SKS, 2019.
176 s. Tietokirja.
Taiteen musta kirja tarrautuu sekä #MeToo-aikakauteen että kapitalismin ja kommunismin mustiin kirjoihin, joissa kummassakin kerrotaan käsittämättömistä rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Kun kohteeksi otetaan taide ja miestaiteilijat ja kaikkea sekoitetaan Helsingin Sanomien taitavan toimittajan pensselillä mustan, mustemman ja miesmustan paletiksi, niin ollaan sellaisen lukukokemuksen ääressä, joka ei jätä lukijaa harmaaksi. Värejä kirjaan tosin kaipaisi.
Edetäänpä kirjoittajakoulutusten palautteenannoista tutun hampurilaismallin tahtiin konkaten.
Sämpylän alaosa:
Teos on tärkeä läpileikkaus monien taiteilijasankareiksi kohotettujen miesten nurjemmista puolista. Kanerva käsittelee henkilöitään sujuvasti kuin kissa liukkaalla jäällä. (Kahden kissan palvelijana ja äärimmäisenä kissanihailijana tuo on kehu!) Kirjan voi ahmaista, vaikkei lukija olisi koskaan kuullutkaan kuvatuista henkilöistä. Ja joistakin hahmoista välittyi niin iljettävä kuva, etten ollut lukiessani pysyä aloillani.
Lukija uppoaa Kanervan näkökulmaan ja uskoo kaiken. Kanerva kutoo maailmansuuruudet ja suomalaiset taiteilijat taitavasti lomittain. Tietoa tämän päivän #MeToo-liikkeestä annetaan tarpeellisessa määrin alussa ja lopussa, ikään kuin voimistaviksi silmälaseiksi.
Meillä kaikilla on hahmoja, joita ihailemme. Ihailu on samalla sekä osa inhimillistä luonnetta että karmea luonnehäiriö. Suomessa ei saa kritisoida ”mannerheimejä”, ja vaikka ihailuaan kuinka perustelisi, niin turpiin tulee. Kanervalle siis kunnia rohkeasta kritisoinnista!
Hampurilaisen pihvi:
Muutamia teoksen painopisteitä jäin jauhamaan kuin makunsa menettänyttä purkkaa. Alussa väritellään aika kevyellä siveltimellä nerokulttia; sitä, miten 1800-luvun romanttisessa ajattelussa taiteilija nähtiin suurena hahmona, joka näkee, tekee ja ymmärtää muita laajemmin. Tämä taiteilija oli Kanervan mukaan luonnollisesti mies, ja kyllähän Kanerva kapeasta lähdeaineistostaan saa nostettua tulkintaansa sopivat sitaatit.
Tosin hän ei muista kertoa analyysissään, että Jumala ei luonut omaksi kuvakseen ihmistä, vaan miehen. Tämä miehisen ylivallan periaate läpäisi kaikki yhteiskunnat ylipäänsä miehen, eikä ainoastaan miespuolisen taiteilijan, kohdalla.
Jos neromyytti onkin oleellinen osa kirjan teoreettista viitekehystä, niin eivät nämä Patricia Douglasin raiskannut mies, Jimmy Saville tai vastaavat täytä oikein mitään nerouden miniatyyriäkään. Tähän joku voisi väittää vastaan, että taiteilijaneroja käsitellään vain ensimmäisessä luvussa, jossa esiin pääsevät Byron, Rimbaud ja Verlaine. Kanervan näkökulma miestaiteilijoihin perustuu kuitenkin koko kirjan ajan siihen, että heitä pidettiin poikkeusyksilöinä ja neroina. Neromyyttiin pohjautuva selitysmalli ei toimi niinkään analyysinä, vaan pikemminkin viihdyttävän tarinan mustan eri sävyinä.
Kun puhutaan miehisestä mielivallasta, niin ei kannattaisi jymähtää näin yksiväriseen värimaailmaan. Taide tai nerous eivät selitä mitään, vaan valta. Vallankäyttö olisi ollut rakenteellisesti tärkeää määritellä perustellusti ja teoreettisesti ja soveltaa määritelmää teoksessa kauttaaltaan. Kun esimerkiksi Douglas-luvussa huitaistaan elokuvayhtiö MGM:n täydellistä dominointia ja valtaa pyyhkiä pois raiskaus ja hallita niin julkisuutta kuin oikeusjärjestelmää, pitäisi myös aikakauden unelmateollisuuden valtarakenteita avata meille tietämättömille lukijoille.
Vastaavanlaisia tärkeitä heittoja, syöttöjä ja iskuja tehdään kirjassa koko ajan ilman, että lukija saa muuta mukaansa kuin tunteen, että “voi karmeata”, ja “onhan tuo kurjaa”.
Lähdemateriaalin ohuus ihmetyttää. Puolustuksen puheenvuorot ovat poissa. Jos kirjoittamalla haluaa muuttaa maailmaa, kuten Taiteen musta kirja voisi tehdä ja jossain määrin tekeekin, niin tapahtumien syvä sijoittaminen maailmaan, tilaan, paikkaan ja aikaan vaatisi analyysiä, jota kirjasta puuttuu. Mietitäänpä mahdollisia tulevia mustia kirjoja: Liike-elämän musta kirja, Urheilun musta kirja, ja niin edelleen. Niidenkin valossa valta, ei nerous tai ammatin harjoittaminen, on ongelmassa aivan keskeistä.
Sämpylän yläpuoli:
Kirja pakottaa miettimään. Olen esimerkiksi pitkään ihmetellyt, miksi pedofiliasta syytettyä elokuvaohjaaja Roman Polanskia ei luovuteta Yhdysvaltoihin. Kirja tuo valaistusta ongelmaan, mutta tämänkin tapauksen käsittely jää yksipuoliseksi.
Loistavasti Kanerva sen sijaan tuo esiin taiteilijoiden harjoittaman kielellisen ja sen takana olevan fyysisen törkeyden sekä näiden sanojen ja tekojen silottelun. Kyllä raiskausta pitää sanoa raiskaukseksi. Kuvataiteilija Eric Gillin muistokirjoitusten käsittämättömät valkopyykit pysäyttivät, kuten Kanervan tarkoitus onkin.
Ja tujaus ketsuppia:
Vaikka punaista pitää sanoa punaiseksi, niin yksiselitteistä punaisuuden käsitteen sisältävää väriä ei maailmassa ole. Mennään Wittgensteinin kielipeliin: luonnollisessa kielessä sanat, vaikka sitten se punaisuus, merkitsevät jokaiselle jotain erilaista. Toivottavasti kirjan oikeutetusti mustaakin mustempi kuvaus monista taiteilijoista ei vaikuta heidän teostensa vastaanottoon. Mieleeni nousee muun muassa se, miten Ezra Poundin fasismi-innostus vaikutti hänen runoutensa vastaanottoon.
Rimbaudin ja Verlainen mukanaoloa kirjassa ihmettelen.
Täsmennän lopuksi:
Moraalisesti kammottavasti käyttäytyvät paskiaiset ovat paskiaisia; ovat he sitten taiteilijoita tai niin sanottua rahvasta. Lakia rikkovien taiteilijoiden pitäisi joutua oikeuteen tuomittavaksi samoin kriteerein kuin muidenkin. Valitettavasti ”michaeljacksonit” pääsevät usein rangaistuksetta, eikä tahraakaan jää heidän kilpeensä ihailijoiden silmissä. Tämä totuus ei estä minua taiteen ystävänä kuuntelemasta, lukemasta tai katsomasta ”jacksoneita”.