Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Paluu vapauteen (nro 54), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 9 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Geneettinen kritiikki on monelle kirjoittamisen parissa työskentelevällekin vieras sanapari. Tekstuaalitieteiden suuntauksena ja kritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen haarana se on joutunut monen ohittamaksi osittain siksi, että keskustelu on pitkään keskittynyt ranskankieliseen kirjallisuusyhteisöön: 1960- ja 1970-lukujen taitteen aikoihin Ranskassa syntynyt geneettinen kritiikki oli pitkään voimakkaasti sidoksissa Pariisissa toimivaan Institut des textes et manuscrits modernes -nimiseen instituuttiin. Sittemmin geneettinen kritiikki on levinnyt laajemmalle ja saanut uusia muotoja, jättänyt pesän, kuten Sakari Katajamäki ja Veijo Pulkkinen toimittamansa teoksen Genetic Criticism in Motion – New Perspectives on Manuscript Studies (2023, SKS) johdannossa toteavat. Silti tilaa on vielä helposti lähestyttävälle, monialaiselle ja geneettisen kritiikin eri puolia tutkailevalle teokselle, joka avaa keskustelua kauemmas ranskalaisen kielialueen ulkopuolelle. Tähän tarpeeseen pyrkii vastaamaan Genetic Criticism in Motion.
Geneettinen kritiikki tutkii kirjoitusprosesseja ja tekstien alkuperää tarkastelemalla luonnoksia, versioita ja niiden kautta muodostuvaa kuvaa siitä, millainen teoksesta olisi voinut vaihtoehtoisten polkujen kautta tulla. Samalla se uppoutuu luomisen mekanismeihin ja kirjallisuuden syntyyn konkreettisimmillaan: huomio kiinnittyy kirjoitusvälineiden ja -materiaalien vaikutukseen, kirjoittamisen mekaanisuuteen ja muutoksiin, joita tapahtuu siirryttäessä vaikkapa mustekynällä kirjoittamisesta kirjoituskoneen käyttöön. Kirjoittamisen prosessia jäljittämällä on mahdollista muodostaa hypoteeseja esimerkiksi yksittäisen kirjailijan työskentelytavoista ja -vaiheista sekä asettaa käsikirjoitusten eri versioita kronologiseen järjestykseen.
Kuvaus geneettisen kritiikin periaatteista tuottaa helposti mielikuvan kirjallisuusarkeologiasta, tekstuaalisesta salapoliisityöstä ajallisten kerrostumien parissa. Herkästi herää kuitenkin myös kysymyksiä kirjoittamisen tapojen juurista ammentavan tutkimushaaran tulevaisuudesta digitaalisella aikakaudella. Tähän pulmaan tarttuvat useammatkin artikkelit Katajamäen ja Pulkkisen toimittamasta kokoelmasta, ja niiden pyrkimyksenä on osoittaa geneettisen kritiikin arvo uudistuneiden mediumien ja kirjoittamiskäytäntöjen maailmassa.
Lukijan saamista vaikutelmista tärkeimmäksi jää ajatus geneettisen kritiikin kaksijakoisesta arvosta. Ensinnäkin suuntaus tarjoaa monialaisesti hyödyllisen metodijoukon tekstintutkimuksen avuksi; toisekseen se antaa paljon ajateltavaa suhtautumisesta kirjallisuuteen ja luovaan prosessiin.
Geneettinen kritiikki kirjoittamisen mullistuksissa
Kirjoittamisen kokemat mullistukset ja niiden geneettiselle kritiikille asettamat sopeutumisen ja mukautumisen vaatimukset näkyvät esimerkiksi Dirk Van Hullen artikkelissa ”The Logic of Versions in Born-Digital Literature”. Van Hulle päätyy toteamaan, että version käsite itsessään on otettava uudelleen tarkastelun kohteeksi, jotta sitä on mielekästä soveltaa digitaalisella aikakaudella tuotettuihin teksteihin: on kysyttävä, minkä kokoinen tuotos voidaan lukea omaksi tekstiyksikökseen ja miten esimerkiksi automaattisen tallennuksen, metadatan ja tilapäistiedostojen tapaiset työkalut vaikuttavat käsityksiin teoksen versioista, vaiheista ja kerrostumista.
Vielä laajemmalle katsovat Claire Doquet’n ja Solène Audebert-Poulet’n sekä Hanna Karhun artikkelit, jotka tuovat esiin multimodaalista näkökulmaa. Varsinaisten tekstien rinnalle tulevat kirjan kuvitusten tarkastelu sekä suullisen perimätiedon ja lauletun kirjallisuuden vaikutus kirjoitusprosessiin. Kuten teoksen artikkeleissa pääsääntöisesti muutenkin, myös Karhun analyysissa korostuu geneettisen kritiikin merkitys paitsi yksittäisen kirjoittajan maneerien, luovuuden ja prosessien jäljittämiselle myös laajemmalle kirjallisuushistorian ymmärtämiselle. Karhu pohtii suomalaisen kansanrunouden vaikutusta Otto Mannisen runouteen ja niin tehdessään avaa sekä Mannisen työskentelyä että suomalaisen suullisen ja kirjallisen kulttuurin suhdetta, sitä, miten kansanperinne on suomalaisen kirjallisuuden kehitykseen vaikuttanut. Kuten Karhu (155) toteaa, historiallisen tarkastelun kohteena on ”the importance of the little tradition for the great tradition”.
