Superpallo pomppii kivilattialla. Viisivuotias poikani Matthias juoksee hihkuen pallon perässä. Innostun itse mukaan leikkiin: portaikossa kumipallo kimpoilee hauskasti kiviseinien ja laatoitettujen askelmien kautta. Asetun portaiden käytävään eräänlaiseksi maalivahdiksi. Minua ei ohitettaisi.
Jee, tämä on hauskaa!
Alakerran työhuone, johon portaat johtavat, saa vielä odottaa. Miksi taide ei ole näin hauskaa, tulee mieleeni. Parhaimmillaan tekoprosessi kyllä tuottaa samankaltaista riemua: asiat johtavat toiseen, pienet eleet yhdistyvät suurimuotoisemmaksi liikkeeksi, maalauskangas täyttyy päähänpistojen, sattuman ja kujeilun johdattamana.
Kunnes saavutetaan tietoisempien ja vaikeampien ratkaisujen aika. Prosessille välttämätön harkinta astuu peliin. Mutta tämäkin on osa maalaamisen kivuliasta kokonaisnautintoa.
Leikki ja tunne
Leikillisyys on eräs taiteen tekemisen perusominaisuus. Nykyinen taide on kuitenkin kadottanut leikin ulottuvuuden. Usein nykytaiteen näyttelysalit tai huippugalleriat jättävät viileän ja etäännytetyn vaikutelman. Nykytaide tuntuu leikillisyyden sijaan pelaavan käsitteillä ja tyylipuhtaalla muodolla. Tarvitaan sanallisten selitysten ryöpyt tuoteselostemaisina tekstiliuskoina avaamaan teoksen kontekstuaaliset merkitykset, kuten hienosti sanotaan. Lopputuloksena katsojan päätelmä on vain toteava: tässä tämä. Tai kysymyksenä: tässäkö tämä?
Kysymys on laajemminkin tunnetason puuttumisesta. Nykyinen taide joko toteaa kylmästi tai ironisoi tyhjentäen merkitykset. Aivan kuin aikamme taide ei pitäisi taideteoksen synnyttämiä tunteita arvokkaina.
1960-luvulla syntyneessä käsiteminimalismissa tunne koettiinkin jonain ylimääräisenä, harhaan johtavana kuorrutuksena. Samalla tavalla kohdeltiin väriä: viettelevänä, epäoleellisena pintana, joka peittää olennaisen ytimen. Käsitteet. Esteettinen eristettiin käsitteellisestä. Tässä päädyttiin lopullisesti harhaan, sillä koko ajan toimittiin visuaalisuuteen perustuvan taiteen alueella. Menetettiin kuvan ydin.
Näitä rakenteisiin siirtyneitä ajatuksia ja tyylillisiä ohjeistuksia taidemaailmamme kantaa yhä. Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård on kirjoissaan pohtinut ulkopuolelleen jättävää aikamme taidetta, jolle tunteet ovat ”ei-toivottua sivutuotetta, eräänlaista jätettä, tai parhaassa tapauksessa manipuloitua materiaalia”.
Mikä saa liikuttumaan Rembrandtista, tai kirjailijan esiin nostamasta Lorrainista, näistä 1600-luvun mestareista? Miksi sen sijaan post-konseptionaalinen käsitteellinen hahmotus jättää kylmäksi?
TaideMaailma
Kiertäessäni nykytaiteen gallerioita maailmalla törmään usein kaavamaiseen, koodinomaiseen ja toisteiseen tyylittelyyn. Tyylit toistuvat ja toisintavat tuttuja sisältöjä. Suomen nykytaiteessa sama toteutuu kerta toisensa jälkeen: alkuperäisyyden sijaan en näe muuta kuin tyylin kopioita ja suuresta (taide)maailmasta lainattuja muotoja. Ohuen kuvallisen sivistyksemme ja olemattoman taidekritiikin kulttuurin takia suorat lainat menevät läpi.
