitaista öljymiestä Daniel Plainviewta, siis esiintyy hänen symbolinaan. Fiktiivinen elokuva symboloi juoneltaan aivan samankaltaisia, todella tapahtuneita tapahtumia; teemojen tasolla There will be blood symboloi ahneuden ja yksinäisyyden otetta ihmisestä. Day-Lewis puhuu sanoilla, symboleilla, jotka edustavat meidän tuntemiamme asioita, mutta joita katsoja ei ehkä ymmärrä, jos hän ei osaa englantia. Sen sijaan hän voi lukea viestin kuvan alalaitaan kirjatuista oman kielensä sanoista. Ja entä elokuvan musiikki, ahdistava, välillä vapauttava ja riemukas? Ja valaistus: pimeässä seisova Plainview, jonka kasvot on öljy mustannut, mutta silmissä ja poskissa heijastuu palavan öljylähteen kajo? Niin monenlaisia merkityksiä, niin monessa tasossa, eksakteina ja epäeksakteina. Ajatuksensiirtoa.
II Muistista
Muihin nisäkkäisiin verrattuna ihminen on melko suuriaivoinen, mutta syntyy poikkeuksellisen avuttomana. Mitä kaikkea me joudummekaan oppimaan: kävelemisen, puhumisen, lukemisen, virtsarakon hallitsemisen, pureskelemisen, kiipeilemisen, piirtämisen, autolla ajamisen, tietokoneen käyttämisen, yksin olemisen, laskemisen, salibandyn pelaamisen. Oppiminen ja muistaminen ovat kaiken perusta, myös taiteen tekemisen ja kokemisen. Oppiminen edellyttää muistamista.
Muisti on joustavuuden mestari. Eräät asiat me muistamme ikuisesti, eräät unohdamme vuodessa tai viikossa, toiset minuutissa. Ihmisen työmuisti toimii koko ajan: kirjoittaessani tätä virkettä kykenen sen loppua kohden edetessäni muistamaan, mitä kirjoitin sen alkupäähän ja millaisen viestin ajattelin kokonaisuudella sanoa. Mutta jo tämän seuraavan virkkeen kohdalla alan aktiivisesti unohtaa edellisen tarkkaa sanamuotoa. Jollain tasolla, ainakin toivottavasti, koko kappaleeseen ja lukuun tarkoitettu sisältö pysyy muistissani viimeiseen pisteeseen saakka. Kuolemaani saakka minun ei kannata sitä muistaa. Muistilla vaikuttaa olevan rajallinen kapasiteetti.
Asioiden siirtämistä pitkäkestoiseen muistiin säätelee hippokampus, sarvimainen, aivojen kuorikerroksesta aivopuoliskojen väliin kurottunut osa. Lääketieteen historiaan on säilötty mielenkiintoinen potilaskertomus, erään H.M.:n tarina. H.M. kärsi epilepsiasta, ja rajut kohtaukset vaurioittivat aivoja. Jotta sairaus loppuisi, H.M:n aivoista poistettiin leikkauksessa osia hippokampuksesta. Kohtaukset loppuivat, mutta H.M:n muisti muuttui. Hän kykeni muistamaan ennen leikkausta tapahtuneet asiat samoin kuin ennenkin, mutta uusia asioita hänen pitkäkestoiseen muistiinsa ei enää siirtynyt. Hänen työmuistinsa toimi, ja arkipäivien rutiinit sujuivat, mutta esimerkiksi lääkäriään hän ei muistanut, vaikka tapasi tämän kuukausittain. Jokaisella käynnillä hän käyttäytyi kuin tapaisi lääkärin ensimmäistä kertaa.
Kaikki ajatukset, opit ja muistot ovat aivojen hermosolujen eli neuronien välisiä signaaleja. Kun sähköinen hermosignaali kulkee neuronista toiseen, se siirtyy ensimmäisen neuronin viejähaarakkeesta eli aksonista seuraavan neuronin vastaanottavaan haarakkeeseen eli dendriittiin. Aksonin ja dendriitin liitoskohtaa kutsutaan synapsiksi. Muisti perustuu siihen, että synapsiin jää sen käyttämisestä erityinen ”leima”. Lyhytkestoisen muistin synapsien leimat häviävät, pitkäkestoisen kestävät.
Kuinka synapsi leimataan? Ja mistä hermosolu tietää, leimataanko – tai mitkä sen muiden neuronien kanssa muodostamista ehkä tuhansista synapseista ovat niitä leimattavia? Jo 1960luvulla selvisi, että synapsien leimaamisesta huolehtivat neuronin tumassa valmistetut proteiinit. Jotta ihminen oppisi, neuronin tiettyjen geenien tulee aktivoitua ja ryhtyä valmistamaan leimauksesta huolehtivaa proteiinia vain minuuttien sisällä siitä, kun sen synapsit ovat aktivoituneet. Muuten tieto häviää. Kuva mekanismista alkoi tarkentua 1990luvulla: Synapsissa pysyy jälki aktivaatiosta siihen asti, kunnes varsinaisen leimauksen hoitavat proteiinit ovat valmistuneet ja hoitavat työnsä. Tämä väliaikainen merkintä myös ohjaa leimaajaproteiinit neuronisolun oikeaan synapsiin. Yksi lenkki ketjussa on proteiini nimeltä CREB. Se on transkriptiofaktori – sen tehtävänä on siis käynnistää tai sammuttaa kohdegeeniensä toiminta solun tumassa. Kun synapsi on aktivoitunut, CREB käynnistää leimaajaproteiinien tuottamisen. Mutta sitä tekijää, joka välittää tiedon synapsin aktivaatiosta CREB:ille, ei toistaiseksi tunneta.