Digitaalisen jäljittämisen metodeihin ja moderneihin mediumeihin paneutuvien pohdintojen rinnalle nousevat pitkälti käytöstä poistuneet, nykylukijan näkökulmasta jopa arkaaiset kirjoittamisen tavat. Erityisen kirkkaasti näkökulma korostuu Wim Van Mierlon artikkelissa ”Genetic Criticism and Modern Palaeography: The Cultural Forms of Modern Literary Manuscripts”. Van Mierlo tuo tekstin syntyprosesseja luotaavan geneettisen kritiikin rinnalle paleografian, joka tutkii erityisesti vanhoja kirjoittamisen käytäntöjä ja materiaalisuutta aina kirjoitusvälineistä ja käsialoista alkaen. Paleografia auttaa ajoittamaan käsikirjoituksia, opettaa lukemaan vanhoja tekstejä ja ymmärtämään niiden erityispiirteitä; uudemmassa keskustelussa esiin nousee huomioita muiden muassa muodollisen käsialaopetuksen puuttumisen vaikutuksesta modernien käsikirjoitusten tulkitsemiseen. Huomio on kirjoitushetken konkretiassa: Mitä on mahdollista päätellä kirjoitusnopeudesta, voimasta, jolla kynää painetaan? Entä onko teksti laadittu vihkoon vai irtolehdille, lineaarisesti vai osien välillä hypellen? Runoutta esimerkkinä käyttäen Van Mierlo toteaa, että käsin kirjoitetusta tekstistä voi selvästi nähdä, missä kohden mielessä valmiiksi mietityt säkeet vaihtuvat spontaanimpaan, kirjoittamisaktin myötä syntyvään tekstiin. Harkinnan jäädessä taka-alalle käsialan säännönmukaisuus ja selkeys väistyvät nopeamman ja epäselvemmän kirjoituksen tieltä. Tällaiset huomiot kertovat paljon siitä, mitä tapahtuu tekstin tuottamisen hetkessä itsessään.
Kirjoittamisen murroskohtia – joko historiallisia tai kirjoittajakohtaisia – tarkastellessaan kokoelman artikkelit tuovat kukin omalla tavallaan esiin myös analyyttisen itsereflektion tärkeyden. Geneettinen kritiikki edellyttää taitavaa tasapainoilua, sillä kun kiinnostuksen kohteena ovat luovuuden prosessit ja kirjoittajan työskentelytavat, jopa hänen mielentilansa, on tehtyjen johtopäätösten oltava huolellisesti punnittuja spekulatiivisen sävyn välttämiseksi.
Geneettinen kritiikki ja kirjoittamisen tasa-arvo
Artikkelikokoelman eri osiot ottavat huomioon kirjallisuushistorian monet vaiheet ja muodot aina suullisesta kirjallisuusperinteestä ja runonlaulannasta alkaen. Etsiessään keinoja pysyä relevanttina ja muuntautumiskykyisenä myös digitaalistuneen kirjoittamisen aikakaudella geneettinen kritiikki tulee antaneeksi paljon ajateltavaa paitsi tekstintuoton muuttuneista tavoista ja niiden vaikutuksesta kirjallisuuden syntyyn myös erilaisiin kirjoittamisen tapoihin liittyvistä arvoasetelmista ja hierarkiasta.
Teos nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä muun muassa kääntämisen asemasta tekstin syntyprosessissa. Julia Holterin artikkeli paneutuu tekijyyden ja kääntäjyyden suhteeseen ja erityisesti yhteistyössä tehtävän kääntämisen ongelmiin: yksilöllisen luovan tilan muutos jaetuksi kielenkäytön, tuottamisen ja kääntämisen toiminnaksi ei käy kitkatta. Jatkokysymyksiä herää sekä Holterin työn että teoksen muiden artikkelien näkökulmasta siitä, miten monitahoisen panoksen kautta ja millaisten ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta tekstit syntyvät.
Lukijan mieleen jää päällimmäiseksi mielikuva geneettisestä kritiikistä tieteenalana, jonka ytimessä on syvä arvostus luovaa prosessia, työn vaiheita, keskeneräisyyttä ja muuttuvia suuntia kohtaan. Etenkin modernilla ajalla sekä lukija että kirjallisuudentutkija tavallisesti tarkastelevat tekstiä valmiina, staattisena lopputuotteena. Geneettinen kritiikki tarjoaa tälle lähestymistavalle vaihtoehdon ja kehottaa suuntaamaan katseen kaikkeen siihen, mikä tapahtuu tekstiä ennen.
Genetic Criticism in Motion pohtii geneettisen kritiikin tulevaisuutta mutta muistuttaa samalla kirjoittamisen menneisyydestä. Tämän menneisyyden teos nostaa myös arvoon: 1960-luvulta nykyhetkeen kuljetun matkan jälkeen geneettisen kritiikin on arvioitava uudelleen omaa käsitteistöään ja löydettävä paikkansa uudessa tekstiympäristössä, nähtävä, mitä annettavaa sillä on uusille mediumeille. Sen geneettinen kritiikki voi tehdä juuriaan hylkäämättä.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.