Kahdeksan vuosikymmenen käsityksiä halusta

Sandra Hagman: Seitsemän kummaa veljestä. Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta. Gaudeamus 2016. 296 s.

[dropcap]H[/dropcap]istoriantutkija, yhteiskuntatieteilijä Sandra Hagman tarkastelee suomalaisen mieshomoseksuaalisuuden historiaa maakunta-arkistoista löytämiensä oikeudenkäyntipöytäkirjojen sekä kunkin ajan tiede- ja lehtikirjoitusten perusteella. Seitsemän kummaa veljestä on jäsennetty tietokirjalle epätavalliseen, fiktion puolelta napattuun viitekehykseen. Hagman vertaa homoseksuaalisten miesten historiaa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin tarinaan, jossa veljekset joutuvat kohtaamaan modernin maailman haasteet.

Hagmanin kirjassa ”veljeys” syntyy koetusta vastakkainasettelusta yhteiskunnan normien kanssa, rikosnimikkeestä. Homoseksi, jota kuvailtiin sanalla ”haureus”, oli Suomessa rikos vuodesta 1894 vuoteen 1971. Hagman käy läpi noin kahdeksan vuosikymmenen mittaisen aikajakson, 1900-luvun alusta 1970-luvulle. Tarina kulkee agraarista kaupungistumiseen, käsitellen tapausesimerkein muun muassa kastraatiolain aikaa, sota-aikaa, helsinkiläisten puistojen homokulttuuria, iltapäivälehdistön asenteita ja seksuaalivallankumouksen sekä järjestöjen syntymisen vuosia. Kunkin tapauksen ja sen aikaiset yhteiskunnalliset olosuhteet hän kertoo käyttäen arkistoista kaivamiaan henkilöitä päähenkilöinä ja nimeten heidät Kiven veljesten mukaan.

Kaunokirjallisen muotin varaan jäsennetty veljestarina ei aluksi tunnu aivan vakuuttavasti onnistuneelta viitekehykseltä. Päälleliimatun rakenteen tuntua ei voi täysin välttää. Toisaalta sen käytölle on hyviäkin perusteita. Fiktiosta tunnetun henkilönnimen käyttö sekä anonymisoi käsiteltävän henkilön että samanaikaisesti antaa hänelle erityismerkityksen. Myös vanhimmasta veljeksestä nuorimpaan eteneminen toimii kirjassa kronologisena rakenteena hyvin.

Ongelmallista on se, että lukija ei oikein tiedä, miten syvästi Hagmanin kirjaa tulisi tulkita Kiven kirjaa vasten. Kiven kirjassa veljeksillä on kaikilla omat persoonalliset omituisuutensa. Samoin Hagmanin esittelemillä ”veljeksillä”. Sen syvempää tulkinnallista yhteyttä Kiven henkilöhahmoihin Hagman ei vaikuta tekevän. Kummat veljekset ovat omanlaisiaan tapauksia kukin, ja jokaiselle on lätkäisty Kiven veljeksen nimilappu. Ainoastaan 1960–70-lukujen muutoksen tuulia Hagmanin kirjassa edustava ”Eeron tarina” on selvästi mielikuvana yhdistettävissä Kiven Eeroon, joka oli veljeksistä nuorin ja uudistuksellisin.

Vaikutelmaksi jää, että Hagman käyttää Kiven romaania jokseenkin pinnallisesti, pelkkänä suomalaisen mieheyden vakiintuneena tarinana, jota hänen kirjansa kertoo homomiesten elämänvaiheiden kautta toisin. Idea on kyllä hyvä, ja tarinoiden luettavuus erinomainen – kirjassa on siis monin tavoin toimiva toteutus – mutta jokin asetelmassa jää hiertämään. Vahvana ja tunnettuna tarinana Seitsemän veljestä ei vain täysin sulaudu siihen työkalu- ja sabluunatarkoitukseen, johon se on Seitsemän kumman veljeksen yhteiskunnallisessa kasvutarinassa valjastettu. Olisin mieluiten lukenut kiinnostavat tapausesimerkit ilman kaunokirjallista viitekehystä.

Hagmanin tutkimusmenetelmää kutsutaan mikrohistoriaksi. Siinä uutta tietoa kaivetaan esiin keskittymällä pieniin ja marginaalisiin asioihin, ”historian vinksahtamisiin” eli tilanteisiin, joissa kaikki ei menekään oletetusti. Hagman käsittelee aihettaan queer-tutkimuksen keinoin, ottaen huomioon seksuaalisuuksien kirjon. Hän määrittelee ajattelevansa homo- ja heteroseksuaalisuuden historiallisina ja sattumanvaraisina kategorioina, joita ei pyritä etsimään historiasta vallitsevien kategorioiden mukaisina. Tarkastellessaan poikkeamia Hagman käyttää sanaa ’kumma’. Ratkaisu on hyvä ja nykyaikainen. Enää seksuaalinormiin kuulumattomuudesta ei tarvitse queer-tutkimuksessa käyttää sanaa ’pervo’, jonka Hagman toteaa olleen monien mielestä kielteinen ja tuomitseva ilmaus. Tuntuu, että queer-tutkimus on vasta nyt alkamassa löytää luontevan suomenkielisen käsitteistön.

Hagman ei karta vaikeitakaan aiheita. Seksuaalinen vallankäyttö liittyi vielä 1900-luvun alussa hyvin vahvasti luokka-asemaan. Ongelmallisimpia lainsäädännössä olivat miestenväliset hyväksikäyttötapaukset. Laki kun ei mieltänyt alisteisessa asemassa olleita poikia tai miehiä uhreiksi, vaan rikostovereiksi. Kirjassa korostetaankin luokka-aseman ja seksuaalisuuden yhteyttä: oikeustapauksissa kontrolli on koskenut ennen kaikkea työväenluokkaisten ihmisten halua. Yläluokkaisten herrojen välisistä suhteista ei käräjöity, vaikka skandaalilehtikirjoittelua saattoi olla.

Vaikka kirja ei tarjoa erityisen suuria yllätyksiä tietosisällöissään, se kokoaa ansiokkaasti yhteen niitä mikrohistorian langanpäitä, joista vuosikymmenten eroja ja kehityskulkuja tarkasteleva kokonaisuus rakentuu. Siten se auttaa lukijaa jäsentämään historian kummiin hetkiin pirstoutunutta aihetta, jossa monenlaiset merkitykset ja tarinat risteävät.


Essee on julkaistu Särön numerossa Suomi-Utopia (nro 30). Osta numero täältä.