Kun kaksi asiaa toistuu yhdessä tarpeeksi monta kertaa, muistiin syntyy yhteys niiden välille. Pavlovin koirat oppivat yhdistämään kellon kilinän ruuan saamiseen. Kahdeksan kertaa kahdeksan on kuusikymmentäneljä. An, auf, hinter, in, neben, uber, unter, vor, zwischen.
Muistaminen synnyttää ihmiselle kielen ja minuuden, mahdollisuuden tuottaa ja vastaanottaa taidetta.
III Minästä, eläytymisestä
”Ajattelen, siis olen.” Miksi juuri minä? Miksei: ”Ajattelen, siis olet.” Tai: ”Hän ajattelee, siis olette.”
Tajunnan tärkein kyky on ymmärrys itsestä. Näen ja tunnen kädet kirjoittamassa. Tiedän, että ne ovat omani. Tiedän, että nämä ajatukset ovat omiani eikä kukaan ulkopuolinen juttele aivoissani. Muistotkin uskon omikseni; tiedän, etteivät aivoni imuroi naapurin muistoja, vaikka langatonta verkkoyhteyttä joskus tuleekin lainattua.
Tieto minuudesta on muistoista syvimpiä ja toisaalta paljon syvempää kuin pelkät muistot: se sisältää oman ruumiin rajojen tunnun, ohjattavuuden, jatkuvan tasapainon aivojen lähettämien käskyjen ja ympäristöstä saatavien tietojen välillä, käsityksen omasta persoonallisuudesta, muistot menneestä, haaveet ja unelmat, faktatiedot elämäntilanteesta, sijainnista ja välittömistä aikeista. Minuus ei ole sama kuin tietoisuus: ihmisen tunne minuudesta voi vahingoittua, vaikka tietoisuudessa ei muutoksia tapahtuisikaan.
Vuonna 2002 kalifornialaiset lääkärit kertoivat 75-vuotiaasta miehestä, joka kärsi sydänkohtauksen jälkeisestä muistinmenetyksestä. Hän ei muistanut nimeään, läheisiään eikä menneitä tapahtumia. Kun psykologit pyysivät häntä merkitsemään 60:n luonteenpiirteen listaan, sopivatko ominaisuudet häneen hyvin, melko hyvin vai huonosti, vastaukset eivät juurikaan eronneet miehen perheenjäsenten vastauksista. Hänen käsityksensä itsestään oli ilmeisesti säilynyt.
Kun kirjoitan tätä tietokoneellani, aivoni lähettävät sormilleni liikkumiskäskyjä. Samalla aivot lähettävät tiedon käskyistä aivojen alueelle, joka tarkkailee kehon toimintaa. Tämä kaksivaiheinen viestintä takaa sen, etten ylläty omista liikkeistäni. Hypnoosilla voi häiritä aivojen tietoisuutta ”itsen” toiminnasta. Kun hypnotisoitu henkilö nostaa käskystä kättään, käsi nousee, mutta aivoissa syntyy vaikutelma siitä, että jokin ulkopuolinen voima liikuttaa kättä. Samoin skitsofreniassa aivot eivät välttämättä tunnista kehon omia liikkeitä itse aiheutetuiksi. Omat ajatuksetkaan eivät ehkä vaikuta omilta.
Vahvasta minuudesta huolimatta ihmismieli pyrkii tunkeutumaan toisten minuuksiin. Mitä toiset ajattelevat? Miltä se heistä tuntuu?
Taide ohjaa pois minuudesta. Neurologit ovat tunnistaneet aivoista niin kutsuttuja peilineuroneita, aivosoluja, jotka jäljittelevät toisten kokemuksia. Kun elokuvan There will be blood alussa päähenkilö Daniel Plainview putoaa kaivoskuiluun, peilineuronini aktivoituvat aivojeni kipua rekisteröivällä alueella. Kun öljylähde räjähtää suoraan Plainview’n pojan alapuolella, hätäännyn. Aivojen peilineuronit antavat meille mahdollisuuden eläytyä, astua hetkeksi toisiin minuuksiin.
Taide on paitsi ajatusten siirtoa myös minuuden rajojen poistamista.
