Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Hyvät aikeet (nro 52–53), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 17 euron hintaan (sis. postikulut). Voit myös maksaa verkkolehden vapaaehtoisen lukumaksun (2,50 euroa).
Koulutyttönä eräs mielikirjoistani oli Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologia. Se taisi olla Arvo Turtiaisen suomennoksen ensipainos vuodelta 1947, syntymävuodeltani. Luin sen hautakirjoituksia yhä uudestaan, ja monia sen säkeitä jäi soimaan korviini vuosikymmeniksi. Yhä osaan ne ulkoa. Pidin kovasti Dippoldista, optikosta, jonka asiakas löysi lopulta sopivat silmälasit: ”Mitä näette nyt? Valoa, vain valoa, joka saa kaiken allaolevan näyttämään leikkimaailmalta.”
Minua miellytti myös Theodor, runoilija, joka nuorena tuijotti syvämietteisin silmin rapujen koloihin ja myöhemmin tutki ”suurten kaupunkien piilokoloissa” asuvien ihmisten kohtaloita, ja Edmund Pollard, joka halusi kuolla suu pusertuneena kuningatarmehiläisen, Elämän, huuliin.
Mutta Perry Zoldin lyhyt, sarkastinen hautakirjoitus kiehtoi minua aivan erityisesti:
”Kiitos teille, ystäväni Piirikunnan Tiedeseurassa,
tästä vaatimattomasta hautapatsaasta
ja sen pienestä pronssitaulusta.
Pyrin kahdesti arvoisan seuranne jäseneksi
ja tulin evätyksi,
mutta kun pieni kirjaseni kasvien älykkyydestä
alkoi herättää huomiota,
te melkein pakotitte minut jäseneksenne.
Mutta sen jälkeen en enää tarvinnutkaan teitä
enempää kuin tunnustustannekaan.
Kuitenkaan en kieltäydy muistokivestänne,
koska sen tekemällä katsoisin riistäväni teiltä
kunnianosoituksen itseänne kohtaan.”
”Pieni kirjanen kasvien älykkyydestä”… Mitä siitä voisi oppia, mitä uutta tietoa se voisi sisältää? Olin lukenut J. H. Fabren Muistelmia hyönteismaailmasta ja oppinut ymmärtämään, että mitättömillä, ylenkatsomillamme olennoilla on kykyjä, joita harvoin mainitaan, mutta jotka eräissä suhteissa ylittävät omamme. Mutta en ollut koskaan lukenut mitään kasvien älykkyydestä. Ihmettelin, miten tämä Perry Zold oli pystynyt tutkimaan aihetta ja mitä kukaan oikeastaan tiesi kasvikunnan sisäisestä elämästä. Kysymykseni olisi toki pitänyt kuulua: Mitä Edgar Lee Masters tiesi?
Nyt arvelen, että Perry Zoldin hautakirjoitus osoittaa Edgar Lee Mastersin olleen tietoinen kasvien älykkyydestä käydystä kiistasta, joka alkoi Charles Darwinin pojan, Francis Darwinin julistuksesta vuonna 1908: ”Kasvit ovat älyllisiä olentoja.” Kenties Masters oli lukenut samana vuonna ilmestynyttä Science-lehden artikkelia, jossa Darwin perusteli käsitystään. Se herätti niihin aikoihin raivokasta vastustusta. Kasvi oli totuttu näkemään passiivisena olentona, eikä edes Linné halunnut uskoa, että lihansyöjäkasvi tosiaan metsästää saalistaan.
Tai ehkäpä Edgar Lee Masters tiesi, että jo ennen Francis Darwinia, 1800-luvun puolessavälissä, ranskalainen luonnontieteilijä Claude Bernard puhui kasvien ”sensitiivisyydestä”. Hänen näkemyksensä oli, että myös kasvit tunnistavat ympäristönsä muutokset ja että kaikkien elävien organismien fysiologiset perusfunktiot muistuttavat toisiaan ja seuraavat samoja prinsiippejä. Kauan on kestänyt, ennen kuin Francis Darwinin ja Claude Bernardin käsitykset kasvien kyvyistä ovat saaneet tiedemaailmassa minkäänlaista tukea ja vahvistusta. Piirikuntien tiedeseurat eivät luovu vanhoista dogmeistaan.
Kun luovutaan otaksumasta, että äly – miten se sitten halutaankin määritellä – vaatisi ilmetäkseen keskushermostoa, aivoja ja neuroneja, lähestytään jo länsimaisen tiedekäsityksen rajoja.
