Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Kuvittele itse! (nro 55–56), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 18 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Todellisesta henkilöstä, vaeltavasta alkemistista, astrologista, maagikosta ja ennustajasta Johann Faustista (n. 1480 – n. 1540) ei tiedetä paljoakaan, mutta Faust-hahmon inspiroimat tarinat ovat jatkaneet mielikuvituksen kiihdyttämistä näihin päiviin saakka. Vuonna 1587 julkaistiin ensimmäinen tohtori Faustuksesta ja hänen sopimuksestaan paholaisen kanssa kertova kansankirjanen, joka jo pian sen jälkeen päätyi englanninkielisenä käännöksenä Christopher Marlowen käsiin. Juuri Marlowen näytelmäversiolla Faustin tarinasta oli suurin, joskin vain välillinen, vaikutus Goetheen hänen nähtyään sen nukketeatteriversiona. Goethen ensimmäinen luonnostelma Faustista, niin sanottu Urfaust, on peräisin vuodelta 1775. Kesti kuitenkin yli pari vuosikymmentä ennen kuin juonenkulku otti lopullisen muotonsa vuonna 1808 julkaistussa Faust-tragedian ensimmäisessä osassa. Lopullinen versio on sekoitus Goethen eri tyylikausia Sturm und Drangin räiskyvän tunteellisesta draamasta kypsän Goethen luontopohdintoihin.
Alkukohtauksessa oppinut Faust vuodattaa pettymystään hankkimaansa kirjaviisauteen: se on kaikki turhaa, jos tieto maailman ydinolemuksesta puuttuu. Niinpä magiaa opiskellut Faust manaa esiin Maan hengen, muttei kestä katsella voimallista ilmestystä. Pettynyt Faust on tekemäisillään itsemurhan myrkkyä juomalla, minkä kuitenkin keskeyttää liikuttavassa kohtauksessa lähistöltä kaikuva pääsiäismessun kuorolaulu. Seuraavana päivänä Faust kävelee rutikuivan assistenttinsa Wagnerin kanssa kaupungin porttien edustalla, missä heidän seuraansa lyöttäytyy musta villakoira. Koiran valeasuun sonnustautunut paholainen Mefisto paljastaa todellisen luonteensa Faustin tutkijankammiossa. Alun taivasjohdannossa Mefisto on Raamatun Job-kertomuksen kaltaisesti lyönyt vetoa Jumalan kanssa siitä, että kykenee johdattamaan Faustin harhateille. Nyt Mefisto tarjoaa Faustille palveluksiaan tämänpuoleisessa, kunhan Faust puolestaan palvelisi häntä ”tuolla”. Tuonpuoleinen ei Faustia kiinnosta, niinpä hän päätyy suoraviivaisen sopimuksen sijaan lyömään pirun kanssa vetoa siitä, että jos hän milloinkaan lakkaa pyrkimästä eteenpäin ja tyytyy siihen, mitä on saavuttanut, hän on valmis kuolemaan: ”Jos koskaan sanon silmänräpäykselle: / Viivy! olethan niin kaunis! /pistä minut heti kahleisiin, /silloin toivoni on tuho!” (2023, s. 68) Faustin ja Mefiston, idealistin ja kyynikon, voisi myös tulkita yhden ja saman persoonan eri puoliksi, mitä puoltaa se, ettei Faust missään vaiheessa kunnolla kummastu Mefiston hänelle näyttämistä tempuista. Mefisto, näin hän ainakin luulee, on hänelle pelkkä apuväline maailman ja elämän koko kirjon kokemiseen, muuntautumiseen Herra Mikrokosmokseksi.
Faustin pettymys kirjaviisauteen on teemana ensi kertaa läsnä jo Marlowen näytelmäversiossa, mutta siinä kaipaus maailman syvimpien salaisuuksien tuntemiseen jää sivuun Faustin tyytyessä Mefistofeleen hänelle tarjoamiin halpoihin temppuihin ja aistinautintoihin, jotka lopulta johtavat hänet tuhoon ja kadotukseen. Marlowella tragedian ydinajatukseksi riittää, että synti saa lopulta palkkansa. Juuri Gretchenin tarinan ansiosta Goethen Faust I ansaitsee nimityksen murhenäytelmä, vaikka se sisältää lukuisia muitakin tyylilajeja komediasta farssiin ja satiiriin. Vanha oppinut tulee noitakeittiössä nuorennetuksi, minkä vuoksi hän ihastuu ensimmäiseen vastaantulijaan. Juuri hurskas porvaristyttö Gretchen ihastuksen kohteena tuskin kuitenkaan on sattumaa, vaan sisältää ainekset suurimpaan mahdolliseen rikkomukseen ja syyllisyyteen. Ihastuksen edetessä Faust on jo tajuamassa huonon vaikutuksensa tyttöön, muttei tarvita kuin hiukan kannustusta Mefistolta, niin hän jo hakeutuu Gretchenin makuukammariin. Kohta Mefisto houkuttelee Faustin viettämään Valpurinyötä Harzin Blocksbergille, Kyöpelinvuoren esikuvalle, missä hullunmyllyssä aika venyy yliluonnollisesti ja aviottoman lapsen synnyttävä ja surmaava Gretchen jää unohduksiin. Valpurinyön jälkeisessä näytelmän ainoassa proosamuotoisessa kohtauksessa Faust havahtuu Gretchenin kohtaloon ja vaatii asian salannutta Mefistoa viemään hänet viipymättä tyttöä pelastamaan. On kuitenkin liian myöhäistä; järkensä menettänyt, kuolemaan tuomittu Gretchen ei suostu vankityrmästä Faustin mukaan.
