Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Kuvittele itse! (nro 55–56), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 18 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Mihin kirjailija menee, kun hän alkaa kirjoittaa seudusta, jolla on syntynyt ja kasvanut? Onko paikka todellinen, maantieteellisesti ja historiallisesti tunnistettava? Vai jotain aivan muuta?
Brittikirjailija Alan Hollinghurst (s. 1954), jota voi pitää Charles Dickensin ja E. M. Forsterin kaltaisten kulttuurivirtausten ja luokkayhteiskunnan kuvaajien perillisenä, rakentaa uusimmassa Our Evenings -romaanissaan (2024) yksityiskohtaisia kohtauksia itsensä ikäisen miehen varttumisesta 1950-luvulta korona-aikoihin asti. Monet niistä ovat nimenomaan kuvauksia seuduista ja paikoista.
Haastatteluissa ja arvioissa on käynyt selväksi, että teos onkin pitkälti omaelämäkerrallinen ja sen näkymät päähenkilön Foxleigh-kotikaupungista, koulusta ja ympäröivästä maalaismaisemasta valokuvantarkkoja – vaikka nimet ovatkin keksittyjä.
Kirjassa päähenkilö myös miettii paikkojen merkitystä. Varhain merkityksellisenä koettu paikka voi vaikuttaa ihmiseen niin, että hän palaa siihen läpi elämänsä, esimerkiksi silloin, kun hän lukiessa luo mielikuvituksessaan miljöitä kirjojen tapahtumille. Paikasta, johon liittyy vahvoja muistoja, tunteita, aistimuksiakin, tulee siis luovuuden väline.
Juuri näin kotiseutu on jäänyt – ja otettu halukkaasti vastaan – monen muunkin kirjailijan aihepiiriin ja työkalupakkiin. Esimerkiksi Sirpa Kähkönen on romaanista toiseen kuvannut lapsuuden kotikaupunkiaan Kuopiota, Kjell Westö Helsinkiä, Lars Sund ja Antti Tuuri Pohjanmaata, Ulla-Lena Lundberg Ahvenanmaata.
Kaikille on yhteistä se, ettei kotiseutu aiheena ja miljöönä kulu loppuun. Siitä kumpuaa koko ajan paitsi uudenlaisia tarinoita, myös uudenlaista kerrontaa, ja vähitellen paikasta tai seudusta muodostuu mikrokosmos, jonne voi sijoittaa mitä vain. Sen henkilöt – joskus tyypitellyt, jopa karikatyyrimaiset – alkavat edustaa yleistä inhimillisyyttä, ja historiallisista tapahtumista löytyy syyn ja seurauksen ketjuja, joilla on universaali merkitys.
Kun kotiseutu muuttuu fiktiiviseksi, se lakkaa olemasta vain todellinen paikka. Siitä tulee kirjailijan maailma, jota voi muokata, lähestyä jatkuvasti eri tavoin, korostaa milloin yksittäisiä ihmiskohtaloita, milloin historian suurempia kaaria. Eikä enää rakennu vain yksittäisiä teoksia vaan jotain suurempaa.
Sirpa Kähkösen sanoin: ”Tehtäväni kirjailijana on luoda kokonaistaideteos, jossa pienestä peilistä näkyy koko historia.”
Näin on myös Lars Sundin (s. 1953) Pietarsaari-trilogiassa, joka on hänen tuotannossaan jo toinen – edellinen Pohjanmaa-trilogia (1991–2003) liikkui ruotsinkielisellä Pohjanmaalla 1800-luvun lopulta sata vuotta eteenpäin, Amerikan-siirtolaisuudesta ja pirtukaupasta sotiin ja Neuvostoliiton hajoamiseen asti.
Edellä mainittujen paikkaan ja seutuun keskittyvien kirjailijoiden tavoin myös Sund kirjoittaa juonellista, jännittävää ja usein humoristista, lukijaystävällistä proosaa. Ei ole ihme, että palkintoja on tullut, Colorado Avenuesta elokuvasovituskin. Viimeksi hänelle myönnettiin helmikuussa 2025 Tollander-palkinto, Suomen rahallisesti suurin kirjallinen tunnustus.
Sundilla on kuitenkin myös ihan omia kirjallisia piirteitä, joita hän käyttää romaanista toiseen, toiston vaarasta välittämättä.
Yksi on hupaisa tapa pullauttaa todellisia historiallisia henkilöitä fiktion keskelle. Pietarsaari-trilogiassa heitä riittää kaupungin omista taiteilijoista pääministeri ja presidentti Urho Kekkoseen ja yhdysvaltalaiseen filmitähteen Robin Williamsiin.
Toinen sundmaisuus on kertojuuden venyttäminen yhdestä todellisuudesta toiseen. Hänen romaaneissaan vainajat liikkuvat elävien keskuudessa, eläimet ymmärtävät puhetta ja romaanihenkilöt kääntyvät välillä suoraan lukijoiden puoleen.