Perry Zoldin lyhyt epitafi jätti minuun pysyvän kysymyksen. Jokaisen hengenvetomme välttämätön edellytys on vihreän lehden, sen viherhiukkasen työ: fotosynteesi. Me tarvitsemme kasveja, ne eivät meitä. Miten voi olla niin, että silti tiedämme kasveista, niiden muista kyvyistä ja ominaisuuksista niin tavattoman vähän? Entä jos kasvi, mikä tahansa kasvi kuten vaikkapa asfaltin halkeamasta tunkeva voikukka ei olisikaan se primitiivinen, simppeli, tavattoman epäkiinnostava ruoho kuin olemme aina ajatelleet, vaan tunteva, tietoinen, älykäs olento? Voisihan luulla, että sellainen uusi tieto muuttaisi käsitystä ihmisen asemasta ja ravistelisi uuteen uskoon (vaikka kysymys on pikemminkin epäilystä) koko niin kutsutun tieteellisen maailmankuvan. Tuskinpa kuitenkaan.
Kun eläimet käyttäytyvät lajilleen ominaisin tavoin, jotka hyödyttävät niiden elämää, ravinnon saantia, elossa säilymistä ja jälkeläisten tuotantoa, puhutaan mieluiten vaistosta silloinkin, kun samankaltainen toiminta inhimillisessä maailmassa nähdään älykkäänä tai ainakin älyllisenä. Miten väärinymmärrettyjä, ohitettuja ja aliarvostettuja ovatkaan olleet kaikkien muiden luonnonolioiden kuin Homo sapiensin omat kyvyt. Hän on pitänyt kiinni kynsin ja hampain oman erikoislaatuisuutensa ja ylivertaisuutensa harhakuvasta.
Luin sokeiden harsosääsken toukkien kulkueesta, joka osaa kiertää esteet ja järjestyy itsestään muutamien yksinkertaisten sääntöjen mukaan. Se tieto sai minut kirjoittamaan luvun Kulkue romaaniini Tainaron.
Kasvien ja hyönteisten elämä, pyyteet ja tavoitteet ovat toisiinsa erottamattomasti kietoutuneet ja suorastaan liittoutuneet. Kun puhutaan kasvien intelligenssistä, ei voida olla puhumatta myös hyönteisten kyvyistä. Kasvit ja hyönteiset ovat yksilöitä, mutta siksi ne voivat olla myös sosiaalisia. Aristoteles kutsui ihmistä eläimistä sosiaalisimmaksi, mutta siinä(kin) hän erehtyi. Kasvit viestivät sisäisesti juuriensa, lehtiensä, latvustensa kesken. Ne viestivät toisilleen, ne kommunikoivat hyönteisten kanssa oman etunsa nimissä niitä hyödyntäen mutta myös hyödyttäen. Inhimillisiäkään kaupunkeja ja kauppasuhteita ei olisi olemassa ilman hyönteisten ja kasvien yhteiselämää ja siihen sisältyvää kaupankäyntiä ja vilkasta tietojen vaihtoa.
J. H. Fabren jälkeen eteläafrikkalaisen tutkijan, Eugene Marais’n teos The Soul of the White Ant (Valkoisen muurahaisen sielu) opetti minulle lisää vieraasta älystä, kyvykkyydestä, joka ei niinkään ilmene yksilöissä vaan yhteisössä ja pesässä, eräänlaisena ryhmäsieluna. Kasvin modulaarisuuden ymmärrettyäni olen valmis ajattelemaan, että kasvikin muistuttaa tuollaista termiittien pesää. Mutta nyt ei puhuta enää ryhmäsielusta vaan parviälystä, ja se käsite on laajentunut koskemaan paitsi lintuja ja hyönteisiä myös digitaalisia olentoja. (Ajattelen, että puiden kohdalla voisi puhua myös metsä-älystä.)
Vaikeasti määriteltävä älyn käsite muuttui ja laajeni tekoelämän ja tekoälyn tutkimuksen kehittyessä. Se on joutunut 1990-luvulta alkaen aivan uudenlaisen arvioinnin kohteeksi. Sellaisia matemaattisia olioita kuin vaikkapa varhaisen Simants-tietokonepelin tekomuurahaisia alettiin verrata oikeisiin hyönteisiin ja tarkastella niitä mahdollisia yhteisiä sääntöjä, joiden mukaan sekä biologiset että digitaaliset ryhmät saattoivat järjestäytyä. Ehkä tekoälyn käsite teki hieman mahdollisemmaksi tunnustaa, että älyn erilaisia ilmenemismuotoja on havaittavissa myös sellaisissa elävissä organismeissa kuin kasveissa.
Mutta kasvi oppii eri lailla kuin tekoäly, se elää maailmassa, tekoäly ei. (Tekoäly ei tosiaankaan elä vaan on. Eikä se eksistoi reaalisessa vaan keinotodellisuudessa huolimatta siitä, että sen vaikutukset kyllä koetaan maailmassa.)