Klassikkosuomennosten päivittäminen ei ole sellaista toimintaa, jolle olisi maassamme laajat markkinat tai vankkoja tukimuotoja. Sitäkin iloisempi yllätys on näytelmäkirjailija Lauri Siparin suomennos Goethen keskeisimpiin teoksiin kuuluvan Faustin ensimmäisestä osasta. Aiempia suomennoksia ovat tehneet Kaarlo Forsman (1884), Valter Juva (1916) sekä Otto Manninen (1934), minkä lisäksi on tehty useita näyttämösovituksia. Aiemmista suomennoksista poiketen Lauri Sipari on sisällyttänyt käännökseensä myös Valpurinyöhön sijoittuvan katkelman Vapunyön uni (Intermezzo), joka koostuu pääosin aikalaisilmiöitä kommentoivista, Schillerin Musenalmanachissa julkaisematta jääneistä epigrammeista. Nelisäkeiset pilkkarunot sitoo toisiinsa löyhästi amatöörinäytelmä Oberonin ja Titanian kultahäistä. Peruste katkelman poisjättämiseen on sen sopimattomuus näyttämölle: jännitettä olisi vaikea ylläpitää 44 pilkkarunon ajan, joita lausuu lähes yhtä monta roolihenkilöä, ja joista suurin osa aukeaa vain yli 200 vuotta vanhoja kirjallispoliittisia kahnauksia avaavilla alaviitteillä, jos silläkään. Lukudraamassa, jollaisia esimerkiksi Juvan ja Mannisen suomennokset ennen kaikkea ovat, tällaisen ei olisi luullut haittaavan.
Kuten nykyään tapana, Sipari ei ole käyttänyt kauttaaltaan loppusointuja, vaikka on muuten pysynyt runomitassa. Tämä seikka saa hieman haikeaksi, kun tietää alkutekstin olleen lähes kauttaaltaan soljuvaa riimiä. Voi kuitenkin kysyä, kannattaako riimiin pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Otto Manninen oli runomuodon eittämätön mestari, silti hänen tekstiinsä on ahdettu siinä määrin vieraannuttavaa mutkallisuutta, että sitä tuskin voisi luontevasti lausua teatterin lavalta. Eikö näiden välimuoto tosiaan ole mahdollinen: rimmaava runomuoto, jossa sanavalinnoista ja sanajärjestyksestä on kuitenkin joustettu luontevan ilmaisun mahdollistamiseksi? Tästä tullaan taas ongelmaan, että riimikaavojen sommittelu vaatii aikaa, vaivaa ja taitoa, eikä mikään nykypäivänä tue tällaista toimintaa. Helmut Diekmannin ja Arja Hakulisen suomennosvalikoimassa Jälkisointuja – Goethen kirkkaimmat runot (Absurdia 2013) pyrittiin juuri kielen nykyaikaistamiseen sekä mahdollisimman suureen uskollisuuteen alkutekstille niin riimikaavoissa kuin merkityksenkin tasolla, mutta silti käännökset ovat valitettavan epäonnistuneita. Syynä on, ettei erilaisia suomenkielisen runopuhunnan rekistereitä eroteta toisistaan, vaan kaiken läpäisee jonkinlainen horjuva iskelmälyriikkamaisuus ja riimit ovat välillä hyvinkin kankeita, esimerkiksi: ”Ken varjoja varjon päälle kasaa, / hän synkkään yöhön itsensä ajaa” (s. 87).