Taidemaailma on tuotteistunut. Tekemisen kategoriat ovat olemassa kentällä jo valmiina. Tekijän on vain valittava yksi tyyli ja toistettava sitä loputtomasti. Tavaramerkinomainen kategorisoituminen on nähtävissä huippugallerioiden tarjonnassa. Myyvin nykytaide edellyttää tuotteen nopeaa valmistusprosessia, muodon mahdollisimman suurta stilisointia. Formalismia, kuten stallarit sanoivat. Markkinoille taiteilijan on tuotettava yhdenmukaista tavaraa. Määrä korvaa laadun. Tunteen esitys saattaa häivähtää ekspressiivisenä eleenä, mutta ei koskaan häiritsevänä tai irti riistäytyvänä. Tyylikkyys säilyy tärkeimpänä määreenä.
Tehtaat
Taidemaailman kansainvälisten tähtitaiteilijoiden työhuoneet toimivat warholmaisina taidetehtaina, joissa apulaisten joukot työstävät teoksia maestron suunnitelmien mukaan. Kuten niin usein ajassamme, henkilökohtaisen läsnäolon tunne korvautuu megalomaanisena, nykytaiteen temppelit haltuun ottavana kokona.
Kiinalaisen nykytaiteilijan Ai Weiwein taidekoneiston kalliilla tuottamat sadat marmoripelastusrenkaat museon näyttelysalissa ”ottavat kantaa” Välimerellä tapahtuviin pakolaisten hukkumiskuolemiin, juurettomuuden identiteettiin ja niin edelleen. Katsojina tiedämme kaiken tarvittavan jo etukäteen: taiteilijan aktivismin, ”kriittisen” ja ”vaihtoehtoisen poliittisuuden”. Tulkintakaaviot jaetaan tuoteselostemaisina käsitteiden koodeina. Näemme, mitä meille sanotaan. Toisaalta Jeff Koonsin tehtaan tuottamat pinkkiä ja glitteriä sisältävät muovimassaveistokset eivät kuvaa mitään muuta kuin itseään, mikä on sama markkinoille, taiteen kyyniselle mielikuvateollisuudelle: molempia myydään suurilla summilla.
Kantaaottavuus myy siinä missä postmodernin jälkeinen ironinen ja itseensä viittaava kommentoiminenkin. Teos on itse asiassa samantekevä, merkitys syntyy ulkotaiteellisesta (teorian) viitekehyksestä.
Tunteesta
Kansainvälinen suurten biennaalien taide pysyttelee useimmiten yleisellä, toteavalla tasolla. Yksilöön sitoutuva näkökulma jää puuttumaan. Tunne syntyy kuitenkin inhimillisen läsnäolosta. Tähän kuuluvat hauraus, haavoittuvuus ja aukkoisuus; olemassaolomme perustekijät. Siksi laskelmointi taiteessa on mahdottomuus, yhtä vähän kuin elämän suunnitteleminen valmiiksi etukäteen. Täydellistä ja loppuun saakka hiottua tuotantoa ei ole. Vasta kuolema sulkee ympyrän, viimeistelee rosoisen änkytyksemme ”tuotannoksi”, elämäntyöksi.
”Taide kasvaa ilosta ja surusta, useimmiten surusta. Se kasvaa ihmisten elämistä.” Edvard Munchin lausuma määrittelee kantavaa ”elämäntunnetta”, joka löytyy merkittävästä taiteesta.
Marginaaleista
Kuvataide ei enää muodosta yhtenäistä korkeakulttuurin aluetta. Taide jakautuu useisiin keskenään niin erilaisiin ilmaisun alueisiin, että voidaan puhua taiteen sisäisistä taidemaailmoista, jotka eivät enää kohtaa toisiaan. Maalaus on marginalisoitumassa eli ulkolaidallistumassa yhä enemmän nykytaiteen kentällä uusien ilmaisuvälineiden vallitessa. Myös marginaalit marginalisoituvat ja jakaantuvat. Tämä ei ole välttämättä huono asia. Valtavirroista erottautuva omistautuminen palkitaan syvenevänä intensiteettinä.
Henkilökohtainen sitoutuminen ja heittäytyminen taiteen tekemisen aikaa vievään prosessiin ei välttämättä saa näkyvyyttä nyky-yhteiskunnassa. Vakavamielinen taide elää vain kulttuurin reuna-alueilla. Se ei hengitä markkinoiden puristuksessa ja latistavassa otteessa. ”Taide ja kirjallisuus koetaan välttämättömäksi vain jos ollaan marginaaleissa, valtarakenteiden ulkopuolella, silloin kun on elintärkeää määritellä uudelleen olemassaolonsa ja itsensä, kun ulkoiset tai sisäiset voimat uhkaavat tuholla”, toteaa esseessään Leif Salmén.