Kasvi on paikkaolento. Sen on oltava tavattoman neuvokas ja tavattoman tietoinen ympäristöstään, koska se ei voi paeta paikkaa, jossa tapahtuu alinomaisesti muutoksia.
Kasvi on aktiivinen toimija ihmisen ja eläimen lailla, tekoäly ei. Kasvi tekee päätöksiä ja valintoja. Jos kone osaa laskea, niin osaa kasvikin. Se laskee edessä olevan yön pituuden mukaan, kuinka paljon ravintoa se voi pimeyden aikana käyttää selvitäkseen aamuun saakka. Vaikka voidaan puhua koneen nukkumisesta, kone ei tarvitse unta kuten kasvi. Emme tiedä, minkälaisia unia kone uneksii. Unen ja valveen, yltymisen ja kyltymisen sykli koskee kaikkea elävää. Kasvikunnassa on myös anestesiologian perusta. Monet kasvit, levät ja hedelmät erittävät huumaavia aineita kuten kloroformia, eetteriä, etyleeniä. Unettavia huuruja kumpuaa letoilta ja rahkasoilta, korpimetsistä, valtamerien vesihaudoista ja rantojen hauruista.
Harrastelijapuutarhurina, usein epäonnisena, olen tutkinut monia kasveja läheltä. Olen kitkenyt, harventanut, kiskonut maasta rikkaruohoiksi määrittelemiäni kasveja. Olen kylvänyt keväisin erilaisten köynnöskasvien siemeniä: köynnöskrassin, päivänsinen, kelloköynnöksen, köynnöspinaatin. Olen ihmetellyt noiden kasvien etevyyttä etsiytyä kärhineen lähimpiä mahdollisia tukia kohden. Miten kasvi voi aistia tuen läsnäolon? Mikä kyky se on?
Nuorena olisin mielelläni halunnut lukea Perry Zoldin pienen kirjasen. Vuosikymmeniä myöhemmin sain pojaltani syntymäpäivälahjaksi kirjasen kasvien älykkyydestä. Se ei ollut Perry Zoldin nimettömäksi jäänyt, unohtunut teos vaan Stefano Mancusin ja Alessandra Violan Loistavat kasvit. Alkuperäisteoksen Verde brillante, sensibilità e intelligenza del mondo vegetale on suomentanut Laura Lahdensuu. Tästä kirjasta opin, että kasveillakin on samat viisi aistia kuin ihmisellä (juurillakin makuaisti!), mutta niiden lisäksi toistakymmentä muuta.
Jos en olisi lapsena lukenut Spoon Riveriä, en varmaankaan olisi kirjoittanut novellia Puhdas omatunto (Kertomuksia, 1976), jonka päähenkilö, yliherkkä ja omantunnonarka Joel Jäävi sattui lukemaan erään ”puolitieteellisen” artikkelin. Siinä kerrottiin uusista tutkimustuloksista, joiden mukaan kasvit voivat tuntea pelkoa, sääliä, tuskaa ja kuolemankauhua. Se ei ole mahdollista, hänelle yritettiin vakuuttaa. Kasvit eivät voi kärsiä, sillä eihän niillä ole aivoja, ei hermostoa, ei verenkiertoa. Se ei vakuuttanut Joel Jääviä. Artikkelin luettuaan hän vaipui yhä syvempään raskasmielisyyteen. Paastotessaan piilopaikassaan hän kuunteli ”valitushuutoja, jotka nousivat ilmoille ei ainoastaan teuraseläinten kurkuista vaan myös vihannesmailta ja kasvitarhoista, niityiltä, joilla viikate suhahteli ja viljapelloilta, joilla leikkuupuimurit kolisivat”. Ilman Spoon Riveriä tuskin olisin myöskään kirjoittanut romaanin Pereat mundus (1999) lukua Hengittäjistä, lahkosta, jonka jäsenet uskovat voivansa elää kasvien tavoin vain ilman, veden ja auringonvalon avulla.
Nämä fiktiiviset henkilöt eivät ymmärtäneet sitä auttamatonta tosiasiaa, että ihmisen syvin yhteys muuhun luomakuntaan tapahtuu syömisen ja siten myös tuhoamisen kautta.
”Mutta kun pieni kirjaseni kasvien älykkyydestä alkoi herättää huomiota – – -”
Tämä yksi rivi pysyy minulle esimerkkinä kaunokirjallisuuden voimasta. Se on eräs niistä riveistä, joka on saanut minutkin kirjoittamaan, ajattelemaan, hämmästymään.
Piditkö artikkelista? Maksa halutessasi vapaaehtoinen lukumaksu (2,50) täällä.