Kolmas piirre on vahva omaelämäkerrallisuus, etenkin Pietarsaari-trilogiassa, vaikka kaupungin nimeä vältelläänkin viimeisen asti. Sen keskushenkilö, säveltäjä Alf Holm, on monessa suhteessa kirjailijan alter ego. Holmin tapaan myös Sund muutti lapsena vanhempiensa kanssa muutamaksi vuodeksi New Yorkiin ja koki taistolaiset opiskeluajat 1970-luvun Turussa ennen kuin ponnistautui taiteelliselle uralle.
Romaanissa päähenkilön valinta ryhtyä taiteelliselle uralle ei ole vanhempien – etenkin äidin – pikkuporvarillisten, normaaliutta vaalivien odotusten alla helppo. Sen perusteella, että Sund on omistanut trilogian avausosan vain vähän aiemmin kuolleelle äidilleen, pohdin, onko tälläkin taistelulla omakohtaiset juuret.
Vaasan prinsessaan päästyä Alf Holm on joka tapauksessa jo etabloitunut ja tunnustusta saanut oopperasäveltäjä, mutta eittämättä myös vanheneva muusikko, joka murehtii nivelrikkoa, potenssia ja koko ajan lähenevää kuolemaa.
Taide ja taiteilijuus ovat koko rehevän trilogian ytimessä – tässä kohtaa tunnustan, että pidän Sundin koko tuotantoa valtavassa arvossa paitsi siinä, miten se kuvaa suomalaista lähihistoriaa ja henkisen ilmapiirin muuttumista, myös kirjallisesti. Taideteoksena se on rohkea ja riemastuttava hybridi: sekoitus kotiseutukuvausta, luokka-analyysia ja populaarikulttuurin kerrontakeinoja kansantarinoista ja trillereistä melodraamaan.
Ensimmäinen osa keskittyy teatteriin. On vuosi 1948, ja ”selluloosalta lemahtavassa satamakaupungissa” harjoitellaan Anton Tšehovin Kolmea sisarta. Ensi-ilta jää kuitenkin kokematta, koska yksi näyttelijöistä, nuori Valborg, löytyy kuolleena juuri ennen esiripun nostamista. Hän on raskaana, ja tietoa siitä, onko hän hirttäytynyt vai onko hänet murhattu, pitää odottaa trilogian loppuun asti.
Tragedian ympärille rakentuu vähitellen kuva kaupungin koko 1900-luvun alusta, yhtäältä takaumin ja toisaalta omalaatuisen kertojan huomioimana. Hän on todellinen syrjästäkatsoja, ratavartija-sotainvalidi, joka kerää havaintoja ja tietoa myös kesyn variksensa avulla. Sisällissota on jättänyt kaupunkiin paljon arpia, toinen maailmansota samoin, ja ne avataan lukijalle tarkasti mutta empaattisesti.
Nimensä mukaisesti Kolme sisarta ja yksi kertoja on ennen kaikkea naisten romaani. Näytelmähanke tuo yhteen nuoren opettajan Ulla-Majn (eli Alfin äidin), seurapiirirouvaksi ajautuvan Maggin sekä teatteriin hurahtavan Iriksen. Hän tekee romaanin hurjimman luokkaretken: paskakuskin tyttärestä tulee juhlittu näyttelijä, teatterinjohtaja ja valtakunnanjulkkis.
Vastaavasti miehet jäävät tarinassa taka-alalle, toiset rakentamaan rintamamiestaloja, toiset menestymään sodanjälkeisessä puunjalostusteollisuudessa. Siinäkin Sund tosin antaa paljon tilaa naiselle eli Maggin anopille: kulissien takana Emmy Schalin johtaa kokonaista puunvientiyritystä, osin kiinteiden natsisuhteittensa takia. Aikanaan hän koulii myös miniää firmaa pyörittämään, kun oma poika on niin saamaton.
Toinen osa, Missä musiikki alkoi, on puolestaan nuorten miesten tarina, jossa 1960- ja 70-lukujen aatteet ja äänet johdattavat Alf Holmin mutkien kautta säveltäjäksi. Musiikkiromaanissa soi liki joka sivulla, ja ilmestymisvuonna 2018 kirjailija laatikin Spotify-soittolistan, jonka avulla saattoi lukiessa seurata, mitkä laulut tai jazzkappaleet Alfia kulloinkin eniten inspiroivat.
Tapahtumia seurataan taas marginaalista. Tällä kertaa kertoja on lestadiolaisperheen päähänpotkittu poika, joka jo lapsena kiinnostui Alfista, ehkä rakastuikin tähän. Ja edelleen Sundin kaleidoskoopissa toisiinsa sovittuvat taitavasti sekä yleissuomalaiset kulttuuriaallot että pohjalaiset erityispiirteet.
1960-lukuhan ruokki meillä poliittista polarisaatiota, joka vain jyrkkeni taistolaisuuden myötä. Homoseksuaaleilla oli omat kamppailunsa, jotka Sund tuo esiin näyttelijä Iriksen elämänvaiheissa. Synkkä ja latautunut uskonnollisuus samoin kuin trilogian päätösosassa esiin nouseva turkistarhaus ja sitä vastustava aktivismi taas ovat nimenomaan pohjalaisen elämänpiirin ilmiöitä.