Kysymys on myös taidemaailmaan sisältyvän vallankäytön ja hallinnan ohittamisesta, ilmaisun vapaudesta, taiteilijan itse omalle taiteelleen asettamista päämääristä ja ihanteista. Tunnevoimaisuus ei tarkoita tunteessa piehtarointia, taantumista eristyneen yksilötaiteilijan myyttiin. Tunnevoimaisuus sulattaa itseensä yhteisyyden elementin, sitä kautta yhteiskunnallisuuden tason. Taiteilijan henkilökohtainen näkökulma on aina aikaansa ja rajallisuuteensa sitoutunut, mutta sisältää taustanaan ajassamme vaikuttavat poliittisuuden, globalisoitumisen, ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristökysymysten tasot.
(Ba)rokkia
Työhuoneellani kuuntelen varhaisbarokkia ja madrigaaleja myöhäisen renessanssin ajalta. Nykymusiikki tuo kuvaan aikamme monimutkaisuuden ja ristiriitaisuuden.
Myöskään rokkia ei voi sivuuttaa; se johdattaa ilmaisun tehostamiseen yksinkertaistamalla ja keskittämällä sitä. Opettaa sommittelemaan tiiviimmin. Turhat rönsyt on karsittava, jotta maalaus toimisi, viettelisi katsojan pinnallaan etsimään syvempiä kerrostumia viipyvän katseen kautta.
Maalauksella on paljon opittavaa rock ’n’ rollista: iskevyys, melodisuus ja hyvä rytmi muodostavat kokonaisuuden, joita ilman ei voisi kuvitella hyvää biisiä. Suoruus ei merkitse tasottomuutta. Tunne vie mukaansa ja avaa olemassaolon kätkeytyviä tasoja.
Taiteella on oma käsitteellinen prosessuaalisuutensa, ontologis-spatiaalinen kerrostumisensa, materiaalinen fenomenologiansa, sanotaan taideslangissa. Eli meillä on tiilikasa gallerian valkoisessa kuutiossa, jota arvovaltaiset sedät ja tädit selittävät käsittämättömin termein. Leikin ja naurun poissaolo on kuitenkin huolestuttavaa, sillä se on merkki virallisuudesta, norminmukaisuudesta ja vaillinaisesta elämästä.
Kuvataiteeseen tiedemaailmasta napatut pätevöitymisvaatimukset väitöskirjoineen kertovat taiteen heikosta itsetunnosta ja luottamuksen puutteesta taiteen itsensä voimaan. Olisiko Jimi Hendrixin ollut kyhättävä tohtorinväitöskirja ennen soolon soittamista uskottavasti?
Ehkä rokin lyhyessä historiassa on tapahtunut yhtenevästi sama kuin nykytaiteessa parhaillaan. Rajoja rikkovuus taantuu normiksi ja poseeraukseksi. Suurimpaan mahdolliseen tuottoon tähtäävä levyteollisuus ja taidemarkkinoiden ahneus vie viimeisenkin terän kapinallisuudesta. On päädytty suurbändien ylituotettuun stadionrokkiin (Ai Weiwei, Kiefer, Hirst), jota rekat siirtelevät seuraavalle esiintymispaikalle. Mielenkiintoisin esitys hakeutuu valtavirtojen ulkopuolelle, jossa se elää omaa, pienienkin vastaanottajakuntien elämäänsä.
Minkä vuoksi nykytaiteen totunnaisissa hierarkioissa tunne on varattu vain ekspressionismille? Miksi käsitteellisen ja poliittisen maalauksen on oltava viileän harmaasävyistä ja etäännytettyä? Ilmaisun kahlitsematon ja rajaton riemu ei kanna tämänkaltaisia luokituksia. Uudet näkökulmat muodostuvat maalaamisen intensiivisen sulattamisprosessin kautta. Ja leikin.
—
Kirjallisuus:
- Karl Ove Knausgård: Taisteluni I, Like, 2015
- Salmén Leif, Itämainen huone, Teos, 2017
Soundtrack: https://www.youtube.com/watch?v=a_426RiwST8
Taidemaalari Mika Vesalahti (s. 1967) asuu ja työskentelee Helsingissä ja Viljandissa, Virossa. www.mikavesalahti.voog.com