Siparin suomennos on runomitassa kahta toiseksi viimeistä proosamuotoista kohtausta lukuun ottamatta. Riimin voisi ajatella ikään kuin pehmentäväksi suojaverhoksi, joka varmistaa lukijalle tai kuulijalle, että kyseessä on pelkkä satu, mutta mitallisuuskin toimii samassa tarkoituksessa. Laulut ja koomiset osuudet Sipari on suomentanut joka toisen säkeen riimiin, mikä toimii oikein hyvin, ja muissakin osissa sonettimuodon kahden viimeisen säkeen riimi esiintyy paikoitellen. Joissakin kohdin myös Goethe on valinnut sanoja ainoastaan riimin vuoksi, eikä niiden kirjaimellista merkitystä tarvitse kääntää, minkä olisi voinut joissakin kohdissa huomioida. Sipari ei turhia häpeile, Kyöpelinvuoren noidat saavat avoimesti pieriä ja farssi on farssia, mutta vakavat kohdat niin ikään vakavia. Onkin parempi, että koomisuus on tahallista eikä tahatonta, kuten vanhoissa koukeroisissa suomennoksissa helposti on asian laita.
Loppusanoissa Sipari toteaa monien klassikkosuomennosten olleen hänelle nuoruudessa saavuttamattomia; niiden hahmot eivät tuntuneet todellisilta, vaan verhoutuivat tekomystisen sanasumun taakse. Tämän havaitsee todeksi verrattaessa esimerkiksi Faustin kuuluisia vuorosanoja kohtauksessa, jossa hän on Wagnerin kanssa kävelyllä, juuri ennen mustaksi koiraksi naamioituneen Mefistofeleen kohtaamista. Wagner on juuri vakuuttanut viihtyvänsä kirjasivistyksen maailmassa, mutta Faust ei voi sellaiseen rajoittua. Valter Juvalla kohta kuuluu näin (1916/1981, s. 55):
Sa tunnet yhden intohimon vain;
oi, toiseen älä tutustukaan enää!
Kaks sielua mun asuu rinnassain,
ja kumpikin se eri tietään tenää.
Jää mailmaan toinen aistein voimakkain,
se hehkuin lemmen hekkumoissa palaa;
maan kuonast’ toinen irti ponnistain,
pois ylhään alkukotiin halaa.
Otto Mannisella kohta kuuluu seuraavasti (1934, s. 38):
Vain yks on sulla vietti ehdoton,
kunp’ et sa koskaan tuntis toista!
Kaks sielua, ah, mulla rinnass’ on,
erilleen pyrkii kumpainenkin noista;
syliinsä lemmenkiihkoin maailmaa
pusertaa toinen kouristavin vaistoin,
maast’ irti toinen pyrkii rajuin taistoin
päin alkuansa korkeaa.
Sekä Juva että Manninen joutuvat loppusoinnun aikaansaamiseksi käyttämään sanoja, jotka törröttävät häiritsevästi ulos asiayhteydestään (tenää; noista). Läsnä ovat myös vanhahtavat, varsinkin Shakespeare-suomennoksista tutut sanalyhennökset (maast’; kunp’). Voidakseen kuvitella sanat todellisen, elävän henkilön lausumiksi täytyy ohittaa useita vieraannuttavia kielellisiä pintakerroksia. Katsotaan sen sijaan Siparin suomennosta (2023, s. 47):
Tunnet yhden intohimon – älä koskaan tutustukaan toiseen! Kaksi sielua, ah! asuu rinnassani ja tavoittelee yksinvaltaa – toiselle on tämä maailma rakkain, se tarraa siihen kaksin käsin – toinen pyrkii, vaikka väkisin, esi-isiemme ilmakehiin.
Vaikka Siparin suomennos on lyhentämätön ja pysyy mitallisessa ilmaisussa, se on iskevää, kurottaa kohti lukija-kuulijaa ja sopisi vaikka sellaisenaan näyttämölle, minkä huomaa ääneen lukiessa. Se on ennen kaikkea luontevaa, kuten Goethen tekstikin oli omana aikanaan (rivit 1110–1117):
Du bist dir nur des einen Triebes bewußt
O lerne nie den andern kennen!
Zwei Seelen wohnen, ach! in meiner Brust,
Die eine will sich von der andern trennen;
Die eine hält, in derber Liebeslust,
Sich an die Welt mit klammernden Organen;
Die andre hebt gewaltsam sich vom Dust
Zu den Gefilden hoher Ahnen.
Juuri Goethen teoksen myötä faustisuus tuli tarkoittamaan sitä, mitä se nykyään tarkoittaa: ihmisen rajatonta pyrkimystä valloittaa hillittömästi, ahnehtien ja seurauksista välittämättä yhä uusia tiedon ja maailman alueita, mistä ei ole pitkä matka modernin länsimaisen ihmisen tyydyttämättömään, laajenevaan ja luontoa tuhoavaan haluun. Ajankohtainen on varsinkin Faustin toinen osa, joka käsittelee nykyaikaisia teemoja terraformaatiosta ja suurkapitalismista keinotekoiseen älyyn. Onneksi Siparin suomennos Faust II:sta ilmestyy suunnitelmien mukaan vuoden 2025 marraskuussa.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.