Kuvaamalleen ajalle sopivasti Missä musiikki alkoi keskittyy lähi-, etenkin perhesuhteisiin: yksilöllisyyden ja vapauden eetokseen ja siihen, miten lapset pyristelevät eroon vanhempiensa arvoista. Schalinin porvarisperheen tyttärestä tulee vähemmistökommunisti, ja Alfin äiti Ulla-Maj vastustaa viimeiseen asti sitä, että poika ryhtyisi taiteilijaksi. Irtiotossaan Alf päätyy lopulta New Yorkiin asti opiskelemaan.
Näitä irtautumisia ja riitoja Sund kuvaa yllättävän dramaattisesti: hänen maailmassaan rikkoutuneet tai käsittelemättömät välit eivät palaa ennalleen.
Trilogian päättävän Vaasan prinsessan taidemuoto on tanssi – eikä Alfin tyttären tie ammattitanssijaksi ole itse asiassa yhtään sen helpompi kuin isällä. Syyt siihen ovat kuitenkin ihan toiset kuin ennen.
Enää ei tarvitse selittää vanhemmille, että taidekin on työtä. Toisaalta koko ympäröivä maailma ilmastokriiseineen on entistä vaikeampi paikka elää, etenkin jos on Alexandra Schalin-Holmin tavoin neuroepätyypillinen ihminen, jolle sosiaaliset tilanteet ovat aina haasteita.
Vaasan prinsessan kerrontaratkaisu on erilainen kuin trilogian aiemmissa osissa. Tapahtuma-aika on muutama kesäinen päivä, ja näkökulmahenkilöt vaihtuvat, keskiössä toki samat Holmit ja Schalinit kuin ennenkin.
Tai oikeastaan keskiössä on Iris Kvarnström, ainoa trilogian ensi osassa harjoitellun Kolmen sisaren näyttelijä, joka on yhä elossa. Alfille hän on ollut kuin varaäiti, Alexandralle rakas kummitäti ja molemmille lisäksi rohkea taiteellinen esikuva. Siksi sairaalaan joutuneen vanhuksen kuolemaa odotetaan järkytyksen ja murheen sekaisin tuntein, mennyttä elämää muistellen.
Selkeästi Sund panee kolmen sukupolven taiteilijat vertautumaan koko ajan toisiinsa: liki sadan vuoden aikana ihmisten arvot, mahdollisuudet ja valinnat ovat muuttuneet valtavasti. Toisaalta myös uhat, pelot ja toivottomuus näyttävät lisääntyneen, ja sitä havainnollistetaan lukuisin esimerkein, psykologiasta politiikkaan.
Ja silti on paljon muuttumatonta – kuten miesten väkivalta naisia kohtaan. Se, mitä tapahtui Valborgille 1948, voi tapahtua 2000-luvullakin.
Jotain edellisosien draivista jää Pietarsaari-trilogian päätöksestä puuttumaan. Se on edeltäjiään tavanomaisempi, yksiulotteisempi romaani – ehkä siksi, että Lars Sund kertoo nyt pääosin nykyajasta, jota hänen näyttää olevan menneisyyttä vaikeampi kuvata. Sen merkityksiähän ei vielä kykene kunnolla ymmärtämään, saati priorisoimaan.
Minulle jää ihastuttavien, pitelemättömien ja monessa suhteessa vajavaisten pietarsaarelaisten sukupolvista kuitenkin käteen paljon, päällimmäisenä ”pienen maailman” käsite, jonka ruotsalainen ohjaaja-kirjailija Ingmar Bergman esitteli jo Fanny ja Alexander -teoksessaan 1982.
Sundin ”pieni maailma” on ihan kirjaimellisestikin hänen kuvaamansa pikkukaupunki, jonka topografia tulee romaani romaanilta lukijallekin tutuksi. Lopulta tuntuu siltä, että osaisi jo kulkea eksymättä kaduilla ja puistoissa, satamasta asemalle ja tupakkatehtaalta hautausmaalle.
Sund myös selvästi allekirjoittaa Bergmanin ajatuksen siitä, että ihminen tarvitsee tuttua, turvallista paikkaa ja mielentilaa, johon voi ryömiä, kun ”suuressa maailmassa” riehuvat kaaos, pahuus ja viha. Silloin tarvitaan läheisiä, anteeksiantoa ja rakkauden mahdollisuutta.
Onneksi pieni maailma löytyy myös Pietarsaaren Skutnäsistä, Irikseltä periytyneestä puutalosta, jonka pihalle Vaasan prinsessa ja koko trilogia päättyy, kun Alexandra palaa aamulenkiltä kotiin:
”Nyt hän näkee, että puutarhapöydän ympärillä vanhan omenapuun juurella istuu ihmisiä, he syövät aamiaista ja juttelevat, ja heillä tuntuu olevan mukavaa.”
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.