IV Musiikista
Musiikki on taiteenlajeista monimutkaisimpia. Sen tekeminen ja kokeminen vaatii monta askelmaa. Ensin säveltäjä keksii musiikin: ehkä kuulee sen päässään, tapailee välillä sävelkulkuja pianon koskettimista. Sitten hän siirtää sen kaiken taas yhdeksi symboliseksi kieleksi eli nuoteiksi. Muusikot lukevat nuotit, tuottavat ne ääniksi laulaen tai soittaen. Heidän tulee sekä osata tulkita nuotit oikeiksi säveliksi että hallita soittimensa motorisesti. Kuulija voi keskittyä kuuntelemaan, ja hänen aivonsa rekisteröivät melodian, rytmin ja sävelten harmonian, huomaavat äänenvoimakkuuden ja tempon vaihtelut. Musiikki synnyttää tunteita: tutkimuksissa noin 80 prosenttia ihmisistä sanoo musiikin aiheuttavan heissä erilaisia tuntemuksia, riemua, jännitystä, surua. Näille tuntemuksille löytyy fysiologisiakin todisteita: kuuntelijat hikoilevat, heidän verenpaineensa ja sykkeensä vaihtelevat musiikin mukaan. Miellyttävä musiikki aktivoi samoja aivojen osia kuin suklaa, seksi ja kokaiini.
Musiikin voisi ajatella olevan jonkinlainen muunnos tai vaihtoehto puhutusta kielestä, mutta aivojen kannalta näin ei ole. Aiheeseen liittyvä lääketieteellinen kuriositeetti on nainen nimeltä I.R., jonka aivojen molemmat ohimolohkot olivat vaurioituneet. Hänen älykkyytensä, muistinsa ja kielelliset kykynsä olivat normaaleja, mutta hän ei kyennyt tunnistamaan minkäänlaista musiikkia – hyräilemään kuulemaansa melodiaa, tunnistamaan onko hän kuullut jonkin kappaleen aiemmin vai ei, tai sanomaan kahdesta peräkkäisestä melodiasta ovatko ne erilaisia. Musiikki herätti hänessä silti tunteita normaaliin tapaan, ja hän myös itse tunnisti musiikin herättämät tunteet.
Ihmiset ovat alkaneet tuottaa musiikkia samoihin aikoihin ”modernin mielen” kehittymisen kanssa. Arkeologit ovat löytäneet 30 000 vuoden ikäisiä lyömäsoittimia, luisia huiluja ja harppuja. Musiikki on osa kaikkia tunnettuja kulttuureja.
Ihmislapsesta on jo kahden kuukauden iässä nähtävissä kiinnostus musiikkiin. Vauva kääntyy harmonisia, miellyttäviä säveliä kohti, mutta pyrkii poispäin riitasoinnuista. Miksi ihmiselle on evoluutiossa kehittynyt viehtymys musiikkiin? Ehkä se on lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta tai kehittynyt vain eräänlaisena viestinnän ja tunneelämän sivutuotteena.
Aivoista ei löydy yksittäistä musiikkiin erikoistunutta ”keskusta”. Musiikin tuottamiseen ja kuunteluun liittyy useita kohtia ympäri aivoja. Niiden laajuus myös vaihtelee yksilöiden välillä ja niihin voi vaikuttaa harjoittelemalla. Kun muusikot kuuntelevat pianonsoittoa tai muuta musiikkia, heidän vasemman aivopuoliskonsa kuuloalueesta aktivoituu neljännes enemmän kuin tavallisilla, musiikkia harrastamattomilla koehenkilöillä. Tulos pätee vain musiikkia kuunneltaessa, ei mitä tahansa ääniä. Mitä nuorempana muusikko on harjoittelun aloittanut, sitä suurempi on kuuloalueen aktivoituva osa. Myös aivojen kuuloalueen kuoriosa on fyysisesti suurempi muusikoilla kuin muilla. Pianistilla laajentuu aivokurkiainen eli aivopuoliskoja yhdistävä hermosyykimppu: koska käsiä ohjataan eri aivopuoliskoista, on niiden yhteistyö pianonsoitossa erityisen tärkeää.
V Lopuksi
”Nothing in biology makes sense except in the light of evolution” (Theodosius Dobzhansky, 1973). Entä taiteen ja biologian suhde: kumpi valaisee kumpaa?
***
Lähteet:
- Judy S. DeLoache: Mindful of symbols. Scientific American, August 2005.
- Douglas Fields: Making memories stick. Scientific American, February 2005.
- Erich Fromm: Unohdettu kieli. Johdatus unien, satujen ja myyttien ymmärtämiseen (suom. Mika Pekkola). Vastapaino, 2007.
- Göte Nyman: Tunnetaanko tulevaisuuden ihminen? teoksessa Nappaako teknologia ihmisen? Helsingin yliopiston Vapaan sivistystyön toimikunta, 2008.
- Giacomo Rizzolatti ym: Mirrors in the mind. Scientific American, November 2006.
- Joe Z. Tsien: The memory code. Scientific American, July 2007.
- Seppo Turunen: Paviaaneja, punaviiniä ja puutarhanhoitoa. Tammi, 2007.
- Carl Zimmer: The neurobiology of the self. Scientific American, November 2005.
- Norman M. Weinberger: Music and the brain. Scientific American, November 2004.
- Kate Wong: The morning of the modern mind. Scientific American, June 2005.